VI.
Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä iltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätetty siitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisesti valloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin käyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan oli suosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, oliko miehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeli itselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta, ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja nuhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoon ei ollut kylläksi puhdas.
Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmän samalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksi siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuon penkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.
Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille, vastasi tämä hymyten:
— Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?
Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja että sormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja suuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen oma nimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa vierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.
— Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoa vasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.
— Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta, ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.
— Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.
Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullut kartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.
— Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen ilosta.
Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella
Henrikiä sekä ihaellen Elleniä.
— Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen kanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen.
Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut koulun-opettajan antaa hänelle opetusta. Hän oli tienoon tanssisoittaja tätä nykyä ja ansaitsi sillä niin paljon rahaa, että taisi käydä yhtä hyvissä vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihen pani hän suurta arvoa.
— Huomenna mielelläni soittaisin Mortensenin ristiäisissä! sanoi
Andreas.
— Mitä? Onko Mortensen'issa taas ristiäiset? kysyi Ellen, ja se seikka näytti suuresti häntä hämmästyttävän.
— Onpa kyllä. Ja tällä kertaa heillä on kaksoiset. Tulee oikein suuret ristiäiset!
— Suuret ristiäiset todellakin! nauroi Ellen. Mene sinä vaan. Onko viulu saanut uusia kieliä?
— On, kiitos. Nyt se soi niin lystikkäästi kuin hautajaisissa!
— Mitenkä?
— En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.
Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata, ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat erään pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon välillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalat olivat rikki ammutut.
— Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan; kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii pois.
Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästi heittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-ääni pääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisesta lankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissään pitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikella arkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.
— Tule — menkäämme! sanoi Henrik.
Ellen jäi seisomaan:
— Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka se vääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin me kärsisimme sen asemassa?
— Varmaankin se sen tekee. Tule!
— En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!
— Ei ole niin helppo tappaa jänistä!
— Jos et sinä tahdo, niin minä sen teen!
Ellen katsoi ympärilleen, etsien asetta, millä hän voisi päättää eläin rauhan kärsimykset. Viimein huomasi hän suuren kiven. Hän meni sitä noutamaan. Hän lähestyi jänistä nostetulla kädellä.
Hän heitti, vaan ei osannut. Jänis pyörähti ympäri ja vinkui surkeasti.
— En — en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.
— En minä myöskään! huusi Henrik. Tule, tule!
Ellen kääntyi mennäksensä. Yht'äkkiä otti hän uudestaan kiven käteensä, nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.
Pää oli muserrettu. Pari liikahdusta vielä ja jänis oli kuollut.
Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik hänen jälkeensä.
— No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!
Hän saattoi Henrikiä vielä kappaleen matkaa, eivätkä puhuneet mitään; ojensi viimein hänelle kätensä ja läksi paluumatkalle.
Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui hän, ja katseli kuollutta eläintä.
Hän meni kotiin alla päin ja ajatuksiin vaipuneena.
Seuraavana päivänä seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehiä hänen ympärillänsä, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joita aiottiin viettää Jens Mortensenin luona. Hän oli täydessä juhlapuvussa, pää siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassa hännystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi hän viulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman käsivarren ympäri oli liina kääritty.
Ellen tuli ulos:
— Joko menet Andreas! Mikä käsivartta vaivaa?
— Ei se ole mitään. Keväällä puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se on vähän paisunut, mutta minä olen hautonut sitä viinalla ja voin kyllä pelata kuitenkin.
— Sinun pitäisi olla varovainen. Oletko näyttänyt sen tohtorille?
Andreas oli vähän hämillänsä:
— Jos kerran menee tohtorin luo, niin siellä saa tutustua noiden ilkeäin veisten kanssa! sanoi hän.
— Se on mahdollista; mutta sinun pitäisi yhtä kaikki näyttää se hänelle kun hän tulee tänne. Hauskaa iltaa!
— Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, — ehkä aamuun asti?
— En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistä ole kuullut mitään noista vanki-karkureista?
Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen toistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä oli erehdys".
Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella, huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia ja pelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat siellä kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksi jälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita, varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähden olisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi sen viulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".
Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.
— Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillä tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!
Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,
Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.
Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannalle nousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringon helteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia, valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.
Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.
— Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellen miettiväisesti seisahtuen.
— Oi, se ei tee minulle mitään, varsinkin kun minun ei tarvitse juoda lasia toisensa perästä, kuin muiden soittoniekkain!
— Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi, jos nimittäin ei ukkonen rupee käymään yöllä tai aamulla!
— Kyllä kai sitä kestää, tai rupee ukkonen jyrisemään vielä niinkauan kuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, älä pahastu, mutta tuo kapine tuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sitä luulen että tuskin uskaltaisin sitä käyttää jos kohtaisinkin vihollisia. Enkä usko että kukaan tekee minulle pahaa! lisäsi hän huokauksella kohottaen heikkoja hartioitaan.
Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.
— Tyhmä juttu. Vaan niinkuin tahdot. Minä ajattelin vaan parastasi!
— Tiedän että aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teitä, neiti
Ellen. Hyvästi!
Ellen katseli vielä hetken aikaa Andreaksen jälkeen kun tämä kulki kanervapolkua myöten; vähitellen hävisi hän tuohon harmaasen vaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaan jotakin; lieneekö tarkastanut viulua vai kättänsä?
Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalle ja sen kautta muka herättäisi "kalastajien ja pelastajien" huomiota. Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen jälkeen, oli tämä hävinnyt.
Ellen ei voinut oikein päästä selville itsestänsä sinä iltana; hänessä vallitsi kummallinen levottomuus, jota hän ei voinut poistaa. Mutta se tuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! Hän avasi ikkunan toisensa perästä huoneissa, rupesi johonkin työhön ja heitti sen jälleen ja meni viimein hämärässä ulos tarhaan. Ei kastetta eikä vilpoisuutta tänä iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman välähdyksiä etäältä, samalla tuulikin rupesi käymään ja vanhat puut humisivat. Neljänneksen tunnin kuluessa kuului jyrinä käyvän kaukana, sitten se lakkasi, ikäänkuin olisi väsynyt tällä kertaa ja tahtonut jatkaa vasta kun soittokunta oli lisääntynyt. Tuuli oli myöskin tyyntynyt jälleen, mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka vähäpätöiset, olivat kuitenkin keventäneet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taas puhdas, valoisa tanskalainen kesäyö loisti alas tuosta mahtavasta holvesta. Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi ja ainoastaan koiran haukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkui rauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.
Tämä huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivat kanervakankaalle päin, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'ei hän vielä ollut tullut! Vaan hänellä oli niin kiire tähän aikaan, oli hän sanonut; ehk'ei hän ehtinyt tullakaan, tai vasta myöhään. Täytyi malttaa mieltänsä.
Ellen tarttui ensimäiseen kirjaan, jonka löysi. Aikoja oli kulunut siitä kun hän oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ikävystytti häntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivat toisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle, mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hän nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessa sanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yhtäläiset kuin ne, joita Henrik oli käyttänyt. Mutta se oli kuitenkin toista kun ne tulivat hänen suustansa! Oi, jos hän pian tulisi!
Ellen koski hiusneulalla lampunsydämeen ja tirkisteli liekkiin. Vähitellen rupesi hän nyykähyttämään päätänsä ja vähitellen punertava lampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja näkyi tiellä. Tämä lainehti. Siinä liikkui vaunuin pyöriä ja hevosen-jalkoja. Hän istui ja torkkui vaunuissa isänsä vieressä ja avara kangas näkyi liikkuvan ylösalas. Isä kutsui häntä nimellä ja antoi hänelle ohjakset. Hän tarttui niihin ja heilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tieltä. Hän katsoi niiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pidä vaari! vaan Andreas ei sitä kuullut, hevoset kaasivat hänet maahan. Uha! Ellen pidätti hevoset, vaan se oli myöhäistä. Hän ikäänkuin tunsi omissa säärissään miltä se tuntui, kun etu-pyörät vyörivät Andreaksen ruumiin yli; sitten tuli takapyörät, vaunut hypähtivät ilmaan…
Neiti! Neiti Ellen! Hyvä Jumala neiti!…
Ellen heräsi ja hieroi silmiänsä.
— Mikä on? Kuka kutsuu?
— Oi Jumala, neiti, täällä on tapahtunut hirveä onnettomuus. Hän makaa tuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!
Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi pöytään. Hän hengähteli niinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. Hän ajatteli kohta Henrikiä.
Vaan samassa silmänräpäyksessä kun hän oli saanut asiasta sen käsityksen että hän oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi hänen mielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.
— Tule, missä hän on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasi pauhaavaa palvelus-piikaa.
Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivat porttia paikanneet, olivat jättäneet sen jälkeensä. Tässä hietakuopassa makasi Andreas.
Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakin pari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräs mies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.
Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näki Andreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänet levottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato, piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.
Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.
— Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!
Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksen tahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän oli joutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettu Andreaksen yli.
Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmät eivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin Ellen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellen vetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.
— Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.
Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa, kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valitteli kuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi. Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin että vaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen päästänsä, kun hän sitä pudisteli.
Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.
— Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.
— Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräs päihtynyt mies.
— Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaan uros-koiran!
Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä usein eriskummallisella tavalla.
Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoitti niille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveria mukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulos portista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiä miehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui Andreaksessa.
— Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti, kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niin nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!
— Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntä lähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne. Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens Mortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi hänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäin autettava.
— Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikään tohtori auta; — sen lapsikin tietää!
Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin tuo mies nyt sanoi.
Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaen käskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottua juomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä. — Neiti Ellen!
Ellen kumartui hänen puolehensa.
— Mitä tahdot, rakas Andreas? sano mitä me voimme sinun hyväksesi tehdä!
— Viekää minut kamariini, pimeään ihan yksinäni. Ei mitään elävää likelleni. Minä pelkään itseäni, vaan pelkään muitten puolesta vielä enemmän. Oi jos olisinkin kuollut, minä onnetoin, minä onnetoin!
Ellen viittasi äänetöinnä. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.
Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi pöydällä ja kirja makasi niinkuin hän oli sen jättänyt. Hän tuskin käsitti ett'eivät olleet liikkuneet. Hän käveli edestakaisin lattialla. Alussa hän ei voinut ajatellakaan, oli niinkuin hänen päänsä olisi ollut ihan tyhjä. Vaan vähitellen tulivat kaikki yksityis-seikat hänen mieleensä: hänen valitusäänensä, kuohu hänen huulillaan, hänen tuskastunut silmäyksensä kuullessaan käskyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko epätoivon lause: jos olisinkin kuollut, minä onnetoin!
Ellen pani kädet silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaan sitä selvemmin esiin, ja hän kertoi itsekseen tohtorin sanat: toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:
— Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hans sanovat että hän nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi jos olisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet yösijoja itselleen riihessä. Ei kukaan uskalla maata siinä talon-osassa, missä Andreaksen huone on, ja Pikku-Sören, joka varmaankin on "herännyt", sanoo että paholainen riivaa Andreasta ja että se voi saastuttaa koko kartanon, kun vaan sielu on jättänyt pienen Andreaksen ruumiin!
— Hiljaa! huusi Ellen. Ei mitään melua sinulta eikä muilta. Älköön kukaan uskaltako…! Hän malttoi mieltänsä ja jatkoi tyynesti:
— Jos Pikku-Sören pelkää jotakin pahaa, niin hänen omatuntonsa varmaankin on kipeä ja hän voi kohta ottaa kapineensa ja mennä. Minä en tahdo mitään pelkuria talossa, eikä sellaisia, jotka yllyttävät toisten pelkurimaisuutta. Jokainen pysyköön tyynenä ja hiljaisna ja vähän päästä on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko hän jotakin. Mene!
Ellen kävi istumaan. Aina sama näky, sama kuva ja korvissa soi: jos olisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!
Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan, kauniisen yöhön. Tämä oli melkein katkeraa ivaa. Hän kallisti päätänsä ja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siinä.
Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.
— Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko minä sisälle luoksesi?
Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomalle kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.
— Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.
Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.
— Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.
Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taas näkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.
— Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran purema. En voi sitä kuvailla… Mene länsipuolista rakennusta myöten. Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti ovi ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan, kuules, mutta palaa pian luokseni!
Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arveli tarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä. Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikin henkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä oli tehnyt.
— Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, että se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen, anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähetti hänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sano noilla sanoilla!
Hän antoi revolverin ulos Henrikille.
— Ellen…! kuului kolkosti sieltä alhaalta.
— Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinä teet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka on enemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja — jos et sitä tee, niin minä teen sen itse!
— Ellen…! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik oli kiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Ellenin silmiin.
Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?
— Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!
— Mene siis!
Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat hänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.
Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämä minuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oli ijankaikkisen pitkä odottavalle.
Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.
— Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä
Henrikin ääneksi.
— Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?
— Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.
— Tule tänne ylös luokseni!
Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa. Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa.
Molemmat säpsähtivät.
Ellen kuiskasi Henrikin korvaan
— Mitä Andreas sanoi?
— "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"
— Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä!