I.
Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin, kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaita levisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävät aallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missä niittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä oli muutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli; matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveä oja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisi nähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännökset olivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hän ehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurilla muodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon, hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runolliselle hyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikin siinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotka eivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivat jääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistaja ylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisella puolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuut määräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano". Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisista kivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oli ajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneilla jäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin oli pitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset ja tuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täällä läheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanut huvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummulla penkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuorta ihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.
Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko sinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se, että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan hyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksi kun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellä taivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksi tuolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin, kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhä pitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhä sinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan ja kankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvan tuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihan paljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat he päätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin. Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- tai seinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaa ja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, mutta myöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nyt kääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaan rantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta, jonka taakse oli kätkeynyt hetki sitten — ikäänkuin sotapäällikkö, joka pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen, koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaiset sätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisiko pysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemmin jatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät, kiväripiiput ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä. Mutta äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät ja meri alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiä rinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla. Tuo näytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja kimalsi, sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli hietasärkät meren rannalla.
Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuin tämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaan ollut laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, että ilmiöt taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muualla tyydytti nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisilla muutoksilla ja vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoin vieraita ja kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa. Lähin kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä oli pitkä matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja. Harvoin joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinne eksyi, ja jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juuri mielellään nähnyt kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut sen verran kasvatusta, että hän mielellään luopui tuonkaltaisesta taidenautinnosta. Kartanon omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin "omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei huolinut oikein ylläpitää haltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan yksinkertaisesti Jansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt hänen luonteesensa ja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan sekä arvonimenä että luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut seudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka jo silloinkin oli jotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut naapurien kanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa kartanon, läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän eli tämän kanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä, kuin ennen, ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja lääkärin kertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä että kartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista, väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen, vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivan säännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästä synnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaat kokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän otti sen". Hän oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassa niinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa ja harmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa; huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut sen hattuun.
Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanut enemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka aina semmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisällä kirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattu vähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen lapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainen olentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnyt että hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes verta tippui alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulia nenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliina nostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat että kyyneleitä oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti. Sitten oli hän pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähellä seisovain kättä, oli mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa ja itse mennyt kankaan yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensi muutamia laihoja lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luo tuomaan erään veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka oli löytänyt kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinä paikassa olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinä istunut tai maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet ja antanut pojalle 4 killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle että kalut varmaankin olivat kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri, toimittaisi ne omistajalle. Samana päivänä iltapuolella eteni hän kartanoon ja tapasi tuon muuten toimeliaan miehen pitkällä kovalla sohvalla jokapäiväishuoneessa, joka näytti oudolle ja tyhjälle. Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan, jota hän luki sill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista lintu-koiraa, joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän tätä tavatointa toimettomuutta.
— Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minulle nämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan teidän!
Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärin silmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.
— Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasin niitä aamulla!
Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse. Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohta taas kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.
Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:
— Herra kartanon-haltija…!
— Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.
— Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonut velvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaan totisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt on talossa ja jota minusta näytätte…
— Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaan näistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!
Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa makaavan ääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira veti päänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta pois, aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.
Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvin suolaiset. Hetken äänettömyys vallitsi.
— Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minun läsnäollessani! sanoi tohtori.
Ei seurannut mitään vastausta.
Puhuja jatkoi:
— Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimatta mistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoa ollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuin mahdollista. Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minä en puolusta sitä ruoan lajia. Joko te annatte minulle eron lääkäritoimestani teidän luonanne taikka minä vaadin mitä olen vaatinut: lapsen pitää saada imettäjää!
Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen. Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisella puolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolella aseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.
Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.
— Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisi oppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun on niin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omasta kokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne. Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?
Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!
Tohtori otti hattunsa, seisoi vielä hetken aikaa ja meni sitten ulos mejerinhoitajan luo.
Seuraavana aamuna hän palasi, tuoden mukanansa voimakkaan näköisen naisen, jolla oli korkea rinta, ruskeat posket, kirjava liina päässä ja kuopakkaat silmät. Hän astui tohtorin jäljissä katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ajo-portilla oli hän seisahtunut ja tuttavasti hymyillyt sen päällä olevalle herras-vaakunalle.
Tohtori astui huoneesen; nais-ihminen hänen jäljessään jäi ovelle odottamaan.
Hra Jansen astui edes takaisin lattialla suurissa työsaappaissaan. Niiden varsista näkyi että hän oli ollut niityillä. Hän poltti piippua niin ankarasti että savu kiertyi hänen ympärilleen kuin kotona kudotut lakanat.
Tohtori ilmestyi semmoisen lakanan alta tervehtien kartanon-omistajaa.
— Täällä tuon imettäjän, johon voin luottaa. Te voitte olla tyytyväinen!
Hra Jansen otti piipun suustansa ja katseli tohtoria niinkuin hän ei ollenkaan olisi ymmärtänyt mistä tämä puhui. Tohtori katkaisi puheensa ja katseli ensin hra Jansenia ja sitten naista. Kummallista! Kartanon-omistaja oli astunut askeleen taaksepäin ja teki kieltävän liikunnon piipullaan. Nainen, joka lähestyessä oli käynyt kallistunein päin, katseli nyt nöyrällä tuttavaisuudella hra Jansen'in kasvoihin.
Hra Jansen maltti mieltänsä.
— Mistä sinä tulet?
— Pohjoisesta, pitkän matkan päästä. Minä kuulin mitä oli tapahtunut ja ilmoitin itseni tälle miehelle lapsen imettäjäksi!
— Oletko … onko sinulla … onko miehesi täällä muassa?
— Ei, hän jäi sinne; hän hoitaa lapsia!
— Kuinka monta…?
— Ensin poika, sitten tyttö. Viime kuulla syntyi vieläkin yksi tyttö, mutta se on nyt vieroitettu ja syö puuroa!
Tätä viimeistä selitystä antaessaan oli nainen tehnyt suullansa jotakin temppua, joka oli olevinaan naurua. Ainakin näkyi pari riviä valkosia hampaita huulien väliltä sill'aikaa kun silmät supistuivat ja himmenivät. Hän nosti toisen kätensä sarkaleningin kaulukselle, avasi pari hakaa ja, kääntyessä puoleksi tohtorin puoleen, kysyi hän: Missä on lapsi?
Hra Jansen astui askeleen eteenpäin, mietiskeli hetken aikaa, pisti piipun taka-taskuunsa ja sanoi lyhyesti:
— Hyvä; sinä voit jäädä. Mene ulos mejerinhoitajan luo, tuonne, tuosta ovesta!
Hän meni nopeasti ulos ovesta. Tohtori katseli vähän hämmästyneenä ensin hänen jälkeensä ja sitten hra Jansen'ia, joka ujosti oli kallistanut päätänsä.
— Te näytätte tunteman häntä…? kysyi tohtori.
Hra Jansen heilutti piipuntupsua.
— Minulla oli kerran vähän tekemistä tuon joukon kanssa! vastasi hän välttäen. Mies oli varastanut hiukan minulta. Nainen oli kuitenkin liian hyvä orjaksi!
— Minä takaan hänestä! sanoi tohtori.
Löydettyänsä mejerinhoitajan huoneen, joka oli kyökin vieressä, riensi nainen täyttä kiirettä kehdon luo, jossa pienokainen makasi, ja, vähintäkään huolimatta tuon väliaikaisen kasvatus-äidin kysymyksistä hänen valtuuskirjastansa, otti hän pullon lapselta ja painoi varovasti, mutta huomattavalla taidolla tuon pienen kolmikulmaisen suun paljastettua rintaansa vasten.
Lapsi näytti hyväksyvän muutosta; vaan tuo hyvä mejerin-hoitaja, joka kaikessa hyväntahtoisuudessaan vanhanpiian tavalla kadehti nuorta äitiä, pani ehtimiseen vastalauseita ja vaati saada tietää, mistä vieras tuli, millä oikeudella ja niin edespäin j.n.e.
Uusi imettäjä kuunteli tätä kauan aivan huoletoinna, niin kauan kuin pienokainen söi mielukkaasti. Kun nuoren neiti Jansen'in nälkä oli asettumaisillaan ja eron-saanut kasvatus-äiti yhä pitkitti saarnaansa, nousi imettäjä tuoliltaan, otti toisen kauniisti käsivarresta kiinni ja pyörähytti sitä ulos ovesta sanaakaan sanomatta. Raivoisena riensi tämä näin loukattu hra Jansen'in luo.
Hra Jansen, tohtori ja mejerin-hoitaja palasivat sitten yhdessä. Lääkäri oli hyvin hyvillänsä tutkittuansa imettäjän ja lapsen tilaa. Tuon tummanverisen naisen oikeudet vahvistettiin laillisesti ja lapsenhuone järjestettiin näille uusille "eroamattomille". Mejerin-hoitaja uhkasi jättää talon muutto-päivänä, mutta tohtorin leikillinen muistutus että hän vaan pitäisi huolta omasta maidostaan (mejerissä nimittäin), sovitti viimein asiat. Hra Jansen oli tämän keskustelun aikana seisonut erillänsä. Kun olivat lähtemäisillään huoneesta oli hän ikäänkuin vastoin tahtoansa katsellut kehdolle päin.
Tätä kohtaa tohtori pani muistiin.
Aika kului kuin kuluikin kartanossa. Isäntä oli umpimielinen ja outo, mutta teki työtä säännöllisesti ja vanhalla voimallansa jokapäiväisissä toimissa sisällä ja ulkona. Vieraita ei tullut kartanoon, ainoastaan tohtori kävi silloin tällöin ja oli tyytyväinen pienokaisen edistykseen hiljaisen imettäjän hoidossa.
Mutta ihmiset sillä tienoolla rupesivat nurisemaan. Tiettiin ett'ei pienokainen ollut kastettu, ja vaikka semmoinen häiriö sai tapahtua suuressa kaupungissa, jossa tapahtuu niin paljon muutakin häiriötä, niin sitä ei kärsitty maalla, missä kaikki voitiin silmällä pitää, vaikka tiet olisivat olleet kuinka huonot ja talojen välit vielä pitemmät.
Tohtori oli ottanut ollaksensa tämän tyytymättömyyden tulkkina huolimattoman kartanon-omistajan luona — pappi arveli nimittäin ett'ei hän voinut olla oikein puolueetoin tässä asiassa.
Hra Jansen kuunteli tohtoria, hämmästystä taikka mielipahaa ilmoittamatta:
— Ihmiset näkevät niin paljon vaivaa toisten asiain tähden. Mutta jos te, tohtori, tahdotte järjestää tuota asiaa, niin olkaa niin hyvä, ja kiitoksia vaivastanne. Minulla on ollut muuta ajateltavana!
Lääkäri, joka oli leskimies ja lapsetoin, tuli eräänä kauniina aamuna yhden hevosen vetämissä vaunuissaan noutamaan lasta, imettäjää ja mejerinhoitajaa. Rauha ei ollut vielä vahvistettu viimeiksi mainittujen välillä, mutta tällaisessa juhla-tilassa semmoiset unhoitetaan ainakin juhlamenojen kestäessä. Ajettiin kirkolle. Imettäjä kantoi lasta, mejerin-hoitaja myssyä, tohtori oli kummina ja pappi risti lapsen. Tiellä sovittiin siitä että pienokainen saisi nimen Ellen. Mejerinhoitaja oli uppiniskaisesti vaatinut pitempää ja paremmin soivaa nimeä, mutta tohtori rakasti vanhoja runoja ja yhdestä semmoisesta hän oli ottanut nimen Ellen ja pappi vahvisti sen.
Kun taas seisottiin kirkkomaalla ristiäisten jälkeen, tuli hra Jansen. Hän oli käynyt kanervakankaan yli. Ihmisiä kirkkomaalta tuli häntä vastaan. Hän tervehti jäykästi, meni seuransa kanssa vaunuin luo ja sanoi joitakuta sanoja tohtorille.
— Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.
Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.
— Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni siellä kotona että … s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsä nimi!
Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille ja oli ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jo kauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänä hän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut sen kartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan ja lisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisi taivuttaa itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivat likimäiseen kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.
Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita" rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suuri nyytti kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsen pensaasen ja palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuolilta tuolille erään piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsen syliinsä ja suuteli sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.
Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyi hän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
— Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikä pääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minun rintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tuleva sinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!
Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminen kartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttiko tämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi ja huolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onni muuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitään tapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahoja seurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntä potkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samalla voimalliseksi ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanut hänen ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta, pantiin hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousi seuraavana päivänä niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli. Silmin-nähtävä oli että imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuin mejerin-hoitajan. Tuon hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskin lopussa. Eräs vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaa ollut niin mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kun ei hän muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä, teki korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: hän tarjosi mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.
Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihan itseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaan ei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katseli kaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteli itsekseen, oli ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntä rakastivat, vaan ei hän ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän oli kymmenen vuoden vanha tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoisten ja lehmäin, lampaitten ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivat kevään ennustajina ja mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Hän tunsi tienoota kauas ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannalla kun ko'ottiin hauraa ja joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta ja että se pauhasi niin kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä ja monta muutakin ääntä. Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona, talvella hänen rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossa hän puhui niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta. Kuului hyvin kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikesta tuosta onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, joka on omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteen aution unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästä seurasta hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiä ollut markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassa syntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville. Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu oli vaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästä nurkasta katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hän seurannut tätä näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänen veriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellut raakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivat takaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassa valitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi että silmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivillä silmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteen ja talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.
— On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hän harvapuheisella tavallansa.
Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.
— Ethän sinä ole pelästynyt?
Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.
Hra Jansen meni väen tupaan.
Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta. Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin, ja tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöri päistikkaa alas kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasi samassa; isä oli taas huoneessa.
— Siis, Ellen, me emme enää mene väen tupaan!
Hän kulki nopeasti edestakaisin lattialla ja hengitti syvästi. Viimein seisahtui hän ja lausui tytölle:
— Sinä voit pukea päällesi ja ajaa minun kanssani kaupunkiin. Minä tarvitsen pari uutta miestä!