IV.
Ei tämä seikka suuresti vaikuttanut Ellen'iin. Hän oli, kuten jo sanottiin, käytännöllinen luonnoltaan. Koska hänen isänsä oli sulkenut hänet ulos kirjallisuudesta, niin hänellä arvattavasti oli tukevat syyt siihen. Ilman tukevia syitä hän ei luullut mitään tapahtuvan, ja kun välistä silloin tällöin joku asia näytti järjettömältä, tuli se vaan siitä ett'emme voineet nähdä noita salaisia syitä — samalla tavalla kuin ei voinut huoneessa, jossa puimakone työskenteli, nähdä hevoista ulkopuolella, joka vetämällä sen liikkeelle pani. Ja kun hän mietteissään oli näin pitkälle päässyt, oli hän melkein tyytyväinen siihen että hänen kirjallinen aikakautensa oli ohitse. Hän oli lukenut kaikki ne kirjat, jotka olivat jälellä, ja hankkia jollakin lailla itselleen uusia hukkuneiden sijaan, sitä ei hän ajatellutkaan. Arvattavasti hän ei ollut vielä saanut käsiinsä kaikkein vaarallisimpia kirjoja taikka hänen luontonsa oli niin raitis, niin vähän hermoista kokoonpantu, ett'ei kielletty hedelmä ollut erittäin houkuttelevainen.
Ellen'in mielestä oli hauska taas olla entisillään, liikkua vapaasti kuin lintu ja tuuli, ilman tuota surinaa korvissansa ja uneksimatta yökaudet kaikenlaista kummaa. Kun hän niin tunsi kuinka iloinen ja raitis hän taas oli, päätti hän perinpohjin nauttia tätä tuntoa ja luonnon ihanuutta. Hän päätti olla tekemättä niin mitään.
Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.
Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulman pituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kun päivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikä suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa "damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina, sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa vettä.
Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloin Andreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisella aikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa, isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänen henkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäri seutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänen kanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedalle katsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaa laulua.
Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellen antoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talon ohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli ja katselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaa leikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kun huomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottaren nimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hän majesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu, vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivan epäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpä jälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistella ristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuosta muuten vieraanvaraisesta talosta.
Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitä että Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannalle hänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellen korkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkin asioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessä hänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä. Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä, ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidän kasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt että mielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja, jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänyt sijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'in terävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta. Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'in opetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivat tehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävi kärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmät saattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana, milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänen opettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oli ollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.
Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas oli vähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Mutta herra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona. Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa; käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloin kyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksi ollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niin täysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä. Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän oli tehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.
He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi. Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniin kävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskin parempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaat korviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas oli mielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen ja tuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksi hänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksi jotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti, jotta sattui mennä vähän yli rajan.
Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.
Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.
— Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeät ihmiset ainakin.
Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Puri sitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.
Ulkona seisoi Andreas alla päin.
— Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänen silmäilystään.
Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravaten talliin pihan poikki.
Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei se nauru tekisi hänelle hyvää.
Hän meni talliin.
Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivat karpaloina alas poskia myöten.
Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hän itki!
— Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.
— Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!
Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.
Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti ja rukoilevasti.
Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.
— Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitellään rakastajia!
Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.
Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.
— Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulos sille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänyt itseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan, Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!
Siellä tuli ihmisiä tietä myöten — papin tyttäret. Että nämäkin tulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivat hetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisi etsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikki räjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes oli kanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repi kanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sitten liikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiä nauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivat hänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.
Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.
— Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.
— Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.
Ellen nauroi ja lähestyi häntä.
— Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaan enkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!
— En!
— Joutavia; anna tänne, sanon minä!
Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa ja suuteli häntä poskelle.
— Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksi välttääksensä muuta sanomista.
— En ole, vaan imettäjäni oli noita.
Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinen tuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa. Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelle esille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada ne päällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohon vanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niin naurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihat ja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt, hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansa selälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän oli tyytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunista nuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja, nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katseli käsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivät oikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua ja hieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensä valkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!
Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilin kanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja että paljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nyt enää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei, semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!
Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hän kumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se oli melkein lyhyt, mutta … kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteä pikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitä ei hän vielä ollut ripillä käynyt!
Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän meni talliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovesta ulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hän lupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästi eikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosen selkään.
Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitse kankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taas pani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa. Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivät ilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoon ilma minkälainen tahansa — kaikki kiittivät hänen kanssansa tätä oivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aika ulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkailla paikoilla.
Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellen nyt oli!
Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettu ajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinka asian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikin suhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä…?
Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusata Henrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oli liian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä — hän ei voinut Ellen'iä vastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niin viehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella, tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntä vastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina, Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin, oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisi sormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.
— Hop Rusko!
Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellen ympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestä tuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneet häneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve ja itseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää ollut tyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaan kanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän kevään hengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädet polvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmillä osasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen, lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorin pullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.
Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!
Hän yhä tirkisteli noihin mustiin pilkkuihin; hän näki taivaan niiden yläpuolella suurena vaalean sinisenä lasiholvena, jossa pilvien hattarat hämähäkin verkkoina liikkuivat sinne tänne tuulessa. Tuon lasiholven läpi oli hän näkevinänsä suuren, suuren salin, jossa Herra Jumala istui sohvassa, paljo kauniimmassa sohvassa kuin se, joka oli kotona kartanossa. Suuri joukko enkeleitä hyvin epäselvillä kasvoilla seisoi hänen ympärillänsä ja kuuntelivat hänen käskyjänsä. Ellen näki Hänen kasvonsa, Hänellä oli pitkä valkoinen parta ja Hän näytti ystävälliselle ja säälivälle.
Tämä ei varmaankaan ollut sama, kuin Henrikin Jumala. Vaan niitä olikin kolme!
Tärkeintä Ellenille tällä kertaa oli että se Jumala, jota hän näki, ei voinut olla suuttunut häneen sentähden että hän ripillepäästö-aamuna oli ratsastanut ulos luontoa ihailemaan. Olihan täällä paljo kauniimpi, kuin siellä sisällä.
Hänen tällä lailla ilmaan katsoessaan, nousi aurinko nousemistaan. Kuiva tuoksuva kevät-ilma aaltoeli hänen ympärillänsä. Kävi ikäänkuin suhina ilosta ja lämpimästä hänen ympärillänsä. Linnut ja ilman itikat aloittivat nyt noita suuria soittajaisia, joiden oli kestäminen syksyyn asti. Oli palmusunnuntai-aamu, raitis lämpönen kevät-aamu, täynnä suuria aavistuksia. Sillä tavalla Ellen vietti ripillepäästö-juhlaa luonnon helmassa.
Hän kävi hitaasti kartanoon päin ja veti Ruskoa jälkeensä. Kun hän avasi tallin oven, pisti eräs mies päänsä ulos siitä ja oikein ällistyi nähdessänsä silkkiin puetun neiti Ellen'in hevosen kanssa. Ellen jätti huoletoinna Ruskon miehen haltuun ja meni pihan yli huoneisin.
Herra Jansen seisoi mustissa vaatteissa ja näytti olevan oikein hädissään.
— Mutta mitä sinä ajattelet, lapsi, kun pötkit tiehesi tuolla lailla?
Pitäähän meidän mennä kirkkoon!
— Sinä myöskin? Sitä en tietänyt! vastasi hän lyhyesti.
Henrik myöskin mustissa oli tullut huoneesen.
— Ellen…! sanoi hän nuhdellen.
— Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olen täysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!
Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneen lattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen oli mennyt kamariinsa.
— Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoi kartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaat kalisevat suussa!
Henrik ei sanonut mitään.
— Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! En ole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti…!
Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsä edestakaisin lattialla.
Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullut kartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.
Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansa kapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaan kiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjoja ja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiin tultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihin tavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat sen kautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millä hän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hän oli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristukset kantaneet häntä.
Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänen otsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossa Henrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneesta ulos.
Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.
— Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.
Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.
— Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.
— Minä … en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minua kirkkomaalla!
Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.
— Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinusta rahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasin kirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta, paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä. Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minun osaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä en voi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennä sinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?
Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensi hänelle kättä.
— Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!
Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuin suutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesi hyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän ja lausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummulla penkin tykönä!
Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillä tavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuin mahdollista.