SIBYLLAN LUOLA
— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.
Grothusenin hiukan sameat silmät etsivät serkkua.
— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.
Grothusen itse oli Ruotsin rumimpia parooneja, ja hän tiesi sen.
— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.
* * * * *
— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon. Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.
Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle. Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön, nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien puheensorinaan ja nauruun.
— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri. Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona kirkkaassa päivänvalossa.
Grothusen naurahti lyhyeen:
— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.
Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi — ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.
Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.
— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko, ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.
Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.
— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.
— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.
— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän minä tiedän.
Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.
— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi hän.
Sillä hän saattoi olla ilkeä itseäänkin kohtaan.
Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.
Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.
Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander Kiellandin kirjaa. Sillä kohtaa oli hän astunut pois junasta.
— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen elämänkatsomus, sanoi hän.
Olga Mertens nauroi — nuorta ja sointuvaa naurua.
— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.
— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.
— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei elämä välitä kirjoista.
Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.
Olga Martens jatkoi — pehmeällä, hiljaisella äänellä:
— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan — olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä; ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan; jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää elämä kirjoista? Elämä on lihaa ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.
— Perhana, kuinka Olga on tullut kirjanoppineeksi, virkkoi Grothusen.
— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.
Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä ääni viilsi kuin veitsi:
— Enpä luule, että sinä voit perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten elänytkin rococotyyliin.
Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan ollut pari kolme rakastajaa.
Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.
Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä lämpimästi.
— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen herraskartano-päivällisen tulee olla.
Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli niin onnellinen. Hän tunsi onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi, tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä. Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä. Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt kihloihin luutnantin kanssa… Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin hirveätä… Hän kuuli mummo Düringin sanovan:
— Minä puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia, joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata käsittää, mistä on kysymys.
Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät valkoiset hampaansa:
— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys, niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei kelpaa sotilaaksi.
Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.
— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.
Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin, kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä sivu korvien.
Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä laajenivat sekunniksi — nälkäisesti. Sitten hän jälleen siristi ne kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä. Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi sanoja, joita ei kukaan kuullut:
"Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
Ce souffle ardent qui nous soulève?
Je me souviens, je me souviens!
Force et jeunesse! O joyeux biens!
L'amour, l'amour! je me souviens!"
— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.
— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus, virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu elämä.
— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.
… Shakki. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens. Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.
Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.
Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?
Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.
… Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen seurassa.
Siitä oli seitsemän vuotta.
"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.
Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.
— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.
— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut keksiä!
— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan lasilaatikossa Potsdamissa.
Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli yhdentekevää.
— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma. Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle, että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava suunnitelmaa.
Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.
Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja hän tahtoi rakastaa häntä.
Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä välillä, että he molemmat olivat orpoja.
Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti: rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias. Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin — kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen luokseen aivan itsestään…
— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja hänelle kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.
Ja sitten oli hän ollut mukana jos jossakin.
Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli tullut. Oikea rakkaus.
Salaman tavoin se oli tullut…
Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä puheita.
Kuunneltiin hartaasti.
Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden ja leikin sopusointuisa yhdistys.
Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa, historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.
(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan menettelet solmiessasi orasta?)
Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan, tulisi kestämään paljon kauemmin.
Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!
Vastakihlautuneitten malja!
Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.
Maljan jälkeen syntyi hetken vaitiolo. Olga Mertens, katkaisi sen:
— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.
Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn. Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä ihmeellisiltä.
Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur oli kohdellut häntä sikamaisesti.
— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina ollut.
Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka liukui hänen ohitsensa…
Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden erinomaisista päivällisistä.
* * * * *
Kahvia tarjottiin kuistilla.
Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston puitten kellahtavia latvalehviä.
Elsan mielestä setä Karl Johan oli puhunut oikein hyvin ja kauniisti.
Karl kumarsi päätään. Ja hän hyväili Elsan kättä.
Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista. Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras jalka ei saanut astua.
Mutta hän ei puhunut mitään. Seisoi vain tuijottaen avaruuteen.
Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen vaaleansininen pilvi.
Tehtaanomistaja halusi päästä pelaamaan sovittua peliä. Artur Mertensin shakkipöytä oli vielä hänen tupakkahuoneessaan, niinkuin se oli ollut sinä päivänä, jolloin hän matkusti. Mutta tehtaanomistaja muutatti sen kuistille.
Nanny kulki siitä sivu ja sanoi ohimennessään Elsalle:
— Elsa rakas, tunnet kai itsesi nyt oikein onnelliseksi? Vaikka sinä olet ollut rakastunut niin monasti, että sinun olisi pitänyt tottua onnellisena olemaan.
Ja hän lisäsi, kääntyen Karl Henningsin puoleen:
— Meidän perheessämme rakkaudenbasillit juoksentelevat ympäri kuin suuret rotat. Minä olen ainoa, jota ne eivät milloinkaan pure.
Majuri seisoi puhellen Olga Mertensin kanssa. Hän oli hiljattain ollut
Jönköpingissä. Ja hän sanoi:
— Enhän ole muuten juuri kovin uskonnollinen. Mutta en voinut olla pistäytymättä kuuntelemassa jumalanpalvelusta Viktor Rydbergin entisessä kirkossa. Ja minä ajattelin runoa "Träsnittet i psalmboken" ja kyyneleet kohosivat silmiini.
— Mutta on synti, jatkoi hän, että ovat niin pahasti kohdelleet Viktor Rydbergiä hänen kuolemansa jälkeen. Panneet hänet yhteen samaan nippuun autuaasti edesmenneen pastor primarius Fehrin kanssa. "Fehr Rydbergin muisto". Ja Fehr ensimäisenä päällisten päätteeksi!
— Se on kai soinnun vuoksi, virkkoi Olga.
— Mutta sehän on totta, jatkoi hän, sinähän tunsit hänet? Georg Brandes kirjoitti hänen kuoltuaan, että hän oli niin kaunis mies. Sitä minä en voinut milloinkaan käsittää, valokuvien mukaan. Vai oliko hän?
— Hän ei oikeastaan ollut mikään kaunis mies, vastasi Fredrik Vellingk.
Mutta hän oli kaunis ihminen.
Tehtaanomistajalla oli kova onni menettää kuningattarensa kohta pelin alussa. Mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan.
— Minulla on suonissani vanhaa sotilasverta, sanoi hän. Minä en antaudu ensi hädässä.
Hän aprikoi kauan. Sitten hän siirsi. Mutta silloin kuningas tehtaanomistajan onnettomuudeksi sattui joutumaan shakiksi. Karl Hennings sieppasi sen heti ja pisti housuntaskuunsa. Tämä voimannäyte pani tehtaanomistajan miettimään. Ja vielä kotvan tutkistellaan aseman vaikeuksia hän luopui pelistä.
Hän ei ollut tyytyväinen:
— Sinulla on kummallinen tapa pelata shakkia, rakas Karl, sanoi hän. Sinun kanssasi en enää halua pelata. Vain ottaa ja ottaa — eihän se ole shakinpeluuta. Ei, on pelattava hienosti.
Alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen. Vettern päilyi tummana ja hiljaisena.
Fredrik Vellingk vastasi johonkin, mitä Olga oli sanonut. Hänen äänensä oli matala ja värähteli hiukan:
— Niin, sanoi hän rakkaus on kuin auringonpaiste ja taivaan armo. Se lankeaa kenen osaksi hyvänsä.
Hän lausui nämä katkerat sanat, koska rakkaus, jota hän oli halannut palavammin kuin mitään muuta, oli langennut muitten, vaan ei hänen osakseen.
Olga Mertens ei vastannut hänen katseeseensa. Hänen silmänsä harhailivat etäällä tyhjyydessä.
— Rakkaus — lausui hän — on kiertomalja. Se kulkee kädestä käteen.
Monella se on ollut. Kukaan ei ole omistanut sitä.
Mummo Düring istui nukkuen syvässä korituolissa. Hän näki unta. Hän oli nuori, äsken naimisiin mennyt rouva, oli ilta ja puolihämärä, ja hän oli pukupeilin edessä makuuhuoneessa ja suori hiuksiaan yöksi. Düring makasi jo suuressa sängyssä ja vihelteli muuatta "Kauniin Helenan" säveltä. "Rakkautta olla täytyy, vaikka kuinkakin vähäisen" Mutta kun hän kääntyi noustakseen vuoteeseen, oli sänky äkisti muuttunut pieneksi ja ahtaaksi ja nokimustaksi. Ja Düring makasi niin kalpeana ja jäykkänä eikä enää viheltänyt.
Mummo Düring hieroi silmiään:
— Mitä kello on? kirkasi hän.
Hän näki aina unia nukkuessaan. Mutta hän ei milloinkaan muistanut, mitä hän oli uneksinut.
* * * * *
Kuu oli noussut.
Oli menty rannalle, muutamia. Olga ja Vellingk ja molemmat nuoret.
Vettern lepäsi kuin rannaton meri kuunvalossa, mihin Visingsö hukkui.
Vain vettä ja kuutamoa. Ei mitään muuta — ei mitään.
Se olisi tällä hetkellä yhtä kernaasti voinut olla Tyyni valtameri.
Karl ja Elsa olivat hiukan syrjässä. Karl otti Elsan pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.
Ja hän sanoi — kun he jälleen heräsivät —:
— Muistatko?
Elsa muisti. Höyrylaiva-matkan, Kalmarin, kuutamoyön sitten laivalla.
Karl Hennings oli ollut Kööpenhaminassa pari viikkoa kesällä ja palasi kotiin höyrylaivalla. Ronnebyssa oli Elsa tullut laivaan. He eivät tunteneet toisiaan — eivät olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Karl oli heti pannut hänet merkille. Ja hän ei voinut välttää joskus kohtaamasta Karlen katsetta, kun he sattuivat istumaan vastapäätä toisiaan päivällispöydässä. Ja Karl oli kerran huomaavinaan, että Elsa loi häneen katseen, jonka hän selitti tähän tapaan: Sinä olet varmaankin kiltti poika. Haluatko leikkiä kanssani? Päivällisen jälkeen he sattumalta joutuivat seisomaan laivankaiteen ääreen — ei juuri vierekkäin, muttei myöskään vallan etäälle toisistaan — ja tuijottamaan veteen. Karl oli paljain päin ja tuuli temmelsi hurjasti hänen tukassaan. Hän huomasi, että Elsa hetkisen katseli häntä, salavihkaa. Hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: Päätä alkaa huimata, kun seisoo tässä tuijottamassa. Eihän Elsan olisi pitänyt vastata mitään. Mutta hän vastasi, hiljaa: Niin alkaa.
Niin he olivat tulleet tutuiksi.
Kalmarissa piti laivan viipyä useamman tunnin. He nousivat maihin lähteäkseen yhdessä kaupunkia katselemaan. Ei kumpikaan heistä ollut siellä ollut ennen. He kävelivät kaduilla pienten vanhanaikuisten, hauskojen talojen keskellä. He eivät olleet vielä esittäytyneet toisilleen. Heistä molemmista tuntui, ettei sillä ollut kiirettä ja että heillä saattoi olla hetkisen hauskaa yhdessä ilman, että tiesivät mitään toisistaan. He tulivat vanhan linnan luo ja käyskentelivät valleilla. Aurinko oli juuri mailleen menossa. He istuivat kauan vanhalla linnanvallilla meren partaalla. He istuivat siellä vielä auringon laskettuakin. Ja he suutelivat toisiaan.
Se tuntui niin luonnolliselta.
— — — Ja sitten he tietysti olivat esittäytyneet toisilleen.
Silloin he huomasivat, että heillä oli yhteisiä tuttavia, ja silloin oli heillä heti paljon enemmän puhuttavaa toisilleen.
Puolen yötä he sitten olivat istuneet laivankannella. Ja oli kuutamo.
Silloinkin.
* * * * *
— — — Karl suuteli jälleen häntä.
— Muistatko?
— Muistan.
— Tule — sanoi Elsa Karlelle — tule, niin näytän sinulle "Sibyllan luolan".
Hän veti Karlen mukaansa.
Olga Mertens ja Fredrik Vellingk tulivat heitä vastaan kuu-usvassa.
— Minne te lapset olette menossa? kysyi Olga.
— "Sibyllan luolalle", vastasivat molemmat yhteen ääneen.
— Niin, sehän on tässä aivan lähellä, virkkoi Olga.
Sinne oli vain pari askelta.
"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.
— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.
— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se rientää. Eikä milloinkaan väsy.
— Se jättää meidät, Olga, sanoi Vellingk.
— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei tahdo enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?
— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla varma siitä, ettei niitä satu.
— No, sitten minä kai ennustan sinulle viisitoista lasta, aluksi.
— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?
Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.
Ja hän sanoi:
— Voithan kysellä minulta, lapsoseni. Niin saamme nähdä, mitä tyhmyyksiä minä saatan keksiä.
Karl ja Elsa seisoivat hänen edessään käsi kädessä. Mutta hän katsoi heidän ohitsensa. Ulos tyhjyyteen. Kylmään, julmaan kuutamoon.
Elsa kysyi:
— Sano minulle sitten ensiksikin, Sibylla, rakastanko minä tätä miestä?
Sibylla nyökäytti päätään:
— Sinä rakastat häntä.
Elsa kysyi jälleen:
— Rakastanko minä häntä suuresti?
Sibylla vastasi:
— Et juuri, et kovin suuresti. Sinä rakastat häntä niinkuin nuoren tytön sopii rakastaa. Se on, sinä iloitset siitä, että hän rakastaa sinua.
Elsa kysyi:
— Tulenko rakastamaan häntä vielä enemmän kuin nyt.
— Paljon, paljon enemmän. Ja eniten sinä olet rikastava häntä, kun se aika tulee, jolloin hän ei enää rakasta sinua.
Nuori tyttö purskahti raikkaaseen, heläjävään nauruun, sillä tiesihän hän, ettei se aika milloinkaan tulisi.
Ja Karl yhtyi hänen nauruunsa, käsivarsi Elsan kaulalla, ja sanoi:
— Sinä Sibylla siis luulet, että se aika tulee?
Sibylla vastasi:
— Luulenpa melkein niin.
— Ja kun en enää rakasta häntä — hänen silmänsä hymyilivät Elsalle — niin minä ehkä vihaan häntä?
— Sinä et ole vihaava häntä. Sinä olet aina toivova hänelle kaikkea hyvää. Mutta sinä tulet rakastamaan toista.
Karl kysyi, teeskennellen äänensä vakavaksi:
— Sano minulle, Sibylla, ketä minä sitten tulen rakastamaan?
— Oi, mistä minä tiedän… Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa, jossain kaukana täältä…
Tuulenpuuska sai veden karehtimaan.
Karl sanoi:
— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä enemmän.
Sibylla nyökkäsi:
— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.
Hän nousi.
Hän kulki edellä Fredrik Vellingkin kanssa.
Tämä sanoi:
— Kuinka häijyä leikkiä laskitkaan äsken.
* * * * *
Karl ja Elsa seisoivat vielä rannalla.
Karl piteli Elsan oikeata kättä omiensa välissä ja katseli häntä silmiin. Ja Elsa hymyili sanoessaan:
— Sanohan, Karl, käykö meille niinkuin Olga täti ennusti?
Karl suuteli häntä ja hymyili. Se ei ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta, tuo kaikkityyni. Hän tuskin muisti, mitä Olga Mertens oli sanonut. Hän oli koko ajan seisonut ajatellen: Eukko on sievä. Hän on varmaankin ollut kaunis nuorena.
Nyt hän ajatteli muuta. Hän seisoi katsellen yli kimeltävien vetten. Sumu haihtui ja Visingsö kohosi vedestä. Se näytti olevan aivan lähellä. Kuudanhopea välkkyi tammien lehvissä.
Ja hän ajatteli:
— Tämä on Vettern. Ja tuolla on Visingsö ja tuolla Omberg. Ja täällä ylt'ympäri on Ruotsi. Ruotsi.
Elsa kysyi:
— Mitä sinä ajattelet?
Karl vastasi, hiljaa:
— Ajattelen maatani. Minä tahdon palvella maatani.
Hän veti Elsan luokseen suudellen häntä.
— Ja sinä, hän sanoi, sinä olet oleva apuni ja tukeni.
Aina ja ikuisesti.
He seisoivat kuin yhteenvalettuina kuutamossa.