II.
Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään — ja lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.
Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella — ulkopuolella erästä luostarin sivurakennusta — istui Rigo jutellen molempien vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo Rigo; ei enää kovin nuori — vahvarakenteinen, solakka — pää eteenpäin kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa —, jota oli myös Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu täysin luottaa.
Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti — niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei tarvinnut sitä koettaa.
Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa. Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa, täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.
Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.
Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin "poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies — vaikka ryyppäsikin litran viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa … kaukana tuolla Torcellon takana … siellä "kuolleen laguunin" rannalla — paha kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia — ja tytär on alinomaa sairaana ja vuoteen omana — ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla työssä — ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa on vähän niin ja näin — ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria sairastunut … ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne vaarin ja muorin luo — sillä täällä on ilma terveellistä, keskellä raitista, elävää laguunia!…
Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja hyppäsi veneeseen — jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt litranruukun pohjaa.
He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi vedenrajassa — kahisten kuin silkkikangasta pitkin — ja siro, musta gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.
Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi koti-ikävä — vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä, sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä vaipuivat mereen.
Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan, milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.
Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme, kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?
Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen kokeeseen antaudumme?
Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä puolen — tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa … sinne, missä Conegliano-kapakka on … eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! —
"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse — ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää Conegliano-viiniä.
Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.
Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan itselleen nimeä ja potilaita.
Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä ja yöllä — ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa matkalla elämän ja kuoleman välillä.
Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.
Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että hän teki työtä.
Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän otti osaa yleiseen keskusteluun — taidekauppiasten ja naisten ilkeistä juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. — Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle, ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui. Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta, tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä ja taiteensa — niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein ostanut hänelle talon Venetsiassa — jossa hänen oli määrä maalailla. Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman vahva Leopoldus Mair — jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä kirjavaa kuin Pariisissa — baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.
Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair — kohottaen litranruukkuaan kuin Tor-jumala vasaraansa — että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä talossa — kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet — mutta toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus. Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka suulaki olisikin nirso.
Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua, viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään järkeä, ainoastaan loppukerto.
Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös. Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.
Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?
— Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi…! Sen sanottuaan Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti piirustuskirjastaan.
Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada — se annetaan hentulleni!…
Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle — ja kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki puhtaaksi — suuteli sitä — ja laski sen sitten kädestään.
Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä kallista ja harvinaista! —
Adelsvärd — huusi Mair — kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!…
Vastedes saat olla niin hyvä, ettet niihin koske! sanoi Adelsvärd lyhyesti.
Katsoppas tuota tekopyhää — nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva — Junon kaltainen, mutta kuitenkin…! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina — kerrassaan sulava — ja arvatenkin vielä naimaton!…
Adelsvärd rypisti hieman otsaansa:
Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun. Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun seuraani, onhan meillä tämä ravintola — josta muuten olen saanut kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.
Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?… —
Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.
Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.
Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä pitkin pientä kanavaa — taas silta — sitten taas kapea kuja … ellei ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa, joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä töllistelemään.
Venetsian läpi voi kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin käytettävä gondoolia.
Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.
Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana; hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu. Ainoatakaan askelta ei kuulunut — kaikki oli kuollutta ja äänetöntä — lyhdyn alla leikki vain varjoja — alaspäin pitkin märkää seinää, häviten veteen — ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja unen ja varjojen kuvaa — jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".
Mutta — tuumi hän itsekseen — Venetsian yö voisi olla venetsialainen nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?
Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi aidakkeen yli, aukaisi oven… Kaikki pimeätä … ei sieltä löytynytkään Venetsian yötä.
Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento — kumartui paljain päin ja käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin niin taitavasti kuin ainakin ammattimies — mutta soutaja katseli ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä", joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.
Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään sillan kaiteiden poikki.
T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.
Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle ja tuli Adelsvärdin luo — laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä olalle — ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti — umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia — niihin ei voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä — niihin ei voi sitäkään vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht Dürerin pernasyöpä.
Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon ääreen, maalarien joukkoon.
Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa lukenut. Se oli äsken ilmestynyt — kohta tekijänsä kuoleman jälkeen. Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert Schurich. Hyvin nuori tiedemies — sullonut kaiken pessimisminsä tähän pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin — kertoi Felldner — hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa revolverinluodin.
Hän oli ainakin johdonmukainen — sanoi Felldner päätteeksi. Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa ajatella traagilliselta puolelta! —
Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.
Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä mehevä viini — vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et ikinä pääse täältä hengissä!…
Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat yhdessä myöhään.
Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä gondoolissa luostarisaarelle.
Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin — työssä.
Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:
"Missä on herran maalaustarpeet?…"
Satuin unohtamaan! kuului lyhyt vastaus.
Silloin Rigo poistui viheltäen vanhusten luo.
Adelsvärd oli puutarhassa yksin.
Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit humisivat heikosti … hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä eikä polttanut — ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin unissakävijä kivipöytää kohti — jonne sitte istuutui luonnoskirja levällään.
Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea kaunotar rukka — raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi — jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla viinillä.
Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria … töhersi vain muutamia rivejä paperille:
Ypöyksin on kaunotar saarellaan, meri ääretön vain joka puolla; tuli tuntematonna hän maailmaan, ei syntynyt — ei voi kuolla.
Hän pyyhki pois, kirjotti uudestaan … ja laski kynän kädestään.
Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää työtä.
Hän kääntyi merelle päin.
Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis lakkaamatta pohjolaa — sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi — t:ri Felldnerin — Robert Schurichin — pessimismin — koko maailman syyksi.
Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli puutarhan portille päin.
Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat vanhukset luukusta sisään.
He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet hymyilemään.
Vanha puutarhuri kantoi kääröä — muori tulla tipsutti perässä. Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön laskea — jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja vanhuudesta.
Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä — muori hellitti huivin toisensa jälkeen — hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää — tyttölapsen kellankalvakat pikku kasvot — suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan, oliko sillä annettavana voimia lainaksi?
Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen — ja kannettiin pois.
Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä taas häiriintynyt.
Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon — elämän auttamattomaan viheliäisyyteen.
Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.
Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja nauroi: hän on Venetsian ensimäinen soutaja — jaksaa elättää vaimon ja lapset — molempien vanhusten sukulainen — ja niillä on rahaa säästössä — sitä ei tarvitse lainkaan epäillä … ja hän, Rigo, tahtoo pikku Marian lemmitykseen — kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään — ja hän osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi…!
Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä — joka oli hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan halkaisen paksun kallosi heti paikalla — ja paiskaan sinut kalojen ruuaksi! Minä tahdon olla rauhassa — ymmärrätkö?
Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä — ja sysäsi päätään eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea … mutta ei hiiskunut.
Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.