IX.
Vihdoin viimeinkin sai Ellen häneltä kirjeen. Hän oli arvannut jo edeltäkäsin ett'ei hänelle tulisi paljon auringon paistetta siltä puolelta, mutta ne skotlantilaiset suvut, jotka kirjeestä ilmestyivät, melkein masensivat hänen mielensä. Kirje antoi sen tiedon että Henrik oli suorittanut oppijakson eräässä mallikartanossa ja sitten ruvennut palvelemaan suuressa maahovissa alainspehtorina. Kirje kuului näin (Henrikin kaikella järjestyksellä kokoonpantu):
Stonehouse Court.
County Fife
Skotland.
9 p:nä Lokakuuta 18—.
Neiti Ellen Jansen'ille.
Rakas Ellen!
Näiden kuukausien kuluessa, siitä kun tänne tulin, olen alinomaa sinua ajatellut ja monta kertaa aikonut sinulle kirjoittaa, mutta minulta on aina puuttunut rohkeutta siihen. Minä olin merikipeä matkalla Leith'iin ja toivoin sen kestäessä usein että Jumala kuulisi rukoukseni ja lopettaisi minun kärsimykset. Minua ei ainoastaan vaivannut merikipu, vaan öisin maatessani tuossa ahtaassa majassa, laivan vyöriessä pyöriessä aalloilla, oli minulla aina tuo tapaus silmieni edessä ja Andreas semmoisena kuin hän silloin yöllä makasi vuoteellansa voivotellen. Minä koetin tuskissani muistella noita sanoja, joilla hän vastaan-otti onnettoman aseen minun kädestäni: Jumala siunatkoon neiti Elleniä! ja minä sain niistä suuren lohdutuksen, sillä tunsin samalla että eräällä toisella oli ainakin yhtä suuri edesvastaus, kuin minulla, ja että minä laillansa olin ollut tuon toisen tottelevainen välikappale. Vaan tämä oli pelkurimainen lohdutus ja suureksi häpeäksi minulle, sinuun verrattuna, mutta tästä tunnustuksesta saatkin nähdä, että sen kadotin yhtä pian kuin sen sain, joka oli ansaittu rangaistus. Sillä hetkellä nimittäin, kun seisoin ikkunalla ja ojensin hänelle pistolin, juolahti se ajatus päähäni: nyt ei Ellen enää minun poissa ollessani puhu hänen kanssansa eikä taputa häntä olkapäälle! Ja tätä ajatellessani annoin hänelle aseen. Sinä näet siis että meistä molemmista minä olen enemmän rikoksellinen kuin sinä ja rangaistus ei ole viipyvä, sillä minun korvissani soivat lain sanat: "Minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Semmoinen oli matka, jotta joka hetki toivoin että loppuni tulisi. Kun me tulimme Skotlannin rannikoille oli ilma parempi ja minä taisin mennä laivan kannelle katsomaan maata. Se ilmestyi suurina harmaina kukkuloina, joista muutamat näyttivät nousevan suorastaan merestä. Me menimme erääsen lahteen, jonka nimi on Firth of Forth, ja saavuimme siten Edinhurg'iin, Skotlannin pääkaupunkiin, joka on rakennettu monelle väelle, joista korkein nimitetään Calton Hill. Ei voi purjehtia pääkaupunkiin asti, vaan täytyy jäädä satamakaupunkiin, jonka nimi on Leith ja jossa löytyy ääretöin joukko laivoja ja rakennetuita lampia, joita nimitetään Docks. Kuten tiedät luen jokseenkin hyvin englannin kieltä, vaan alussa en voinut tehdä itseäni ymmärretyksi, ja skotlantilaiset puhuvat paitsi sitä murteellista kieltä. Muutamat ihmiset, jotka tulivat minua vastaan, antoivat minulle painetuita lehtiä ja kirjasia ihan ilmaiseksi. Minä näin että ne oli hurskaita kirjoja ja miellyin heti kansaan. Minä menin majailemaan erään kadun varrelle, joka oli vähemmän likanen ja pimeä kuin kaikki muut. Ensimmäisessä huoneessa oli sahajauhoja lattialla; siinä istui ihmisiä suurten tinapullojen ääressä, ja he polttivat liitu-piippuja. Emäntä, joka oli leski, oli ystävällisen näköinen ja punatukkainen sekä jokseenkin Tiinan muotoinen tuolla kotona. Sain itselleni huoneen ja kävin sitten katselemassa Edinburgh'in kaupunkia, kunnes väsyin sekä siihen että asuntooni. Kun tahdoin muuttaa pois, pyysi emäntäni minua jäämään, vaan kun kuitenkin pysyin päätöksessäni, sanoi hän minulle suoraan, että hän piti minusta paljon ja että minä voisin tulla tuon paikan omistajaksi sekä hänen mieheksensä. Kiitin minulle ai'otusta kunniasta ja näytin sormukseni; mutta sitten hän aikoi minua suudella, niin että minun väkisin täytyi vapauttaa itseni kaikkein nauraessa, jotka istuivat porstuassa ja polttivat tupakkaa. Minä kuljin alakuloisena dokkia myöten ja mietin jo lähtisinkö pois tästä jumalattomasta maasta. Ajattelin sinua, Ellen, ajattelin kartanoa tuolla kotona, syystöitä, jotka nyt varmaan olivat lopussa, ajattelin kaikkea sitä, joka oli ollut jokapäiväinen toimeni ja työni pitkän ajan kuluessa. Mutta samansa tuntui tuskalliselle palaaminen siihen paikkaan, joka oli aatteeni kauhistus. Minä olin joutua epätoivoon ja vääntelin käsiäni, rukoillen Jumalaa sydämessäni että hän tekisi matkani maailmassa hiukan huokeammaksi ja mieltäni valoisammaksi. Samassa eräs mies, joka ennen oli antanut minulle noita kirjaisia, puhutteli minua. Jouduin keskusteluun hänen kanssansa ja hän lupasi viedä minut kirkkoon, joka olisi minun mieltäni myöten. Me tulimme erääsen kirkkoon, joka minusta näytti kolkolle ja paljaalle; ei siinä ollut niinkään monta koristusta, kuin meidän pienessä kirkossa tuolla kotona. Mutta siellä oli saarnaaja, jonka puhe heti liikutti minua, ja seuraavana sunnuntaina vielä enemmän kun olin tutkinut pieniä hengellisiä kirjojani sekä englantilaisia evankelioita. Raamatun lause, josta saarna pidettiin, oli Salomonin sananlaskujen 10:nen luvun 24 v., "Mitä jumalatoin pelkää, se häntä johtaa; ja mitä vanhurskaat himoitsevat, sitä myös annetaan". Minusta jok'ainoa sana tarkoitti minua ja vaikka olisin osannut huonomminkin englannin kieltä, niin ei sanaakaan olisi korvani sivutse luikahtanut. Rukous vahvistaa ja rukouksen kautta uskovainen voi syntivaivoistansa päästä. Minä rukoilinkin hartaasti sill'aikaa kun seurakuntaa siunattiin. Kirkon ovella kysyi palvelija, joka jollakin lailla oli saanut käskyn siitä, mikä nimeni oli ja missä asuin ja viikolla tuli luokseni pappi, hra Goldman. Hän ei ollenkaan kysellyt minua, vaan puhui ainoastaan minulle millainen vanhurskaan elämä pitää olla, jotta hän pääsisi pahasta, joka uhkaa koko ihmissukua ja jokaista yksityistä pahantekojensa tähden. Hän antoi minulle kirjan päällekirjoituksella: The Saints everlasting rest [suomeksi: vanhurskaan ijankaikkisesti kestävä rauha] ja pyysi minua käymään hänen luonansa. Seuraavana sunnuntaina olin taas kirkossa, mutta hän melkein masensi minua, sillä hän puhui ainoastaan synnistä ja Jumalan vihasta, jota kyllä itsekin tunsin. Seisoin kirkon ulkopuolella ja odotin pappia ja seurasin häntä kotiin sekä menin sitten sinne monta kertaa jälestäpäin. Huomattuansa että aina olin pehmeä kuin vaha ja yhä jotakin mietin, sanoi hän että ihmisen tuli tehdä työtä ja että minun oli ryhtyminen maanviljelmiini. Hän käski minun mennä erään ystävänsä luo, jolla oli malli-kartano lahden toisella puolla. Hänen luonansa olin sitten jonkun aikaa, perehdyin sen tienoon maamies-toimiin ja kieleen samaten. Kartanossa oli monta oppilasta, joka päivä pidettiin Jumalanpalvelusta ja sunnuntaisin olimme kaikki koko päivän kirkossa. Vaan ei mikään vaikuttanut minuhun, minä kävin yhä rangaistusta odottamassa, jonka tunsin riippuvan pääni päällä, ja pelkäsin että jotakin olisi sinulle tapahtunut; enkä kuitenkaan rohjennut sinulle kirjoittaa. Hyvillä todistuksilla varustettuna tulin sitten tähän suureen maahoviin, jossa nyt olen ja missä vielä voin paljon oppia. Niin kauan kun ala-inspehtorin toimet täydellisesti minua vangitsevat, olen jotensakin levollinen; vaan kun tulee hetken loma-aikaa, niin rauhattomuus taas minussa vallitsee. Nyt olen kuitenkin ko'onnut kaikki rohkeuteni, kirjoittaakseni sinulle, sillä muuten ehkä uskoisit että olen kuollut tai tullut sinulle uskottomaksi. Sitä en ole. Minä olen, vaikka raskaalla mielellä ja yhä odottaen ylhäältä armoa, jota en ansaitse, sinua alati uskollisesti rakastava Henrik.
Ellen luki tätä kirjettä monta kertaa ja kantoi sitä useita päiviä rinnallansa. Eräänä päivänä kun oli kävelemässä, otti hän sen esille, luki sitä viimeisen kerran hitaasti läpi, repi sen sitten pieniksi palasiksi ja antoi niiden lentää valkoisina perhoisina kankaan yli. Tultuansa kotia, otti hän kynän ja paperia, kävi istumaan pöydän viereen, jonka ääressä oli saanut ensimmäistä opetusta leikkitomeriltaan, ja kirjoitti:
—— kartano.
18 p:nä Lokakuuta 18-.
Rakas Henrik!
Suurella mielihyvällä olen lukenut kirjeesi, jonka pari päivää sitten sain; se on, siinä on paljon, josta en juuri voi iloita ja josta nyt ai'on kirjoittaa, koska tiedän asuntopaikkasi. Sainhan minä oikein pitkän kirjeen, vaan sinä oletkin ollut vieraassa maassa ja nähnyt niin paljon, kun minä sitä vastoin yhtä mittaa istun täällä kotona, jossa ei mitään tapahdu. Syys-sato on meillä tullut kuivana ja onnellisesti katon alle ja on keskinkertaista parempi. Paha kyllä, mehiläiset ovat pistäneet Tiinaa, mutta nyt hän on parempi. Ruskoa on minun ollut pakko antaa — se on, se tuli niin vanhaksi ja söi suurella vaivalla, jotta eläinlääkärin täytyi saada se, vaikka se kyllä koski kipeästi minuun. Kauan odottelin kirjettä sinulta ja rupesin jo ajattelemaan yhtä ja toista, vaan tunnethan sinä minut ja tiedät ett'en aivan äkkiä säikähdy, ja viimein tuli kun tulikin kirje. Minusta sinulla ei suinkaan ole hyvä olla tuolla Skotlannissa. Se on varmaankin hyvin pimeä ja synkkä maa, paljon synkempi, kuin meidän köyhä kangas. Varmaankin ihmiset, joista puhut, ovat noiden mäkien näköiset, joita näit purjehtiessanne tuoton kummallisella nimellä varustettuun lahteen. Sinulle ei voi olla mitään hyvää noista harmaista ihmisistä, jotka ovat ikäänkuin merestä ylös kasvaneet, ilman lämmintä verta suonissaan. Kävellessäni rannalla eilen illalla, kun aurinko laskeusi ja hietasärkät seisoivat niin autioina vettä myöten, ajattelin sinua ja sinun seuralaisiasi. Luulen että Ellen oli paljon sopivampi sinulle seuraksi, sillä hän taisi ainakin kertoa sinulle että olet niin herttainen ja hyvä, ett'ei kukaan ihminen, vielä vähemmin Herra Jumala sinua vihata tai rangaista, josta aina puhut. Minä en käsitä ett'et voi jättää tuota aikaa, joka on meidän keskenämme, siksensä ja olla sitä surematta. Miksi sinä et voi ajatella niinkuin minä? Tai, jos se on mahdotointa, miksi et voi jättää minulle tuota edesvastausta, sillä, miten näet, minä varsin hyvin voin sitä kantaa, koska siinä ei mitään palaa ole? Jos tahdot käydä kirkossa täällä kotona, niin voit sitä tehdä varsin hyvin, sillä pappi on hyväsydäminen ja ystävällinen mies, joka on pitänyt minunkin puoltani, kun juorut kaupungissa tulivat lilan hulluiksi. Toinen hänen tyttäristään on naimisessa ja toinen kihloissa ja aina poissa sulhonsa vanhempien luona pääkaupungissa. Ja mitä työhön tulee, niin täällä on sitä yltäkyllin, kun ensin olet kotona ja naimisessa minun kanssani. Kartanon toimet ovat laajennettavat, sanovat kaikki, jotka semmoista ymmärtävät. Täällä ei sinun tarvitse olla kartanon inspehtorin alamainen. Minä tiedän varsin hyvin, että sinä olet minua paljon viisaampi, ja nyt olet vielä lisäksi ollut ulkomailla, missä aina niin paljon oppii. Ja nyt tämä kirje on tullut pitemmäksi kuin itse olin aikonut, ja minä tahdon nyt lopettaa, ollen sinun oma Ellenisi.
P. S. Tahtoisin vaan lisätä että minusta sinun pitäisi tulla kotia.
Tämä syksy on niin ihana, aivan kuin Juhannuksena, ja kangas
hengittää tuoksua sisään avonaisista ikkunoista. Tahdotko sanoa
tyhmälle Ellenille mitä Skotlantilaiset puhuvat: murrettako? Onko
se jotain pahaa?
E.
Tähän kirjeesen tuli jonkun ajan kuluttua vastaus, johon Ellen ei ollut oikein tyytyväinen, niin että hän taas pian kirjoitti. Sillä lailla päästiin joulun yli lakkaamattomalla kirjevaihdolla, ja kevät läheni lähenemistään. Nyt tuli Ellen kärsimättömäksi. Hän kirjoitti lyhyen totisen kirjeen rakastajalleen, jossa hän käski tämän tulla kotia ja omituisella tavallansa selitti hänelle että eräällä tanskalaisella kankaalla käveli häntä odottamassa tyttö, joka oli jokseenkin eriskummallisella tavalla häneen sidottu ja nyt tahtoi että tämä side vahvistettaisiin taikka — kohta katkaistaisiin.
Tämä vaikutti. Seuraava kirje määräsi päivän, jolloin Henrik palajaisi. Kotimatka kävisi Hamburg'in kautta, sieltä uutta rautatietä myöten pohjoiseen päin ja postivaunuissa kaupungista kartanoon.
Ellen oli nyt taas tyyni, ja iloinen. Nyt kaikki oli päätetty, Henrik tuli ja Ellen ei epäillyt että, kun Henrik kerran olisi kotona, hänen kyllä onnistuisi hajoittaa sekä kotimaiset että ulkomaiset sumut Henrikin kipeästä mielestä. Ellen ei vielä ollut ruvennut mihinkään, joka ei olisi häneltä onnistunut.
Oli taas pääsiäispäivät. Lumi ja kylmyys, nuo suosimattomat vieraat, olivat jo paenneet. Kevään viheriäiset esikot ilmestyivät kaikkialla, ilma oli kuiva ja täynnä tuoksuja kaikista nesteistä, joita aurinko pusersi ulos. Täällä kankaalla ei huomattukaan ett'ei metsä vielä ollut viheriäinen. Täällä ei ollut metsää ja ainoastaan muutamia puita, jotka eivät koskaan olleet oikein viheriäisiä. Luuli olevansa keskellä kevättä ja siinä luulossa leivosetkin livertelivät kahta iloisemmin. Varpuset lentelivät ulos-heitettyin hernevarsien ympärillä ja Ellen itse juoksi kuin kili, melkein niinkuin lapsena polkua myöten rakastajaansa vastaan.
Ellen oli käynyt pitkän matkan ja oli nyt sillä kohdalla, missä haara-tie poikkesi suurelta tieltä. Siinä hän seisahtui ja hengitti syvään, katsoen käden alta, jota käytti auringon varjoksi, ja tuon varman hienon käden alla levisi purppurahohde kaulalle ja poskille. Hän oli kaukana nähnyt postivaunut.
Hän hyppäsi tien viereen ja kätkeytyi suuren mättään taakse. Vaunut lähestyivät; Ellen tunsi hänet, vaikka tuuhea parta peitti hänen kasvojansa. Hän mietti hengähtäen josko se Henrikiä kaunisti tai ei, ja tuli siihen iloiseen päätökseen, että se häntä kaunisti. Vaunut lähestyivät yhä; Henrik katseli maisemaa ja sillä hetkellä rauhallinen tunnustuksen hymy kirkasti hänen kasvojansa. Ellen hyppäsi ylös, lensi tielle ja vaunuihin Henrikin syliin. Tämä syleili äänetöinnä ihanaa neitoa ja änkytti muutamia sanoja, jotka panivat posteljonin pään aivan pyörille, sill'aikaa kun Ellen suuteli Henrikiä ja nauroi ylenmääräisestä ilosta.
— Täällähän olet, olet todellakin täällä, minun oma Henrikini, ja mikä kauhea parta sinulla on!
Noin he istuivat vaihtamassa senkaltaisia tärkeitä mietteitä, suutelivat toisiansa eivätkä osanneet sanoa muuta kuin: olet todellakin täällä! ja: kuinka kaunis sinä olet Ellen! ja: minkä kauhean parran olet saanut! — ja tuota tuommoista, vaikka ajoivat ihan pappilan ja tohtorin asunnon ohitse. Kuka ajattelee pappia ja tohtoria semmoisina hetkinä. Ja sitten olivat kotona.
He istuivat juttelemassa myöhään illalla. Ellen ei ollenkaan koskenut tuohon kipeään kohtaan; Henrik ei ollenkaan näyttänyt sitä muistavan. Hän kertoi asioita niin vilkkaasti ja näytti ajattelevan kaikkea paitsi entisyyttä. Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaan Elleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänen rauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä ja löydettävä.
Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa:
— Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik!
— Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.
Ellen punastui, irroitti itsensä hänen syleilyksistään, antoi hänelle viimeisen suutelon ja juoksi nopeasti ulos ovesta, jonka lukitsi toiselta puolelta.
Henrik nousi vitkalleen ja meni vanhaan huoneesensa. Kun hän seisoi siinä ikkunan ääressä ja näki pimeän länsipuolisen rakennus-sarjan, synkistyivät hänen kasvonsa äkkiä. Hän kääntyi nopeasti pois ikkunasta, laski kartiinit alas ja sytytti kynttilän. Hän käveli kauan edestakaisin lattialla, ja kun hän viimein pani maata, olisi näkymätöin katsoja voinut kuulla hengityksestään, jos ei olisi sitä hänen kasvoistaan nähnyt, ett'ei rauha ollut unen kanssa astunut yksinäiseen huoneesen.
Muutamia päiviä sen jälkeen pappi vihki tuon kauniin parin vanhassa kirkossa, joka tätä tilaisuutta varten oli koristettu niin hyvin kuin mahdollista tohtorin ja Tiinan toimesta. Kun Ellen ja Henrik illalla seisoivat morsiushuoneen kynnyksellä, sanoi Ellen pää Henrikin rinnalle kallistuneena:
— Tänä hetkenä minä lupaan sinulle, Henrik, olla sinulle hyvä ja uskollinen vaimo!
Hämmästyneenä Ellenin tavattomasta juhlallisuudesta ja viehätettynä hetken suloudesta, nosti Henrik hänet lattialta ja, puoleksi kantaen häntä sylissään, sanoi hän loistavin silmin:
— Ja minä, Ellen, minä lupaan sinulle että kaikki, mikä mennyttä on, pitää mennyttä olla, sekä että vaan ääretöin rakkauteni on seuraava sinua tämän kynnyksen yli!
* * * * *
Semmoisina hetkinä on annettu ja annetaan monta lupausta. Vanhat sanoivat että Jupiter nauroi niille. Vaan ne ei ole ollenkaan naurettavia. Semmoisissa lupauksissa ilmestyy aina ihmisen parhaimmat tunteet sillä hetkellä; vaan voimia löytyy, jotka ovat noita hetkiä voimakkaammat. Kun Henrik kauan aikaa tuon illan jälkeen oli herännyt äärettömän pitkästä unelmasta, äärettömän pitkästä onnesta, kun ulkonaiset seikat taas rupesivat vaikuttamaan häneen, niin menneistä ajoista palasi jotain, joka ei tahtonut pysyä kynnyksen toisella puolella. Muuan vähäpätöinen sattumus saattoi hänen sisällisen silmänsä eteen erään kuvan, ja siitä kuvasta lähti koko joukko ajatuksia ulos, jotka tunkeusivat hänen ja hänen onnensa väliin. Ehkä hän oli rientänyt liian nopeasti onnensa helmaan; ehkä oli hän liian hartaasti sitä toivonut! Tuo laukaus ajoi häntä vielä takaa.
Ellen koetti, kohta kun oli sen huomannut, kaikilla rakkauden ja hellyyden keksimillä keinoilla poistaa tuota varjoa miehensä heikommasta mielestä. Turhaan. Kun ei enää löytynyt mitään, jota hän olisi toivonut, niin ajatuksensa olivat paljon enemmän entisyydessä kuin nykyisyydessä. Unensa oli levotoin. Usein herätti hän vaimonsa yöllä, kun hänellä oli ollut joku paha uni, ja vielä puoli-unessa puhui hän hänelle rangaistuksesta, joka häntä odotti ja joka juuri nyt oli kahta varmemmin häntä kohtaava, sillä nyt hänellä oli jotain, joka häneltä riistää voitiin. Ellen rupesi tuskastumaan Henrikin puolesta, ja huomattuansa tämän tuli Henrik umpimieliseksi ja rupesi miettimään kuinka estäisi rangaistuksen suorastaan kohtaamasta Elleniä. Hän ryhtyi kaikenlaisiin hurjiin koetuksiin. Astui ikäänkuin sattumalta vihaisten härkien tielle tai ratsasti kaihtivilla hevosilla. Vaan hän ei tullut pusketuksi eikä hevosen selästä heitetyksi. Sitten rupesi hän tekemään kaikenlaisia koetuksia kartanon hoidossa. Hyvän ymmärryksensä ja tarkan silmänsä avulla oli hän oppinut paljon Skotlannissa laajennetun maatalo-hoidon suhteen. Nyt teki hän suuria muutoksia talon hoidossa. Hän pani suuria summia uusiin yrityksiin, ottipa lainojakin ja osti uusia suuremmoisia maanviljelyskoneita. Hän tuli yhä rohkeammaksi "laajennuksissaan". Kaikki seudun ymmärtäväiset talolliset ja kartanon-omistajat pudistivat päätään. Henrik ei ollut heitä ymmärtävinänsä; hän oli oikein äkäinen vaimollensakin, kun tämä vastusti näitä yrityksiä. Ja kokeet onnistuivat kun onnistuivatkin. Henrik yhä kiihtyi. Hän pani vetoa suurten kartanoin haltijain kanssa liki-paikoilla; hän pani vetoa oman itsensä kanssa niin sanoaksemme Jehovan pitkämielisyydestä; tai kenties oikeammin tuon leppymättömän vanhan testamentin Jumalan kanssa, joka ainoastaan odotti oikeata hetkeä, lyödäksensä sitten sitä kovemmasti. Vaan kaikki yrityksensä kartanon suhteen onnistuivat. Eräänä unettomana yönä ilmaisi hän vaimollensa tämän hurjamielisyytensä. Vaimonsa vakavuus oli yhtä suuri kuin hänen rakkautensa, ja hän osasi Henrikiä hillitä. Kartanon kukoistus oli silloin korkeimmillaan ja Ellen'iä sekä Henrikiä kadehdittiin ylt'ympärillä.
Ellen oli tuleva äidiksi. Kun synnyttämisen hetki oli tullut, näytti kuin ei kaikki olisi ollut niin kuin olla piti ja tohtori, jota oli lähetetty noutamaan niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, otti asian ensin hyvin totisesti.
Henrik seisoi länsipuolisen rakennus-sarjan edessä käsivarret ristissä ja kallella päin kuin vanki, joka tuomiotansa odottaa. Nyt tuli tohtori juosten kuin nuori poika ulos hänen luoksensa ja huusi jo kaukaa: Iloitkaa. Ei se ollut mitään; te olette nyt pulskan pojan isä. Joutukaa sisään; kaikki on hyvin.
Henrik katseli ylös ja tohtori sai suuret silmät nähdessänsä hänen kasvonsa. Hän oli sellaisen väsyneen miehen näköinen, joka on saanut tiedon siitä, että hänellä vielä on pitkä matka kuljettavana.
— Tuhat tulimmaista, ihminen; sanonhan minä teille että kaikki on hyvin. Joutukaa sisään! kuuletteko tuota pientä laulajaa!
Henrik meni sisään kamariin, lankesi polvilleen Ellenin vuoteen viereen ja suuteli hänen kättänsä.
Ellen hymyili ja käski Tiinan näyttää Henrikille hänen poikansa. Henrik kumartui lapsen yli ja kyyneleensä putoelivat sen päälle.
— Voisi melkein luulla että sinä olet sen synnyttänyt nyt, enkä minä! sanoi hänen reipas vaimonsa.
Tiina nauraa hohotti kyyneleet silmissä ja itku kulkussa.
— Voi teitä rakkaita pelkuria kaikki! sanoi Ellen. Kutsukaa tohtoria, hän on ainoa järkevä ihminen täällä!
Tämän "tapauksen" jälkeen oli Henrik vähän aikaa muuttuneena. Hän laski leikkipuheita pienokaisen kehdon ääressä ja oli ylimalkain niin onnellinen nuorena isänä, että kaikki muut ajatukset siirtyivät syrjälle. Vaan sitä myöten kuin pienokainen kasvoi pois kapaloista ja kehdosta, kasvoi isän levottomuuskin.
Hän rakasti hyvin paljon lastansa, mutta senpä tähden pelkäsi hän että jotain tapahtuisi, jota hän ei uskaltanut itsekseen ajatella, vielä vähemmin muille ilmoittaa.
Ellen näki hänen tuskansa ja se kävi kipeästi hänen sydämelleen. Hän oli, kuin kaikki nuoret äidit, varmaan luottanut siihen, että lapsen syntyminen muuttaisi miehen mieltä. Nyt kun tämäkin toivo oli tyhjiin rau'ennut, ei Ellen enää tietänyt mikä auttaisi miehen synkkämielisyyttä, joka eneni enenemistään mitä enemmän pienokainen kukoisti ja kasvoi; ja tämä synkkämielisyys kasvoi niin että se uhkasi Henrikin järkeä. Hän vartioitsi lasta niin tarkasti että se melkein hulluudelle näytti. Hän vartioitsi lapsen jokaista liikuntoa ja antoi samalla käsiensä riippua niin hermottomina ja oli niin toivottoman näköinen kuin hän olisi tahtonut sanoa: Mitä se kaikki hyödyttää? Mitä tulla pitää, se tulee kuitenkin!
Kun Ellen leikkipuheilla koetti poistaa Henrikin ajatuksia siitä, jota hän täydellä syyllä nimitti Henrikin houreeksi, niin tämä taisi soimata häntä siitä, että hän oli "uskoa" vailla; ja jos Ellen silloin väsyneenä ja alakuloisena kadotti mielensä tavallisen vahvuuden, synkistyivät Henrikin kasvot, jotta Ellen välistä sai pahintakin pelätä.
Tohtori oli kerran kärsimättömyydessänsä tästä, jota hän kyllä näki, vaan johon hän ei tietänyt syytä, huudahtanut:
— Niin Ellen parka; miehesi on todellakin kipeä; se on — hän on hullu.
Näin Ellen sai kokea ja kärsiä yhtä ja toista, Henrik kärsi myöskin ja heittäysi tunteittensa valtaan. Jos synti olisi ollut kysymyksessä, niin molemmat täten kärsimyksillään kyllä saivat sitä palkita.
Kaikesta huolimatta oli Ellen lupauksensa mukaan hyvä ja uskollinen vaimo, joka kärsi miehensä kanssa ja piti huolta hänestä, vaan ei koskaan ollut jyrkkä eikä oikullinen kuin menneinä aikoina. Tuo kärsivä mies jumaloitsi vaimoansa hänkin ja katui valoisilla hetkillä että hän synkillä teki hänelle surua.
Hän tahtoi "merkin", tahtoi yhden ainoan merkin, oli hän sanonut Ellenille eräänä unettomana yönä, kun tämä tyynellä tavallansa oli koettanut hänelle osoittaa, kuinka vähän syytä hänellä oli levottomuuteen, häntä kun ympäröi rakkaus. Hän osoitti samalla nukkuvaa lasta vieressänsä ja näytti isälle kuinka terveenä ja rauhallisena se nukkui.
— Kerran merkin, julkisen merkin Jumalalta; tähän asti kaikki on voinut olla sattumusta! Vaan kun semmoisen saisin, olisin tyytyväinen ja saisin rauhaa!
Ellen huokaeli. Hän oli niin usein puhunut siihen suuntaan, vaikk'ei näillä sanoilla juuri. Ellen ei ollut niitä, joita sanotaan hurskaiksi; miehensä esimerkki olisi varmaan häntä peloittanut, jos hänellä olisikin ollut taipumusta siihen. Nyt kuitenkin muistui hänen mieleensä se Raamatun paikka, jossa puhutaan niistä, jotka aina vaativat merkkiä ja ihmetöitä. Vaan hän salasi mielen-liikutustaan ja huokaeli.
Joku tärkeä työ oli tehtävä varhain aamulla. Henrik nousi ja meni väen luo. Ellen puki poikaansa. Tämä osasi jo melkein selvästi puhua, ja kun isä ei ollut huoneessa häntä pidättämässä, antoi äiti hänen aina vapaasti juosta ympäri. Se oli sille parasta, arveli hän.
Kun Henrik päivällä tuli sisään ja tapansa mukaan meni katsomaan istuiko poika paikallansa tuolillaan leikkimässä kalujensa kanssa, niin tämä ei siinä ollutkaan. Henrik meni kyökkiin, jossa Ellen seisoi puhumassa erään vaimon kanssa.
— Missä on poika? kysyi hän.
— En tiedä; hetken aikaa sitten oli hän siellä sisällä!
— Sinä olet velvollisuuden tuntoa vailla — aloitti Henrik, mutta maltti kuitenkin mieltänsä vieraan vaimon läsnä ollessa.
Tämä sanoi että hän juuri oli nähnyt pojan niitty-tiellä.
Henrik ajatteli kohta jokea sillan alla ja riensi ulos ovesta. Äiti seurasi.
He tulivat jälleen sisään molemmat yhtä levottomina ja tahtoivat uudestaan kysellä vaimolta, mutta kuulivat samassa makuuhuoneesta pojan iloisen äänen.
He menivät sinne, mutta seisahtuivat molemmat kuin kivettyneinä kynnykselle.
Laattialla istui poika ja piti kädessään leikkikalua, vaan se ei ollutkaan hänen puuhevosensa. Se kiertyi hänen pienen käsivartensa ympäri. Sillä oli kirjava raita selkää myöten ja se pisti lyhyen paksun päänsä esille, ikäänkuin suudellaksensa lämpöstä punasta lapsen-suuta.
Henrikin polvet vapisivat ja silmiensä edessä pimeni. Sitten tunsi hän kuinka vaimonsa pisti hänen käteensä kylmän raskaan rautaisen koneen, ja hänen äänensä lausui kuin maan-alaisesta holvista:
— Ammu!
Henrik ojensi eteensä kiiltävät torvet.
Samassa tuli hänen kätensä vakavaksi kuin pistolin varsi ja silmänsä teräväksi kuin pajonetti. Vaan väkevä mies kaatui kumoon kohta kun laukauksen kuuli.
Myöhemmin illalla istui äiti poika sylissä Henrikin vuoteella. Hän avasi silmänsä. Iltarusko kohtasi kuin pehmonen hyväilevä käsi hänen pään-alustansa, melkein kuin se käsi, joka otsaansa hyväili. Hän katseli loistavin silmin vaimoansa ja lastansa:
— Kiitos Ellen! Nyt olen terve!
Tohtori läheni heitä nurkastaan.
— Kuulkaappas! tätä laukausta ette voi tehdä toistamiseen.
Kun tohtori meni kotia, oli hänellä lasi-purkki muassa, jonka pani talteen. Siinä oli suuri käärme muserretulla päällä. Saahan talonlääkäri viimein kaikki tietää. Tohtori arveli että tätä purkkia voisi käyttää jos Henrik uudestaan tulisi surupäiseksi. Vaan vuodet vierivät; käärme ei tullut kaapista tohtorin elin-aikana.
Tohtori eli tavattoman ijäkkääksi mieheksi.