II.
Tämä oli ensi kerta kun Ellen oli isän kanssa ajamassa ja ensimmäinen kerta kun hän läksi kaupunkiin. Tavallisuuden mukaan ei heidän kesken lausuttu monta sanaa. Ellen istui koko pitkän matkan omissa ajatuksissaan seuduista ja kaikesta, mikä heitä kohtasi. Kaupungissa hänen toiveensa pettivät toinen toisensa perästä. Hän havaitsi että maaherra asui kartanossa, jok'ei ollut paljon komeampi kuin päärakennus siellä kotona; kirkontorni ei ylettynytkään taivaasen asti ja hevoset kaupungissakin kävivät neljällä jalalla eivätkä suinkaan olleet niin hyvässä kunnossa kuin maalla.
Hän oli iloinen kun taas istui vaunuissa ja ajettiin kotiapäin. Kuu nousi ja reippaitten hevoisten varjot yhä pitenivät maantiellä; hän katseli isän liikkumatointa varjoa ja omaansa, joka oli alituisessa liikunnossa, katseli kuinka pyörät pyörivät nopeasti ja kilpaa niiden kanssa nuo kahdeksan hevoisjalkaa. Vierto-tie rupesi hänen mielestänsä lainehtimaan ylös-alasin kuin valkoinen nauha; tähän lainehtivaan liikuntoon rupesi pian kangaskin, joka uneksi kuutamossa, ja sitten maat molemmin puolin tietä. Yht'äkkiä hän huomasi että hän itse istui nyykytellen päätään.
— Ethän sinä vaan nuku! kuului isän ääni.
Ellen häpesi ja näki paljon vaivaa pitääkseen silmiä avoimina.
— Parasta on että saat jotakin toimittaaksesi! sanoi isä ja antoi ohjakset Ellenin käsiin, näyttäen samalla kuinka ne oli pidettävät ja kuinka hevosia ajetaan.
Ellen ryhtyi kohta asiaan täydellä toimella. Se seikka, että molemmat hevoset tottelivat pienintäkin nykäystä hänen kädestänsä, että juoksivat nopeammin kuullessansa piiskan läjähdystä, että ylipäätä elävät olennot tottelivat hänen tahtoansa, se oli jotakin aivan uutta ja viehättävää. Paikalla sai hän koko ajamisen taidon päähänsä, ja koska hän ei pelännyt, meni kaikki niinkuin itsestään.
Tultiin sille paikalle, jossa haara-tie poikkesi vierto-tiestä. Siellä hra Jansen tahtoi ottaa ohjakset, mutta Ellen oli jo nostanut piiskaa ja pienellä läjähdyksellä sekä sanoilla: hop Rusko! poikkesi hän haaratielle ja katkaisi kummallisen äänettömyyden. Vaunujen pyörät pyörivät eteenpäin ihan keskellä tuota kapeaa tietä, Ruskot juoksivat lystikkäästi ja hra Jansen nyykkäsi tyytyväisnä päätänsä, hymy huulillaan.
Ellen pitkitti ajamista ja sama äänettömyys vallitsi heidän välillä. Yht'äkkiä pidätti hän hevoset. Pilvi, joka oli käynyt kuun eteen, oli estänyt häntä näkemästä kahta ihmistä, ja hän oli melkein ajaa heidän yli. He hyppäsivät syrjälle, kuu kumotti taas pilven alta, hra Jansen tervehti; ne oli pappi ja tohtori.
Ellen ei huolinut muusta kuin ajamisesta. Kun tie oli tyhjä, antoi hän hevoisten juosta ja eteenpäin ajoivat isä ja tytär.
— Hullu ihminen! sanoi pappi vieläkin säikähtyneenä. Luulen että hän päälliseksi antaa lapsen ajaa noita kaihtivia hevoisia!
— Niin hän on omituinen mies! sanoi tohtori.
— Sivistymätöin mies hän on! jatkoi pappi. Hän olisi ainakin voinut seisahtaa ja pyytää anteeksi!
— Hän istuu aina ajatuksissaan! väitti tohtori.
— Niin, ja antaa lapsen ajaa. Se on arvattavasti ainoata, mitä hän sille opettaa. Kuulkaa tohtori, vaikka te aina otatte sen asian niin kevytmielisesti, en minä todellakaan kauemmin voi sitä jättää siksensä; minä en voi sitä kärsiä virkani kannalta. Kouluneuvoston puolesta täytyy minun tiedustaa saako lapsi mitään opetusta vai ei!
— Voimmehan mennä yhdessä sinne huomenna! esitti tohtori.
Seuraavana päivänä jälkeen puolen-päivän tulivat nuo herrat kävellen kartanoon,
Hra Jansen oli ulkona; Ellen istui jokapäiväishuoneessa tuolilla ja ajoi toista kahta tuolia seili-langasta tehdyillä ohjaksilla.
Pappi ja tohtori kävivät istumaan, Ellen jatkoi ajamista.
Pappi kysyi:
— Nimesi on Ellen, eikö niin?
— Niin on!
— Kuinka vanha olet Ellen?
— Pian yksitoista vuotta. Hop heisa!
— Sinä osaat kaiketi lukea?
— Lukeako?
Hän pani ohjakset tuolin selkäpuulle ja katseli suurilla totisilla silmillään papin kasvoihin.
Tämä joutui hämille. Tohtori jatkoi:
— Tule tänne Ellen ja juttele vähän tuon vieraan miehen kanssa!
Ellen hyppäsi alas tuolilta, meni tohtorin luo ja pani kätensä tohtorin käteen. Tämä piti siitä kiinni ja otti sanomalehden pöydältä.
— Voitko sinä lukea meille vähäisen tästä?
Lapsi katseli tuskastuneena kirjaimia ja rupesi sitten suurella vaivalla tavailemaan aivan uusien ja hämmästyttävien sääntöjen mukaan.
Pappi pani kätensä ristiin ja pyöritteli suuria sineettisormuksiansa:
— Tämä on todellakin peloittavaa!
Tohtori taputti lapsen päätä:
— Kuka on opettanut sinua lukemaan, lapsi?
— Lypsäjä-Tiina! kuului vastaus.
— Vai niin!
Tohtori otti taskustaan lyijykynän ja osoitti sanomalehden reunusta!
— Voitko kirjoittaa nimesi tähän?
Tyttö otti kynän, tarkasti sitä molemmista päistä, nojautui sitten lehteen, pää kallella ja kieli hampaitten välissä. Hetken perästä oli siinä muutamia koukeroita paperilla, joiden tohtori ystävällisyydessään sanoi merkitsevän: Ellen.
Pappi ei tyytynyt selitykseen.
— Se on peloittavaa, oikein peloittavaa! Kymmen-vuotias eikä … sano lapseni, tunnetko katkismusta?
Tyttö katseli häntä taas suurilla silmillänsä ja hymyili.
— Mitä sinä sanot? kysyi hän.
Sineettisormuksia hierottiin toisiansa vastaan.
— Villi, täydellinen villi; mutisi pappi.
Samassa hra Jansen astui sisään suurissa saappaissaan.
— Minä kuulin väeltä että hra pastori — hyvää päivää tohtori! — teki minulle kunnian!
Pappi nousi vähän hämmästyneenä.
— Me olemme juuri keskustelleet tyttärenne kanssa. Hänellä ei ole paljon koulutietoja!
Pappi katseli terävästi kartanon-omistajaa. Tämä vastasi samanlaisella silmäyksellä:
— Hän ei ole ollenkaan käynyt koulua, hra pastori!
— Ei ole, siitä olen todellakin saanut todistuksia. Mutta kuinka voitte te, lapsen isänä, vastata siitä? — ei minkäänlaisia tietoja?
— Minä en ole koskaan havainnut että se, jota hra pastori nimittää "tiedoiksi", on ollut miksikään hyödyksi ihmisille. Kristilliseltä kannalta tiedot ovat tarpeettomat, jopa syntisetkin. Paitsi sitä, onhan hänellä vielä aikaa oppia tarpeellisinta!
Pappi väänteli ruumistansa:
— Sallikaa minun lisätä pari sanaa, hra kartanon-haltija; minä en tahdo puhua siitä, mikä käsitys kouluneuvostolla mahdollisesti voi olla ajasta, jolloin lapsen pitää oppia tarpeellisinta. Mutta sivistyneenä miehenä te kaiketi huomaatte mitä teidän on tehtävä kun nyt olen muistuttanut teitä asiasta. Kristilliseltä kannalta taas … hm! … minä pitäjän pappina … hm! … hra kartanonhaltija … minä, minä kuitenkin … ei, se on todellakin … lystillistä!
Hra Jansen pani käsivartensa ristiin ja vastasi hitaasti ja tyynesti:
— Mitä hengellisiin seikkoihin tulee, en koskaan rupee keskusteluun niistä. Minusta te, päättäessä näistä asioista, aina viittaatte papilliseen arvoonne. Jos ei oteta lukuun virkanne käytännöllistä puolta, niin teidän suorittamanne tutkinto yliopistossa on antanut teille tämän arvon. Mutta siinä suhteessa me olemme yhtä-arvoiset, hra pastori. Minä olen myöskin saanut todistukset tutkinnon suorittamisesta teologiassa.
— Mitä se tietää?
— Se tietää mitä sanon. Minun aikanani, ja me olemme arvattavasti yhden-ikäiset, hra pastori, kaikki ylioppilaat saivat suorittaa jumaluus-opillisen pääsötutkinnon. Se oli silloin tapana, myöhemmin tuli luullakseni lain-opin vuoro. Vaan minä en tuntenut itseäni kutsutuksi enkä valituksi ja päätin ruveta maata viljelemään, niinkuin meidän kanta-isämme. Tässä toimessani olen ollut niin ahkera että olen unhoittanut koko kouluneuvoston olemisen. Vaan, hra pastori, koska te tänä päivänä kunnioitatte minun taloani läsnäolollanne, tämän kouluneuvoston jäsenenä, niin pyydän teitä sanomaan kouluneuvostolle terveisiä: Teologian kandidaati Kristian Jansen on huomispäivästä alkaen antava tyttärellensä tarpeellista opetusta.
Pappi kumarsi. Hetken äänettömyys vallitsi.
— Siis olemme tehneet tehtävämme täällä? sanoi tohtori.
— Tietysti! Tuon tutkinnon suoritettua… Pyydän saada sulkeutua teidän suosioonne! sanoi pappi.
Hra Jansen saattoi herrat ulos. Ovessa tohtori kääntyi hänen puolehensa:
— Teidän pitäisi antaa Ellenin tulla toisten lasten seuraan.
— Minä en usko että hänellä on taipumusta seura-elämään enkä minä juuri ole pahoillani siitä. Vaan nyt hän kuitenkin pian tulee saamaan leikkitoverin!
Ellen oli seurannut tätä keskustelua suurella tarkkuudella. Hän sangen paljon mietti tätä uutta seikkaa, että hän tulisi saamaan opetusta isältänsä ja olemaan jokapäiväisessä keskuudessa hänen kanssa. Hän nukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain, nousi, puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi kävelemään edes-takaisin pähkinäpensastoa myöten.
Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuin että Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, ei varmaankaan voinut olla niin vaikeata. Olihan tuo ajamisen oppikin vaunuissa ollut niin helppoa. Ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa itsellensä että oli toista ajaa hevoisia isän vieressä illalla kuutamossa, kuin päivällä istua hänen vieressänsä kirjoittamassa kirjaimia. Kirjaimia! noita ilkeitä vaikeita merkkiä, jotka milloin seisovat pystyssä kuin seipäät, milloin makaavat kuin leikattu otrapelto. Ja sitten lukeminen! Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimien päähän pisti merkitä, kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. Ja Lypsäjä-Tiina oli sanonut että tämä oli osattava niin hyvin, että kävi sirip, sirap vaan, niinkuin maito-suihku kiuluun lypsäessä.
Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamun raittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon. Sumun takana arvasi löytyvän pilviä, ja niiden päältä kimalteli jotain, joka pyrki esille, aurinko, joka oli nousemassa. Ellen pani käsivartensa ristiin rinnan yli ja hengitti syvään. Oi, se teki hyvää tämä raittius tälle hoikalle ruumiille. Hän mielestänsä tunsi tuon virkistävän ilmavirran vuotavan koko ruumiinsa läpi, sääriin ja varpaisin asti. Hän ojensi ensin toista säärtä, sitten toista, katseli ensin toista kenkää ja sitten toista. Hän nauroi, eikä oikeastaan tietänyt mitä hän nauroi, vaan yht'äkkiä kaikki oli hänestä niin naurettavaa. Leivonen lensi ylös avaruuteen tien toiselta puolelta. Se, joka osaisi lentää! Viime aikoina oli hän ehtimiseen uneksinut että lensi, mutta se oli aina tapahtunut vaivalla, sääret olivat aina niin raskaat. Ei, tuolla lailla kuin leivonen! Hän teki muutamia hyppäyksiä aidalla, kadotti tasapainon ja hänen täytyi juosta alas tielle asti, ett'ei samassa menisi kupperikeikkaa. Hän pääsikin ojan yli, vaan sai ainoastaan puoleksi sijaa jaloillensa. Toinen jalka niukahtui, hän vaipui alas ja huomasi, kun taas koetti nousta, että ei voinut astua sillä jalalla.
Ellen istui ojan reunalle vähän huonolla tuulella, mitä hänen nyt oli tehtävä?
Nyt kuului kellojen kilinä ja raskas hölkkääminen tietä myöten. Lehmiä ajettiin laitumelle. Ellen näki että lähestyivät lähestymistään, muutamain päät olivat alasvaipuneina, muutamat pitivät päänsä pystyssä. Siinä oli Musta-Läsi ja Valko-Läsi, siinä oli Vlak, Viktoria ja Ejegod. Jumala tiesi mitä ne hänestä ajattelivatkaan, joka istui siinä niin levollisna? Tuskin tahtoivat häntä kiertääkään. Musta-Läsi nuuski ohitse mennessään, Viktoria heilutti häntäänsä niin että se melkein sattui Ellenin silmiin, Ejegod pelästyi, hyppäsi sivulle ja Vlakin selkään, sekä saattoi koko karjan suurimpaan hämmästykseen.
Ellen sai oksan käteensä ja löi sillä rohkeimman kuonolle. Viimeiseksi tuli paimenpoika karjan jälessä. Hänen nimensä oli Andreas ja hän oli vasta ollut vähän aikaa kartanossa.
— Etkö sinä voi ajaa lehmiä paremmin? huusi Ellen pojalle.
Tämä katseli häntä suu avoinna eikä käsittänyt miks'ei hän noussut ja mennyt pois tieltä.
— Minä olen loukannut jalkaani enkä voi astua! sanoi Ellen. Juokse kartanoon ja kutsu Liina tänne; mutta kuules, älä sano mitään isälle!
Poika katseli Elleniä ja lehmiä. Ne olivat jo muodostaneet kaksi joukkoa, toinen seisoi ojassa ja toinen lähestyi ohrapeltoa.
— Voitko sinä pitää huolta elukoista sillä aikaa? kysyi paimenpoika viivytellen.
— Juokse vaan! huusi tyttö.
Poika kääntyi ja meni takaisin kartanoon, heiluttaen salava-keppiänsä.
Jalka oli nyt pahasti kipeä. Mutta Vlak ja toinen Läsi pyrkivät ohrapeltoon, jotta Ellen, maalais-tytön luonteen mukaan, koetti vastustaa niiden hankkeita ja ontuen seurasi näitä syntisiä, kunnes hänen onnistui saada ne oikealle tielle jälleen.
Vaan sitten ei hän jaksanut enempää. Päästämättä tuskanhuutoa vaipui hän alas pientarelle, noin sata askelta siitä paikasta, missä oli langennut.
Sill'aikaa oli Andreas saapunut kartanoon ja oli, vähän aikaa etsittyänsä, vihdoin löytänyt Lypsäjä-Tiinan.
— Ellen ei voi astua, hän makaa siellä lehmien keskellä! kertoi hän.
— Mitä, onko hän puskettu kuoliaaksi! huusi piika.
Hra Jansen meni samassa ohitse, kuuli huudahduksen ja karkasi hämmästyneen pojan kaulukseen kiinni.
— Sinä löntti. Nopeasti, missä hän on?
Hän juoksi ulos portista, poika itkien hänen jälessänsä.
— Ei hän olekkaan täällä! huusi kartanonhaltija, kun olivat saapuneet aidan viereen.
Poika seisoi aivan epätietoisena ja pisti ruskeat rystösensä silmä-kuoppiin.
— Minä puin sinut oljiksi, poika, jos et saa suustasi sanoja. Missä on
Ellen, mitä on tapahtunut?
Liina, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle, pelästyi yhtä paljon kuin Andreas parka. Hän ei koskaan ollut kuullut kartanonhaltijan käyttävän semmoisia sanoja.
Hra Jansen käveli hartaasti etsien aitaa myöten. Nyt kääntyi hän yht'äkkiä. Hän oli kuullut hiljaista voivotusta. Tuolla ohrassa makasi hänen tyttärensä.
Kun hra Jansen kumartui alas; aukasi Ellen yhteenpuserretut huulensa:
— Minä putosin alas aidalta. Älä tee Andreakselle mitään!
Hra Jansen nosti tytön varovasti ylös, kantoi häntä huoneesen, pani hänet sohvalle ja kysyi oliko hänellä vaivoja?
— On! vastasi Ellen.
Hra Jansen valjasti itse hevoiset ja ajoi täyttä laukkaa ulos kartanosta lääkäriä hakemaan. Tämä tuli, taputti Ellen'in päätä ja tutkiskeli säärtä. Se oli taittunut nilkka-luun yläpuolelta.
Sairas lapsi kannettiin sohvalta vuoteellensa ja kärsi siinä, päästämättä hiiren hiiskaustakaan, suurta tuskaa ennenkuin sääri oli saatu oikeaan asemaansa ja sidotuksi paperikansiin.
Hra Jansen ei ollut huoneessa kun tämä työ tehtiin. Kun kaikki oli järjestyksessä tuli hän sisään, seisoi pään-aluksen takana ja katseli kauan tytärtänsä sill'aikaa kuin ystävällinen tohtori tahtoi saada hänen asemaansa niin mukavaksi kuin mahdollista, puhuen että hänen nyt ei tarvinnut oppia lukemaan, koska oli itse sidottu kuin kirja, kaikella kunnialla liisterineen päivineen, nyt hänen vaan pitäisi maata ihan liikkumatta eikä ajatella yhtään mitään, niin viisaus tulisi ihan itsestään.
Ellen makasikin liikahtamatta ja näki paljon vaivaa, voidaksensa olla ajattelematta. Ja kuitenkin tuli hänen mieleensä aina tuo juttu kirjasta. Oliko hän todellakin nyt muuttunut kirjaksi ja eikö hänen enää tarvinnut lukea! Vaan olihan se mahdotointa! Tiesihän hän että nimensä oli Ellen ja että hän oli pieni tyttö. Vaan kuitenkin takeltui hän tuohon ajatukseen. Hänen päänsä oli muka suuri paksu kirja, lehmät tulivat kääntämään sen lehtiä ja Andreas sai suurella vaivalla niitä pois ajetuksi.
Se oli kuumeen houreita. Sitä kesti pari päivää, ja näiden kuluessa isä istui lakkaamatta vuoteen vieressä ja piti huolta siitä, ett'ei Ellen liikuttaisi kipeää jäsentänsä houreissansa.
Näin heräsi Ellen eräänä aamuna ja ymmärsi kuinka asian laita oli. Suuressa nojatuolissa, jossa oli korkea selkäpuu, istui isä kasvot päivää vasten; valo, joka tuli puoleksi lasketun kartiinin alta, valaisi niitä. Hän oli hetkeksi ummistanut silmänsä. Sairas oli maannut niin rauhallisesti.
Ellen katseli tarkasti isänsä kasvoja ja ajatteli että oikeastaan oli kummallista, ett'ei hän ennen ollut nähnyt niitä. Kuinka vieraat ne kuitenkin olivat hänelle! — Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille, huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha; sen oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, että oli kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän mies parhaimmassa ijässään.
Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa. Silloin juolahti mieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakin Lypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jota hän ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt. Kyllä kai hän kuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskin rakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivat naimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiina sanonut.
Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin joka paikassa kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle. Oliko hänen, Ellen'in äiti todellakin rakastanut isää?
No niin, siitä oli pitkä aika. Mutta kuitenkin!
Hän katseli ylös kattoon ja tietämättänsä hiipi mieleensä yksinäisyyden tunne. Talonkoira Tyra, lehmät, hevoset, lampaat, siat, pienet porsaatkin, Liina, isä, kaikkien antoi hän mielessänsä kulkea ohitsensa ja kaikissa oli joku vaillinaisuus. Ett'ei löytynyt ainoatakaan, jota hän olisi oikein rakastanut!
Hän kuuli jotain ääntä kamarista ja kääntyi sinne päin. Siinä istui, selin häneen, poika harmaassa takissa, kyynyspäät pöydällä, peukalot korvien alla. Hän luki varmaankin. Ääni, joka oli Ellen'ille ilmoittanut hänen läsnäolonsa, oli lehden kääntämisestä syntynyt.
Oliko se Andreas? Ei, se ei ollut mahdollista. Andreas täällä sisällä?
Ja lukemassa kirjaa?
Vaan kuka se oli?
Isä avasi silmänsä!
— Kuinka sinä voit?
— Hyvin! Kuka tuo poika on tuolla pöydän ääressä?
Vieras nousi ja tuli vähän ujosti Ellenin luo. Se oli suuri pulska poika neljännellä- tai viidennellätoista, haparoivilla liikunnoilla, vaaleakasvoinen ja omituisilla silmillä, jotka aina ikäänkuin etsivät jotain huoneessa.
— Se on Henrik serkkusi! sanoi hra Jansen. Hän jää tänne luoksesi sinulle seurakumppaliksi.
— Tuleeko hän aina olemaan minun luonani?
— Nii-in!
— Se on hyvä. Saanko minä jotakin syötäväksi.
Henrik oli hra Jansen'in velipuolen poika. Tämän velipuolen oli, niinkuin sanotaan, käynyt huonosti elämässä. Hän oli nuorena nainut ja oli saanut vaimoksi sellaisen, joka huonosti osasi taloutta hoitaa. Hän kuoli pois mieheltään ja suurelta lapsijoukolta. Miehen toimet oli aina käyneet ala-mäkeä, hän oli epäkäytännöllinen ja herkkäuskoinen. Hyvä mielensä oli mennyt samaa tietä kuin toimensakin, ja niinpä terveyskin. Kuolinvuoteellansa oli hänellä vielä puoli-tusina ala-ikäisiä lapsia ympärillänsä. Mutta nyt ystävät ja sukulaiset riensivät avuksi ja auttoivat miten taisivat. Onhan sääntönä että kaikki ensin pitää olla hukassa ennenkuin "avuksi riennetään". Lapset jaettiin. Hra Jansen sai Henrikin.
Tämän, joka tähän asti oli ollut vapaa-oppilaana latina-koulussa, määräsi suku-neuvosto maanviljelijäksi. Hänen selkänsä leveyttä mitattiin ja eräs setä ynnä täti kirjoittivat hra Jansen'ille. Poika, puoli-tusina paitoja ja muutamat koulukirjat pistettiin postivaunuihin ja saapuivat kartanoon samana päivänä kuin onnettomuus oli tapahtunut Ellen'ille.
Hra Jansen mieltyi kohta poikaan. Se seikka että tämä oli noin kummallinen ja haparoiva, Ellen taas lujamielinen ja selvä-tahtoinen, lisäsi tätä mieltymystä. Aluksi teki hän hänet yksistään sairashoitajaksi. Hänen täytyi kantaa Ellen sohvalle, kun sija oli laitettava uudestaan, hänen täytyi lukea ääneen, ja kun tämä rupesi väsyttämään Ellen'iä, täytyi hänen kertoa koulusta, toisista pojista ja opettajista. Ellen huomasi viimein että se oli sangen hauska asia tuo säären taittaminen, varsinkin kun opetus lukemisessa ja kirjoittamisessa sen kautta jäisi siksensä.
Tohtori kävi joka päivä Elleniä katsomassa. Alussa oli hän tyytyväinen parantumiseen, mutta vähitellen rupesi hän arvelevaiseksi. Sääri ei tahtonut tulla eheäksi. Hän puhui asiasta isän kanssa ja molemmat herrat ottivat sen hyvin totisesti. Olisiko imettäjä kenties ollut huonossa terveydessä? Niin, kaikissa tapauksissa oli nyt myöhäistä kuulustella häntä, Hän oli jo kaikkien vuorien takana. Taikka olisiko hra Jansen…?
Hän kielsi juhlallisesti. Lääkäri pudisti päätänsä ja Ellen huvitteli mainiosti uuden toverin kanssa.
Viimein pisti jotain tohtorin päähän. Hän tuli eräänä päivänä edellä puolen päivää, jolloin tiesi kartanon-haltijan olevan niityillä. Henrik istui lukemassa satuja Ellen'ille. Tohtori pyysi pojan hakea itsellensä lasin maitoa mejeristä, ja jäätyänsä yksin sairaan kanssa sanoi tohtori:
— Terveisiä papilta, Ellen. Hän kysyi minulta kuinka sinulta kävi lukeminen ja kirjoittaminen.
Ellen punastui eikä sanonut mitään.
Tohtori jatkoi:
— Papin tulee kuukausittain kirjoittaa kuninkaalle kaikista pienistä tytöistä täällä maalla, mitenkä he käyttävät itsiänsä ja varsinkin kuinka he lukevat ja kirjoittavat. Jok'ei mitään osaa lähetetään kauas pois täältä suureen kaupunkiin, jossa saa tavata ja piirtää kirjaimia koko päivän, ei ensinkään saa leikkiä. Mutta minä sanoin nyt papille että sinä olit ollut kipeän jalan tähden vuoteen omana, vaan että pian tulisit terveeksi ja silloin olisit hyvin ahkera, kun vaan pääsisit ylös. Tohtori tietää nimittäin varsin hyvin kuinka pitkää aikaa tuommoinen jalka tarvitsee parantuaksensa!
Ellen oli käynyt tulipunaiseksi. Hän katseli lääkäriä aralla silmäyksellä:
— Tiedätkö aivan varmaan kuinka pitkä aika…?
— Aivan täsmälleen!
Henrik tuli maidon kanssa ja vetäysi kohta ikkunan loukkoon, kun huomasi että tohtori rupesi siteisin käsiksi.
— Sinä makaat varmaankin levottomasti yöllä, side on aivan höllä. Ei taida olla hyvä että Henrik lukee sinulle kaikki nuo sadut!
Ellen puri peitteesen eikä sanonut mitään.
Tänä iltapäivänä ja seuraavina päivinä kartanonhaltija otti Henrik'in mukaansa ulkotöihin. Kun tohtori kävi katsomassa viikon lopussa oli sääri terve. Hän pusersi kovasti hellää paikkaa. Ellen ei paljon aristellut.
Tohtori kumartui ja suuteli hänen otsaansa. Mennessänsä ovesta ulos mutisi hän itsekseen:
— Tahtoa hänellä on ja hermoja myöskin. Tuo pikku noita! Hän olisi voinut kauan pitää minua narrina. Ja minä rupeen arvaamaan pahaa verta!
Ulkopuolella kartanoa tapasi hän sen haltijan.
— Nousevalla viikolla voi hän jättää sängyn; ja silloin ei taida olla haitaksi ajatella opetusta?
Herra Jansen nyykähytti päätänsä.
Ja Ellen nousi ja opetus alkoi. Se kävi hitaasti eteenpäin. Paha kyllä Ellen ei enää ollut siinä ijässä, jolloin lapsi tekee työtä ihan koneentapaisesti yhtä paljon matkimis-halusta kuin torujen pelosta. Ellen'in matkimis-halu oli jo mallikseen ottanut ympäröivän luonnon ja pelkoa hän ei tuntenut. Kävellä käsillään, liverrellä kuin leivonen, laulaa rakkauden lauluja, sitä hän teki käskemättäkin. Mutta ankarasti tuli hänen kärsimys-voimansa koetelluksi kun hän pantiin piirtämään noita ikäviä viivoja toisten viivojen mukaan ja ääntämään kummallisia ääniä toisien äänien mukaan, joita hänelle lausuttiin.
Isä tuli kärsimättömäksi. Hän rupesi pelkäämään että tyttärensä oli tyhmä, ehkä jotain vielä pahempaakin. Hän ei tahtonut koulunkäynnillä pilata lapsen luontoa, mutta hänen täytyi toki osata lukea ja kirjoittaa; se seikka, että jok'ainoa pitkällinen ja tuskallinen opetustunti oli tuottanut Ellen'ille yhtä vähän tietoja kuin edelliset, loukkasi hänen isällistä ylpeyttään.
Hän otti Henrik'in tallista ja ulkotyöstä ja pani hänet opettajaksi. Tämä muutos miellytti Ellen'iä ja hän teki muutamia voimallisia ponnistuksia aapisissa ja kirjoitus-vihossansa. Mutta siihen se jäi. Oli näet paljon hauskempi laskea vähän leikkiä tuon nuoren opettajan kanssa, varsinkin kun tämä salli sitä. Kun puoli sivua oli kirjoitettu ja raapitettu, esitteli Ellen että mentäisiin ulos kävelemään, ja kun tätä ei sallittu piirsi hän niin kauheita irvi-kuvia M:stä ja O:sta ja luki lauseen: "lammas määkyy karsinassa" niin monilla luonnon mukaisilla äänillä, että Henrik naurettavassa epätoivossa totisesti kysyi häneltä, oliko Ellen'in aikomus tehdä häntä yhtä hulluksi kuin itse oli?
— En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellen halaten ja suudellen Henrikiä.
Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille.
Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydän äärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä!
— Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!
Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.
Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hän pian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan, rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.
— Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!
Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsä tuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen, ett'ei voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä, niin hän suuttui. Ei, hän oli tyhmä poika!
Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämän kiinni ja hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava, vaan hän ei ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitä kertaa, jolloin viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansa Andreasta.
Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missä näki lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näki hän Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söi voitaleipää.
— Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?
Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.
— Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?
— Olen; voithan sinä nähdä sen.
Ellen otti kepin ja meni lehmien luo. Ne kärsivät kuumuudesta ja hännät liikkuivat ehtimiseen. Hän ajoi pois paarmoja sara-oksalla ja palasi sitten Andreaksen luo.
— Anna mulle palanen voi-leivästäs!
Andreas taittoi kohta suuren palasen leivästä ja antoi Ellenille. Ellen istui hänen viereensä syömään.
— Osaatko lukea? kysyi Ellen pojalta, suu täynnä ruokaa.
— Osaan jotensakin!
— Ja kirjoittaa?
— O-jaa käyhän se!
— Kuinka vanha olet oikeastaan?
— Mikonpäivänä täytän kolmetoista!
Ellen vaikeni ja katseli eteensä.
— Kestikö oppiminen sinulta kauan? kysyi hän viimein.
— Alussa kyllä kävi huonosti, mutta kerran koulumestari sanoi minua tyhmäksi elukaksi, ja sitä minä en tahtonut hyvänä pitää, sillä minä tiesin ett'en ollut tyhmempi kuin Mathias, joka oli minua nuorempi, ja osasi lukea, kuin pappi!
Ellen oli taas tarttunut keppiin ja heilutti sitä ankarasti.
Sitten nousi hän ja jätti ruoan.
— Mettetkö? kysyi poika.
— Menen!
— Etkö tahdo syödä enempää?
— En!
— Anna minulle keppi!
— Sinä voit hankkia itsellesi toisen!
Hän juoksi kappaleen matkaa, seisahtui, mietti hetken, palasi pojan luo ja antoi hänelle kepin ja käden yht'aikaa.
— Hyvästi Andreas, minun täytyy palata kartanoon lukemaan Henrikin kanssa. Uh!
— Etkö kärsi lukemista?
— En!
— Etkö kärsi Henrikiä myöskään?
— En kärsi häntä!
Ellen kääntyi ja juoksi kotia täyttä laukkaa. Koski vielä vähän jalkaan, vaan hän astui sitä kovemmin sillä. Hän kävi samaa tietä aidan yli ja ikkunasta sisään. Henrik seisoi pöydän ääressä ja käänsi lehtiä kirjoitusvihossa.
Ellen meni nopeasti hänen luo, otti tuolin ja istui pöydän ääreen.
— Pitääkö meidän aloittaa taas, Henrik?
Hän ei vastannut, vaan koetti saada erillensä läkkiset lehdet.
— Minä kysyin: pitääkö meidän aloittaa?
— Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik.
Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa ja antoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatua taaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hän otti kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoo minua lyödä!
— Mitä, tahtooko hän lyödä sinua! Koettakoon vaan! sanoi Tiina, kiertäen hameen lemmikkinsä ympäri.
Hra Jansen tuli ovesta sisään ja kuuli heidän puheensa. Hän rypisti silmä-kulmiansa ja astui huoneesen, jossa Henrik vielä seisoi hämmästyneenä, kirjoitus-vihko toisessa kädessä ja toinen käsi poskellansa.
— Minä pyysin sinua lukemaan Ellen'in kanssa enkä näyttämään koulumestarin tapoja, sanoi kartanon-haltija ankarasti.
— Minä … minä … hän…! änkkäsi poika ja piti kirjaa edessänsä corpus delicti'nä.
— Hyvä. Jos tahdot Ellen'istä valittaa, niin tule minun luo, mutta älä itse rupee oikeutta harjoittamaan, kuuletkos!
Hra Jansen'in suuret saappaat tekivät tavattoman paljon melua, kun hän astui vä'en tuvan kautta kyökkiin. Siellä Ellen makasi polvillansa ja itki Lypsäjä-Tiinan hameisin.
Hra Jansen seisahtui ohitse mennessään, taputti Ellenin päätä ja sanoi:
— Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytä nyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!
Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä ja hänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isän sanat olivat soineet niin ystävälisiltä ja puolustavaisilta.
Mutta mitä tämä oli? Olihan hän lyönyt Henrikiä ja olisi itse tarvinnut nuhdetta … niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!… Ja hän oli kiusannut Henrikiä…
Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja
varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi.
Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa.
Hän tahtoi sisään Henrikin luo ja soi että Henrik häntä löisi.
Vaikka Tiina koetti häntä pidättää, meni hän kuitenkin huoneesen. Hän avasi oven. Henrik istui pöydän ääressä pää käsien nojalla ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Ellen lähestyi aivan hitaasti, seisahtui keskellä lattiaa ja juoksi sitten oikein karkaamalla Henrikin kaulaan.
Tämä koetti irroittaa itseänsä, mutta tyttö kiertyi kuin käärme hänen ympärinsä ja istui viimein hänen syliinsä. Silloin pojan mieleen hiipi outo tunne, jota hän ei sinä hetkenä ymmärtänyt, mutta hän punastui kuitenkin, vähän säikähtyneenä siitä, ikäänkuin ei olisi ollut kaikki, niinkuin pitäisi olla.
Hän asetti tytön tuolille viereensä. Ellen piti hänen kädestänsä kiinni ja kysyi oliko hän kovasti suuttunut häneen.
— En nyt enää! vastasi hän. Enkä minä oikeastaan ole ollut niin suuttunut kuin murheellinen!
— Murheellinenko? kysyi Ellen.
— Niin, näetkös … olisi ollut eri asia jos minä esim. olisin ollut sun veljesi.
— Miksi niin?
— Etkö ymmärrä … että kun isäsi sanoo semmoista minulle, huolimatta siitä olenko sitä ansainnut vai en, niin minun asemani täällä tulee vielä tukalammaksi!
— En ymmärrä!
— Sinä oletkin vaan pieni tyttö!
— Ethän sinäkään niin suuri ole. Et ole vielä ripillä käynyt!
— Älkäämme siitä riidelkö. Minä olen täällä niinkuin armosta, ymmärrätkös!
Ellen katseli häntä hetken aikaa epäillen. Ja vihdoin hän sai kun saikin jonkinmoisen käsityksen asiasta.
— Sinä olet täällä minun luonani! sanoi hän niin totisesti ja vakaasti ett'ei suinkaan olisi luullut hänellä olevan mitään yhteistä sen läkkisen kirjoitusvihon kanssa, jota Henrik piteli kädessänsä.
Henrik hymyili tuolla hajamielisellä tavallansa. Hänen hymynsä muistutti Lokakuun auringosta, johon ei ole varsin kauan luottamista.
— Tuo tyhmä vihko, sen me poltamme ja aloitamme kohta uutta! huusi
Ellen ja pani kohta tuomionsa toimeen.
Laitettiin uusi vihko ja aloitettiin uudestaan.
Kaksi kuukautta myöhemmin Ellen osasi kirjoittaa ja lukea sujuvasti.