VIII.
Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathan nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sitten päätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja että se kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-oton johdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielä muitakin huhuja.
Silloin puhuttiin yht'äkkiä — ja tämän romantillisen käänteen huhu varmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurata asioita — että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunut erään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntä vastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaan puhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleen erinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän aina tehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naisten silmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmen edellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu oli kuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sören saarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisa siitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijain pesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessa irstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Ellenin äiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensa kasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannut lukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa ja laiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä, oli päivän selvä asia.
Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenä aikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pisti päähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisia luonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsä ja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja ja naisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen ja suora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkoja katselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneen vanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempia tietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi oli jotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin, tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivan vastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oli niin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessa elämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansa pitivät.
He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksi portailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pian unohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisin tuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinen ja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneet sanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä, "että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika lailla koketti".
Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä, jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteli että vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostui nytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan — jolla nyt oli mejerinhoitajan arvo — näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollut vieraitten laskujen mukaista.
Vaan kun vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä kolmaskin kuorma, tuli Ellen kärsimättömäksi ja antoi vieraille isäntärengin kautta sen sanan, ett'ei tämä alituinen ajaminen kartanolle ollut kartanon haltijattarelle mieleen. Heidän täytyi siis palata ilman muita mutkia ja olivat päälliseksi niin varomattomat että lausuivat kaikkea muuta kuin kohteliaita asioita lähtiessään.
Tämä herätti Ellenissä epäluuloa. Hän pani oikean kätensä, Tiinan, onkimaan kuulumisia naapureista, varsinkin pappilasta, ja nyt huhut tulivat kuuluville.
Ellen kohotti kyllä olkapäitänsä kuullessansa näitä juttuja ja hymyili ylenkatseella; mutta rypistyneet silmäkulmansa sanoivat samalla että hän ymmärsi kuka oli näiden juttujen alku ja juuri ja että hän aikoi olla varoillansa.
Eräänä aamuna tapahtui että tohtori oli ajanut kaupunkiin omalla hevosella. Kun ajoi pääkatua alas, seisattui hän klubbin edustalle. Hän oli erään lukuyhtiön jäsenenä ja meni klubbista noutamaan viimeiset kirjallisuuden uutiset. Siellä tapasi hän tuon ennen mainitun asiamiehen. Nuori mies seisoi somilla säärillänsä, nojasi milloin toiseen, milloin toiseen, ojensi niitä ja kierteli viiksiänsä. Hiuksensa olivat kutrisiksi poltetut ja näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus tehdä ihmiskunnalle kunnian ilmestyä sen eteen vierailevana näyttelijänä jossakin näytelmässä, jossa päähenkilön tehtävä tulisi hänen osaksensa.
— Kuulkaa tohtori! minulla ei ole mitään tekemistä konttorissa tänäpäivänä ja minun tekisi, piru vieköön, mieli ajaa kotia teidän kanssanne tänään. Niin, teidän ei tarvitse kiittää minua tästä tarjomuksesta, sillä oikeastaan tahtoisin uudistaa tuttavuuteni teidän kummi-tyttärenne kanssa!
Tohtori oli todellakin niin hyväntahtoinen, että hän piti hyvänänsä tuota hävyttömyyttä; saihan hän sen kautta seuran pitkällä kotimatkalla.
Herra asiamies huusi palvelijaa sisimmästä ravintolahuoneesta auttamaan yllensä päällystakkia, joka oli hänen omalla käsivarrellansa.
Sitten näki hän vaivaa astuessaan vaunuihin tuon hieman maamoukkamaisen tohtorin viereen.
— Nyt te voitte ajaa! sanoi asiamies, sytytettyänsä sikarrin ja käärittyään päällystakin ympärillensä.
Asiamies hyvin mielellään ajoi mukavissa vaunuissa ja hyvin mielellään puhui kuunteleville korville. Nyt nämä molemmat ehdot olivat täytetyt ja asiamies oli oikein hyvillänsä.
— Oikeastaan tämä kaupunki on oikea hiiren-läpi; vaan hiukan vaihetusta pääkaupungin elämästä voi olla sekin hyvä. Naiset käyvät laatuun ja — Jumala paratkoon, tyttö-raiskoilla ei ole monta, jotka heitä huvittaisivat!
— Niin, te olette oikea veitikka, niin olette! nauroi tohtori.
— Hm! Jokainen tekee parastansa. Miksi teidän kummityttärenne ei koskaan tule kaupunkiin?
— Se ei koskaan ole ollut hänelle mieleen, ja nyt hänellä ei suinkaan ole siihen syytä, katsoen kaikkiin juttuihin ja juoruihin, jotka ovat liikkeenä!
— Se en totta. Hänestä puhutaan todellakin yhtä ja toista!
— Aivan liiaksi! mörisi tohtori.
— Ja mikä on pahempi! jatkoi asiamies, hän ei ole oikein varovainen!
— Eikö hän ole, tuhat tulimmaista! vastasi tohtori äkäisesti: Eihän se lapsi parka tee mitään. Vaan pahoista kielistä ei ole puutetta eikä ihmisistä, jotka kieliväisyydellä aikaansa kuluttavat!
— Jos te tuolla puheellanne tarkoitatte minua! sanoi asia-mies kylmästi, niin erehdytte. Minä pidän aina velvollisuutenani olla niiden kilvenkantajana, jotka eivät ole läsnä!
Sitten seurasi kertomus mitenkä herra asia-mies kilpeä kantoi ynnä pitempi esitelmä pääkaupungista, sen asujamista ja oloista.
Tohtori istui niinkuin olisi kadottanut nenänsä ja suunsa kuullessaan kaikkea tätä viisautta. Kun hän sai vähän suunvuoroa, sanoi hän:
— Nuorukaiset tekevät jyrkkiä päätöksiä meidän aikanamme. Minusta näyttää siltä kuin te olisitte puhuneet niin kuin todellinen tämän aikakauden lapsi!
— Hyvä tohtori, me olemme kaikki aikakauden lapsia! sanoi asia-mies, silittäen partaansa ja nojaten taaksepäin siinä varmassa vakuutuksessa että hän tällä mahtavalla totuuden lauseella oli tehnyt tohtorin mykäksi. Eikö nuo hevoset voisi juosta vähän paremmin?
Kun pysähdyttiin tohtorin asunnon ulkopuolelle, kysyi lääkäri vieraalta eikö hän tahtoisi syödä leipäpalasta hänen talossansa.
— Kiitoksia; teidän kaunis kummi-tyttärenne on kyllä tydyttävä toiveitani enemmän kuin ruoan suhteen! sanoi nuori mies huolettomasti ja osoitti kartanoa.
Ellen seisoi pihalla paljain päin ja katseli kuinka lampaita kerittiin. Hän nosti käden silmiensä varjoksi ja katseli ällistyneenä yksinäistä vierasta, joka niin reippaasti tuli portista sisään kuin se olisi ollut hänen jokapäiväinen työnsä.
Kun Ellen viimein tunsi hänet ruumiin-tutkimisessa olleeksi mieheksi, teki hän jyrkän liikunnon, vaan malttoi samassa mieltänsä ja vastaan-otti tyynesti hänen imartelevaa tervehdystänsä.
— Minua ilahuttaa nähdä teitä näin kukoistavana ja terveenä neitoseni. Minulla oli asioita näillä paikoilla enkä hennonut mennä teidän ovenne ohitse, vaikk'ette olekaan erittäin kuuluisa vieraan-varaisuudesta!
On olemassa kohtelias hävyttömyys, jota nuoret miehet, joilla on siihen tarpeellisia luonnonlahjoja, oppivat pääkaupungin kahvila-elämässä ja pintapuolisista nais-tuttavuuksista. Maalainen hämmästyy tavallisesti kun häntä kohdellaan tuolla lailla, sillä se kohteleminen on maksettava samanlaisella rahalla taikka kaikkein karheimmalla konsehtilla.
Ellen oli jääkylmä tuota miestä kohtaan, vaan tämä ei kadottanut rohkeuttansa. Mutta yht'äkkiä näki hän jotakin salamantapaista Ellenin silmässä — hän otaksui että se oli hymy ja suosiollinen hänelle.
— Ettekö astu sisään? kysyi Ellen.
Hän kiitti itsetunnolla ja astui teikkarimaisesti Ellenin jäljissä.
He istuivat pöydän ääreen, jolle Ellen asetti virvoituksia vieraan eteen.
— Ettekö itse ota lasillista? kysyi herra, nostaen lasia päivää vasten.
— En koskaan juo vieraitten kanssa! sanoi Ellen kuivasti.
— Te olette julma, neitoni! Minä toivon kuitenkin että se aika on tuleva, jolloin voimme juoda yhdessä kuin tuttavat!
— Siinä tapauksessa teidän tulisi menetellä aivan toisella tavalla kuin olette tehneet siitä, kuin te viimein olitte täällä!
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan että tiedän kuka on levittänyt noita juttuja minusta kaupungissa!
— Ah, hyvä neiti, minä huomaan että on koetettu minua panetella teidän luona…!
— Se on mahdotointa. Sillä ei kukaan rohkenisi puhua teistä minulle. On ainoastaan mainittu teidän nimenne niiden juttujen ohessa, joita olette minusta levittäneet!
— Niin, siinä näette että kuitenkin on mainittu halpa nimeni teille! Vaan ei ole huolimista siitä, mitä puhutaan. Paitsi sitä voin minä puhdistaa itseäni kaikista…
—- Se ei ole tarpeen! sanoi Ellen ja nousi. Asia-mies näki että peli olisi kadotettu jos ei hän nyt laskisi valttia ulos. Hän nojautui pöydän yli ja aikoi tarttua Ellenin käteen:
— Olkaamme hyvät ystävät! sanoi hän imartelevalla äänellä ja hymyilevin silmin.
Ellen seisoi hänen edessänsä täydessä mitassaan. Sen käden, jota herra oli tavoittanut, oli Ellen samassa laskenut alas. Toista kohotti hän käskevästi.
— Ulos! huusi hän ja rypisti silmäkulmiansa.
— Olkaamme nyt hyvät jo, sanoi herra tyynesti ja aikoi istuutua jälleen.
Tämä hävyttömyys hämmästytti Elleniä. Hän ei olisi tahtonut mennä liian pitkälle, mutta asian näin ollen oli hän pakoitettu astumaan viimeisenkin askeleen.
— Te arvattavasti ette kuulleet mitä sanoin. Pitääkö minun kertoa se teille? Te menette heti ulos tästä huoneesta taikka väkeni on teitä auttava!
Asiamies hohotti olkapäitänsä ja sysäsi tuolinsa pöydän vierestä. Ellenin silmät seurasivat häntä miekan tavalla askel askeleelta ovelle saakka. Siinä mies pysähtyi. Hänen ylpeytensä oli loukattu, hänen ilkeytensä riensi avuksi.
— Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talon tapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minua oikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!
Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:
— Västäräkki!
Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellen hänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkin itselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.
Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Ellenin polvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.
Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuo sana: Västäräkki!
Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassa tuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
— Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän ei näyttänyt!
— Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraen ja lisäsi totisemmin:
— Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in ja Hans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntä tuossa joessa; kuuletko!
— Vai sen kaltaista hupaisuutta se olikin! vastasi Tiina. Kyllä neiti voi luottaa siihen, että häntä kyllä kylvetetään. Minä tunnen niin mainion sopivan ja mutaisen paikan joessa!
Tohtori seisoi oven ulkopuolella kun asiamies kävi ohitse.
— No, pianpa hän toiveenne täyttikin! huusi hän. Teidän olisi ennemmin pitänyt syödä aamiaista minun luonani, kun tarjosin sitä teille!
Asiamies nosti ainoastaan hattuansa ja jatkoi matkaa raivoissaan. Hän sai kävellä hyvän matkan ennenkuin sai erään talonpojan ajamaan itseänsä kaupunkiin. Koti-matkallaan vannoi hän itsekseen vihaa ja vainoa Ellenille. Illalla klubbissa kertoi hän hartaasti kuuntelevalle kuulijalaumalle, sipristäen silmiänsä ja vaieten hetkeksi silloin tällöin, käynnistänsä kartanossa ja että uusi linna oli yhtä vähän valloittamatoin kuin vanha oli ollut.
Että sota oli julistettu, siitä oli Ellen vakuutettu ja sai sitä tarpeeksi kokeakin. Kun hän tarvitsi työväkeä, varsinkin syystöihin, niin hän ei saanut taikka sai kaikkein huonoimmat. Hänen palvelijansa jättivät hänet kaikenlaisista tekosyistä; saipa myös tuntemattomalla tavalla tuon pienen kaupungin sanomalehden pöydällensä ja oli tilaisuudessa lukea siitä kuinka laita oli eräässä kartanossa — pitäjässä. Koko joukko pikku harmia sateli hänen päällensä, mutta hän seisoi vakavana kengissään ja kaalasi mudan läpi sekä koroitti sitä muuria, joka häntä eroitti ympäröivästä maailmasta. Tiina oli hänen uskollinen apulaisensa ja muutamia luotettavia miehiä sai hän myöskin pysymään korkeasta palkasta. Mutta kasvonsa olivat käyneet entistä totisemmiksi, ja revolveri, jonka tohtori oli lähettänyt hänelle puhdistettuna takaisin, riippui seinällä hänen sänkynsä yli kiiltävine piippuineen ja messinkinappineen.
Näin odotti hän Henrikiä.