KIINALAINEN
Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki. Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat, loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.
Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel, jota inhoan, ja minä ajattelin:
— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin olisin tahtomatta — — —
Kunpa saisin unta.
Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa, niinkuin tähdet kulkevat kiertäen ratojansa.
Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi". Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu…
Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa. Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan, jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille roduille.
Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa…
Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.
Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa…
Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.
Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, yksi eläinlaji, yksi elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?
Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.
– – – Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.
— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?
Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen:
— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!
Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli, vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:
— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään kuolemasta?
Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.
Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta. Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle. Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla, missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —
Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti loisti himmeämmin.
Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään. Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä, tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.
Kunpa saattaisi nukkua.
– – – Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa, paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä. Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle jotain.
— Onko täällä kaunista mielestänne? kysyin.
Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen kysymyksen. Ja hän vastasi:
— Tämä on ihmeellistä.
Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.
Seuraavana päivänä tulin hotellinkahvilaan.
— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia kuppiini.
Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.
— Hän ei ole enää täällä.
Ja hän lisäsi puolittain mahtipontisesti, puolittain anteeksi pyytäen:
— Hän ei soveltunut tänne.
* * * * *
Tähti on kalvennut ja kadonnut. Maitorattaat kulkevat rämisten katua.
Kunpa saattaisi nukkua.