PALAVA KAUPUNKI
Huoneen molempien ikkunoiden läpi, joita vaaleat, ristikkoruutuiset uutimet verhoavat, lankeaa talviaamun auringonpaiste huoneeseen, kahtena vinona, pitkulaisena nelikulmiona pehmeälle vihreälle matolle, ja lämpimissä auringonpilkuissa hyppii ja tanssii pieni poika. Hän ei vielä tiedä paljon mailmasta. Hän tietää olevansa pieni ja tulevansa suureksi, mutta hän ei tiedä, että hän on syntynyt tai että hän kuolee. Hän tietää, että hän on neljän vuoden vanha ja piakkoin täyttää viisi, mutta hän ei tiedä mitä vuodella tarkoitetaan: vielä mittaa hän ajankulun vain sanomalla "tänään", "huomenna" ja "eilen".
— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja luukuista ja komerosta!
Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.
Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli. Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.
Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa muuatta taulua seinällä:
— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.
Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta maalauksesta: "Palava kaupunki".
-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.
— Sitä minä en tiedä.
— Muistelehan!
— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.
— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?
— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan taputella.
Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.
Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:
— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle taulua niinkuin eilenkin.
Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä. Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut. Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita, hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan, rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä surkeutta.
— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?
— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.
— Kuka on ollut varomaton.
– Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin…
— Kuinka kauan jälkeenpäin?
On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.
Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää, mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:
— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.
Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa. Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet. Siltakin on poissa.
— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.
— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.
— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?
— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa siihen aikaan.
Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.
— Mutta minä näen, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä tämän höyrylaivan nimi on?
Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.
— Isä, virkkaa hän sitten yhtäkkiä, onko kuukin poissa?
— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit lastenkamarin ikkunasta.
Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi kysymys:
— Isä, onko siitä hyvin kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?
— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.
Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta. Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei pääsisi selville asioista.
— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä minä olin silloin kun tämä kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?
Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä ollut olemassa.
Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo: ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:
— Mutta missä minä sitten olin?
Isä vastaa:
— Sinua ei ollut ollenkaan.
Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:
— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!
Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.
Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.