V.
Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka ilta siinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivat auringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita ja vaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksin huoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikka Ellen luki ääneen hänelle.
Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi. Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven. Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsä häntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelle ett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.
Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Koko yön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollut vaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämä että isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.
— Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinen mies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääkseni hänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuun hänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä on särkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'ei tauti voi aivan kauan häntä kiduttaa … mutta mitä minä seison ja lörpöttelen sinulle, lapseni!
Ellen oli kuunnellut tarkasti.
— Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.
— On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!
Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.
— Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä. Tule tänne!
Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhui vaivalla, tarttuen molempien käsiin!
— Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en ole tehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin. Minä olisin pitänyt huolta sinusta, Henrik, toisella lailla, jos en olisi luullut että sinulla jo on sijasi… Erehdynkö? Voinko jättää tämän kartanon sinun haltuusi siksi että Ellen antaa sulle luvan samalla hoitaa itseänsä … kuinka on laitanne, lapset, teidän keskinäinen välinne?
Hän haparoi heidän käsiänsä ja koetti suurella vaivalla nousta katselemaan heitä. Ellen katseli vapaasti Henrikiä; tämän silmät olivat tavan mukaan muualla, ja hänen kätensä vapisi.
Samassa päästi Ellen huudon. Isä oli vaipunut taaksepäin. Verikuohua näkyi hänen suupielissään ja silmät pyörivät hänen päässänsä.
— Juokse, juokse! huusi Ellen Henrikille. Tohtori on tuskin vielä ehtinyt kartanosta ulos.
Hän painoi kuolevan kättä tuskissaan vasten rintaansa ja katseli sanomattomalla sääliväisyydellä vääntynyttä muotoa. Tällä hetkellä, kun hän ensi kerran seisoi silmä vasten silmää kuoleman kanssa, ei häntä kauhistuttanut kuoleman tulo, vaan kuolevan vaivat koskivat kipeästi jok'ainoaan tunnokkaasen paikkaan hänen olennossaan. Hän, jonka jalo sydän sykki niin jalosti kaikkea elämää kohtaan eikä koskaan tahalla olisi rääkännyt pienintäkään itikkaa, kauhistui sen voiman edessä, joka noin musersi tuota väkevää miestä. Pitikö ihmisten siis aina kärsiä päästäksensä elämästä, joka, miten pappi oli sanonut, alkoi velalla ja monelle, ehkä useimmallekin oli vaan pitkä sarja suruja ja huolia? Satoja ajatuksia lensi tällä hetkellä päänsä läpi. Miksi ei tullut suuri jalka musertamaan kärsivää ihmisraukkaa kantapäänsä alle, niinkuin Ellen oli tehnyt hiirelle, joka oli purtu puolikuolleeksi? Ja miksi ei tohtori voinut antaa hänen isäparalleen ainoastaan muutamia pisaroita kaikkein väkevintä…?
Tohtori seisoi hänen vieressänsä.
— Nyt jo! mutisi hän, minä olisin luullut kestävän vielä vähän aikaa!
Hän tarttui kuolevan käteen, nosti hänen päätänsä ja laski sitten kätensä hänen sydämelleen.
— Se on loppunut, kuiskasi hän.
Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleen kasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään, kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin. Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.
— Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!
— Minä olen nähnyt! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.
Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänyt kirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissa kanttorin vieressä.
— Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämän jälkeen … suruissanne!
— Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!
— Mutta te jäätte niin yksinänne!
— Onhan minulla Henrik!
— Henrik?
— Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!
— Vai ni-in!
Ellen nousi vaunuihin. Henrik oli mennyt tohtorin kanssa.
Mitä harvemmin asuttu seutu on, mitä vähemmin ihmisiä yhdessä paikassa asuu, sitä vähemmin heitä haluttaa antaa toinen toisensa olla rauhassa.
Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhe kiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset. Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä, kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaan monen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikki heidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaan kelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauan olleet velkaa jotakin samanlaista.
Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätä tavaraa.
Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvää iltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein, pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:
— Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, mutta ettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?
— Mitä tarkoitatte? — kysyi Henrik hämmästyneenä.
— Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.
Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.
— Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi — olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä — sentähden en voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen on vähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuin että ihmiset puhuvat … no niin, en minä epäile teitä … mutta kuten sanottu…!
Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.
— Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näin puhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minä kuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!
— Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Mutta miettikää toki asiaa!
Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksi että pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraan kankaan poikki kartanoon.
Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean ja tarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.
Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:
— Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!
Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.
— Sen tiedän kyllä! vastasi hän.
— Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.
— Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun koskee?
— Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!
— Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin määrätyt toisillemme. Taikka — hän meni hymyillen Henrikin luo — emmekö ole?
Henrik kallisti päätään.
— Ellen…!
— Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!
Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne tänne.
— Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää. Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii, tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes — kunnes sinä…!
Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.
Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.
— Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.
Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimitti mitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansa kamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hame kädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänen katsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hän ja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.
Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.
Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että oli vastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassa kartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.
— Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista; karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeiden leikkaaminen samaten!
— Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja, joihin oli asettanut kapineensa.
— Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään, tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten ja ojentaen Henrikille kättä.
Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin, heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.
Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä. Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään vaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito, vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanut kartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänen voimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä, jotka kaikki häntä tottelivat, se oli Ellenin mieleen. — Hän taisi ehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hän niin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdon johtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuo johtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä oli pää ja sydän paikoillansa.
Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen mukaan — harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti mainittiin kiitoksella.
Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi, jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:
— Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!
Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan kuin elän!
Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti ruokaa sanoen:
— Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!
Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.
Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle kirjeen. Se kuului näin:
"Rakas Henrik!
Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua, niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.
Sinun tuleva
Ellenisi".
Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä.
Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta
Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös
kummulle:
— Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.
Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.
— Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta anna ensin Andreakselle kättä. Noin!
Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.
— Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!
— En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen miten paraiten voin.
— Kuinka on kartanon laita?
— Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!
— Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisit yhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!
Henrik nousi.
Ellen veti hänet penkille takaisin.
— Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, että olet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!
Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauan pidätetty sanavirta sulkujen yli:
— Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinä et koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voi rakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyy minun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinun läheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hän juuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaiken suhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan, tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Jos ainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelet toista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sitten Skotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänyt ja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällä lailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että olet menetellyt näin minua kohtaan!
Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaan tällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.
— Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko että minä kosisin sinua?
Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkin karttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa oli jotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kun eksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänen ympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdys tuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmät himmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivat hänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä, suuteli häntä innokkaasti ja — pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.
— Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti, vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.
— Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?
— Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?
— En. Ai! mitä se oli!
Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.
— Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.
Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.
— Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla. Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja — yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla samalla kertaa! ha, ha, ha!
— Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.
— Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!
He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin, keskustellen tulevaisuudesta.