VII.
Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.
— Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin, varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.
— Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.
— Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki! Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos maalle olin skeptillinen koko asian suhteen…!
— "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.
— Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin tutkiessani ruumista… Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. — Tiina kertoi kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja vakavuus sinun ijälläsi… Mitä aion sanoakaan — sinulla on varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä maalla!
Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.
Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:
— Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle ja väsyneelle… Sinä et tahdo?… No, sitten minä juon vielä tämänkin lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?
Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.
— Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin tänäpäivänä!
— Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts! semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!
Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.
Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa, meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen, täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset, vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen, jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut. Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen pussi heikoilla hartioillaan.
Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään; siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä kaupungista ja pitäjästä.
Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan kartanoon.
Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä" olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten "karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.
Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.
Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin tällöin käytti päivä-varjoksi.
Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.
Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.
Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään, tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.
Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.
Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla huolimatta ilmasta!
Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä vaan kiihtyi.
Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa aivoja.
Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?
Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja — itseänsä vastaan.
Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän kohtaukset uudistettaisiin.
— Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja Pikku-Sören sanoo…!
Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.
— Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.
Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.
— Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet ukkosen ilmaa? Sanokaa!
Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:
— Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella pahuudella…!
Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta iskevillä silmillä:
— Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti…!
Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.
— Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä saarnaamaan minne tahtoo, vaan minun kartanossani se ei ole enää tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta väkeä muuttopäivänä!
Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä kertaa.
— Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa. Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!
Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen, repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.
Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki siihen palkoja.
Henrik seisoi hänen edessänsä.
Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi hän katsomatta ylös:
— Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.
Henrik ei vastannut.
Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallista kalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.
— Henrik! sanoi Ellen.
Hän säpsähti:
— Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.
Tämä oli Ellenistä liikaa.
— Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut eilen? Vastaa toki!
Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.
Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:
— Kuuletko Henrik!
— Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.
— Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.
— Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellä tavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyy lähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!
Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.
Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hän hymyili:
— Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.
Minä lähden Skotlantiin.
— Onnea matkalle!
— Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?
— On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voin sulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. — Kas tässä, ole niin hyvä, ole niin hyvä!
Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsä katsomatta Henrikiin.
— Hyvästi sitten!
— Hyvästi!
Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui aidan yli.
Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. Tämä yö oli ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista! Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut hänen rakkauttansa!
Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli! Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei, ei. Sinä et ole minua saava!
Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin, josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut niin että sen täytyi syöksyä takaisin.
Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä, vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli. Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita. Jos hän nyt olisi niinkuin … niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman toivottomalle.
Se raukka!
Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa, joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, ja hänen… Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua hänelle jäähyväiset!
Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta, mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:
— Henrik, Henrik, kuule minua!
Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.
— Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.
— Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.
— No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa, kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!