PÄÄKONSULI HOVITANSSIJAISISSA
Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä pitää ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä, ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai, oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta. Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin, joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta, jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta, ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.
* * * * *
Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa, olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä komeudellaan. Hän kulki ohitse.
Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.
— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten ole mitään niitä vastaan…
— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää, purjeista päättäen?
Se oli naisen ääni. Rubin kääntyi.
— Kas, Klara. Onpa siitä aikoja. Olet lihonut hiukan.
— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia. Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut luokseni juomaan lasin whiskyä.
Rubin katseli häntä hetkisen ennenkuin vastasi ja loi yhdellä ainoalla nopealla katseella yleissilmäyksen niihin jälkiin, jotka viimeiset neljä, viisi vuotta olivat jättäneet hänen ulkomuotoonsa. Klara Liebman… kuinka solakka ja hento hän olikaan ennen. Siihen aikaan hän palveli hajuvesikaupassa. Nyt hänellä oli oma liike, jonka Rubin ja pari muuta ystävää olivat panneet alulle. Heidän suhteensa oli alusta alkaen ollut kaikkia haaveita vailla, ja ero oli tapahtunut rauhallisesti. Oikeastaan ei Rubin milloinkaan ollut vapautunut siitä pettymyksentunteesta, jonka Klaran sukkelat sutkaukset ja arkipäiväisen hauska luonne olivat hänelle tuottaneet — Rubinin ensi muisto hänestä oli vain kaksi mustaa, hehkuvaa silmää, jotka olivat livahtaneet hänen ohitsensa tuulisena syysiltana hämärissä, ja jotka olivat saaneet hänet odottamaan ja toivomaan jotain aivan muuta. Mutta se oli silloin. Nyt Klaran kasvot kertoivat vain hauskasta elämästä ja hyvänpuoleisesta ruo'asta.
— Vai niin, vai on sinulla whiskyä kotona? No niin, kuningas ei odottane minua vielä kotvaan. Puolisen tuntia voin istua luonasi.
Hän katsoi kelloaan:
— Onko sinulla vielä entinen pieni huoneustosi?
Oli, hänellä oli se vielä — oli vain käännyttävä parista kadunkulmasta.
* * * * *
Rubin käveli edes takaisin noissa kolmessa pienessä huoneessa, sillä välin kuin Klara otti esille karahvin, pari pulloa sodavettä ja pari lasia pienestä, rahvaan-tyyliin tehdystä nurkkakaapista, johon oli maalattu sydämiä ja tulpaneja. Rubin pysähtyi Ja katseli sitä; se oli tullut hänen aikansa jälkeen, samoinkuin seinäkudos ja pari patjaa samaan tyyliin.
Luulenpa, että Skansen levittäytyy.
Ja hän lisäsi:
— Vaimoni on myöskin innostunut tuohon tyyliin.
Muuten oli kaikki siellä enimmäkseen ennallaan. Kalleilla kaapeilla ja pöydillä oli joukottain valokuvia kehyksissä, niinkuin ennenkin, vaikka vain osaksi samoja kuin ennen. Hän etsi tahtomattaan omaa valokuvaansa ja löysi vihdoin hyvin pienikokoisen uuninkulmaita.
Klara valmisti hänelle groggin.
— Älä tee liian väkevää, pyysi Rubin.
Hän vaipui nahkapeitteiseen korituoliin; jonka hän kerran maailmassa oli ostanut ja antanut Klaralle, jotta hänellä olisi ollut täällä edes yksi siedettävä huonekalu — muuten oli hän antanut Klaran järjestää huoneuston oman makunsa mukaan.
— Eikö meillä pitäisi mielestäsi olla myös tuli takassa? kysyi Klara.
Minulla on puita uunissa, on vain sytytettävä.
Mutta puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Klara meni keittiöön hakemaan paloöljyastiaa, kaatoi muinaiseen boheme-tapaansa tilkan öljyä puille ja sytytti uudestaan. Tuli lieskahti niin että savupiipussa kuului vinkunaa ja suhinaa, ja loimu lankesi räikeästi punaiselle matolle.
— Kas niin, hän sanoi, nyt on työmies palkkansa ansainnut!
Ja hän laittoi itselleenkin groggin, istuutui sohvannurkkaan, kilisti
Rubinin kanssa ja joi.
He puhelivat hiukan maailman menosta ja yhteisistä tuttavista, mutta välistä sattui hyvinkin pitkiä vaitioloja.
— Ihmeellistä, ajatteli Rubin itsekseen, neljä vuotta sitten luulin toisinaan vallan rakastavani häntä, ja nyt ei meillä ole juuri muuta sanottavaa toisillemme kuin "maljasi".
— Mitä mietit? kysyi Klara.
Rubin vastasi:
— En mitään. Maljasi!
Pöydällä hänen vieressään oli läjä kuvakortteja — maisemia, kansallispukuja ja varieté-suuruuksia sikin sokin. Hän otti ne käteensä ja katseli niitä hajamielisenä. Muuan niistä esitti lappalaistyttöä, jolla oli tummat silmät, hymyilevät hampaat ja keimaileva otsatukka suippopäisen lakin alla. Hän katsahti ylös hämmästyneenä:
— Mutta tässähän olet sinä? sanoi hän.
— Niin olen, vastasi Klara, pari vuotta sitten oli muuan heppu, joka laittoi ylleni nuo pukineet ja valokuvasi minut erästä kuvakorttiliikettä varten. Saat yhden, jos haluat.
— Kiitos, vastasi Rubin, yhdentekevää.
Tuo epäystävällinen vastaus oli päässyt hänen suustaan vallan ajattelematta. Se harmitti häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Klaran silmissä välähti pieni terävä ja ilkeä pilkahdus. Hän otti kortin Rubinin kädestä, nousi ja alkoi vihellellen kävellä edestakaisin huoneessa. Rubin oli vaiti ja joi aika kulauksen whiskyä.
— Oletpa antanut minulle väkevän groggin, sanoi hän jotain sanoakseen.
Klara lakkasi viheltämästä ja pysähtyi äkisti hänen tuolinsa taakse.
— Kuulehan, sanoi hän, kauluksesi taitaa olla hiukan epäkunnossa. Kultaompelus on irtautunut. Pistän sen kiinni pienellä neulalla. Usko pois, osaan tehdä sen niin, ettei neulaa näy. — Kas niin — hän hypisteli niin kevyesti kaulusta, että Rubin tuskin huomasi sitä — kas niin — nyt se on kunnossa. Nyt voit kiittää minua. Mitä kuningas olisi sanonut, jos olisit tullut linnaan rikkinäisiä ompeluksia kauluksessasi?…
Ja hän painoi pienen suudelman Rubinin niskaan.
Rubinista tuntui tavallaan hauskalta, kun Klara jälleen oli hyvällä tuulella, hän arveli, että pitäisi suudella häntä mutta Klara riistäytyi irti, ja Rubinin yritys olikin jokseenkin veltto eikä johtanut mihinkään.
— Nyt saat lähteä, ystäväni, sanoi Klara, muuten tulet liian myöhään.
Hän auttoi kiiruusti turkin Rubinin ylle, Rubin tyhjensi grogginsa, suuteli Klaraa kohteliaasti kädelle ja lähti.
* * * * *
Sirius kimalteli suoraan valaistun linnanfasadin yläpuolella.
Se on kiltti tyttö, tuo Klara, ajatteli pääkonsuli astellessaan Norrbrota, enkä unohda häntä, jos hän joskus tarvitsee minua. Mutta groggi oli hiukan liian väkevätä.
Linnanholvissa valtasi hänet muinaisten kunnioituksentunteitten jäännös, ja Kaarle XII:n trapantit portaissa herättivät hänessä epämääräisen tunteen siitä, että Ruotsin historia yhä vieläkin jatkui täyttä vauhtia ja että hän oli mukana. Mutta kun hän mahdollisimman kevyesti puristettuaan ensimäisen hovimarsalkan kättä huomasi seisovansa keskellä vanhain ystäväin ja veljien parvea, tunsi hän itsensä kotiutuneeksi ja häntä vain — kuten tavallisesti — hiukan kiusasi se, että hänen virkafrakkinsa oli punainen. Hän olisi mieluummin nähnyt sen olevan samaa tummansinistä väriä kuin tavallinen ruotsalainen sivilivirkapuku, mutta asia ei nyt ollut autettavissa.
Muuan pienikasvuinen venäläinen lähetystön-virkamies, joka pari päivää sitten oli ollut hänen luonaan päivällisillä, ojensi hänelle kätensä nyökäyttäen päätään.
— Noh, kysyi Rubin, syttyykö sota?
— Mitä vielä, vastasi venäläinen ranskaksi. Meillä ei ole mitään syytä toivoa sotaa Japania vastaan juuri nyt. Olisipa se monesta syystä hiukan hankalaakin meille. Ja aseman luonteesta johtuu, että me tulemme määräämään sodanpuhkeamisen hetken. Jos Mutsuhito tai mikä hänen nimensä lienee, todellakin haluaa pienen sinimarjan muistiaisiksi, niin saa hän olla hyvä ja odottaa.
Pääkonsuli oli nuoruudessaan tehnyt liikeasioissa matkan Etelä-Kiinaan ja piti itseään senvuoksi miltei Japanin tuntijana.
— On synti Mutsuhitoa, sanoi hän. Hän on aivan liian viisas halutakseen sotaa Venäjää vastaan; mutta hänen kansansa ehkä pakoittaa hänet siihen. Niin on aina nykyään — hallitsijoiden sodanhalu on muuttunut taruksi. Nyt ne ovat kansat, jotka…
Hän jatkoi urheasti, mutta kuten toisinaan sattui hänelle, kun hän puhui ranskaa, alkoi hän ladella vanhoja fraaseja, joita oli varastossa aivoissa ja jotka johtivat hänet pois siitä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, kunnes hän oli unohtanut sen, ja sanoi jotain aivan toista, toisinaan päinvastaista. Hänen puhellessaan sattui hänen katseensa erääseen peiliin. Hänen huomiotaan herätti tyhjä tila, joka oli syntynyt hänen taakseen — tuntui melkein siltä kuin olisi hänen ympärilleen muodostunut puolipiiri, ja hän näki peilissä parin luutnantin pitävän kättään suunsa edessä ja siristävän omituisesti silmiään. Mikä mahtoi olla niin lystikästä? Hän ei nähnyt mitään muuta kuin venäläisen, ja tämä tosin näytti hiukan naurettavalta, mutta kuitenkin…
Yhtäkkiä näki hän peilissä kamariherra Pestelin — hänen vaimonsa serkkuja — lähestyvän ja tunsi hänen kätensä koskettavan olkapäätään.
— Hyvää iltaa, ystäväni, virkkoi Pestel, mistä sinä tulet?
— Kuinka niin? kysyi Rubin.
Pestel oli irroittanut jotain hänen kauluksestaan pienen kortin, jonka hän ojensi Rubin'ille. Rubin tuijotti oudoksuen sieviin tytönkasvoihin, joilla oli hymyilevät valkoiset hampaat ja tumma otsatukka suippopäisen lappalaislakin alla.
— Niin, sammalsi hän, mikä tämä on?
— Ritarimerkki, jota ei ole virallisesti hyväksytty, sanoi Pestel.