III.
Ulkopuolella seisoi paksu Neero. Oli arvatenkin odotellut seuraa.
Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku toisensa jälkeen.
Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi. Ruotsalainen katseli häntä — kohautti korkeita olkapäitään ja meni.
Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin — ja päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!
Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd — ja tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.
Mitä lorua se on, miekkonen? Ei tässä niin korkealle tavotella! Minä juttelen rouva Appelsinasta. Olen puhunut hänelle sinusta. Sattuuko olemaan kolikoita mukanasi?…
Aiotaanko meidät ryöstää putipuhtaiksi? kysyi Adelsvärd ivallisesti.
Pitääkö hän pelipankkia?
Häh? Hän pitää kamaripiikaa — meidän täytyy viedä sinne gondoolilla lasti viiniä ja muuta hyvää — ja minun kassani on lopussa!
No mennään! nyökkäsi Adelsvärd.
He ottivat mukaansa viiniä, hedelmiä ja leivoksia — saivat käsiinsä gondoolin, eikä Adelsvärdin tarvinnut kauvaakaan tarkastella huomatakseen, että nyt kuljettiin sitä pientä siltaa kohti, missä Felldner ja hän olivat edellisenä yönä seisseet.
Vastapäätä korkeata, kapeata rakennusta, jossa oli parveke, suljetut kaihtimet ja kaasulyhty, laski vene kanavan reunaan.
Neero pisti kaksi paksua sormea suupieltensä väliin ja päästi kimeän vihellyksen — vielä toisenkin — kaihtimet aukenivat raolleen — sieltä sirisi valon hohdetta — ja hitaasti kääntyi matala ulko-ovi auki kanavaporrasten kohdalla. Neero tarttui tavarakoriin ja astui veneestä.
Tämä oli vähällä keikahtaa kumoon hänen painostaan.
No? kysyi hän vitkastelevalta Adelsvärdiltä. — Näethän, että meitä varrotaan! —
Kuka meitä vartoo? —
Helkkarissa — tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä — toistaiseksi! —
Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä loppu! —
Jaa, mitä toisiin miehiin tulee — minä en lopeta! hohotti Neero ja ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat — entiset tanssijaishansikkaat — pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää öljylamppua.
Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.
Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä ainakaan sitä varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties … malli on aina malli! Täytyy tehdä työtä — minun täytyy päästä käsiksi Venetsian yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa. Mutta samalla hän varotti…! Kaikkea vielä — olenhan minä jo paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin. Minäpä olen koko pöhkö!…
Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä — huiveja … köyhyyttä ja huonoa hoitoa… Neero vihelsi taas.
Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?
Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto, rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia alastomien mallien mukaan.
Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä, haalistuneita, koreita kankaita — ja pitkällä, matalalla patjakolla, verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa lepoasennossa.
Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu. Vain kevyt harso. Hän oli nuori — nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään — ja matalan, kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää — semmoiset silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin salata.
Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.
Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.
Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.
Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu, joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.
Rouva nauroi myös, lapsellisesti — ja sovitti suunsa hunajanmakeaan hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.
Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.
Enpä ole yrittänyt — vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään oppisin sitä taitoa! —
Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija — sanoo tuo Neero. Itse ei se kykene mihinkään!…
Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.
Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää — ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein, joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta. Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.
Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani kuuluisalla taiteilijalla — niin että se viedään joka näyttelyyn; minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! —
Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki tällä viiniruukulla! mylvi Neero.
Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? — lisäsi rouva ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.
Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa. — Kyllä, aikomuksista ja aatteista — ja runoista! —
Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki hänen valkoiset hampaansa. — Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi! Sillä — näettekö — minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä. Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä olen … ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.
Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi! mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. — Tuo mies osaa kyllä riivata sinut hupsuksi — meidät kaikki hän riivaa — ja tekee työtä, hän ja pitkä ruotsalainen — ja ne ylenkatsovat meitä muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!
Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.
Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan. Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono seura — mutta hän ei hievahtanutkaan.
Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan. Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti viiniruukkua.
Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi Adelsvärdiin. — Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse minun luokseni!
Ei hänkään! murisi Neero — eikä saanut silmiään käännetyksi alastomasta naisesta.
Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja, vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut … eikä mitään ulkonaista merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen! ajatteli Adelsvärd.
Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:
Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä — kahteen mieheen! Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?
Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia. Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen — putkahti kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan, Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista ilma loppuu — ja veti kuorsaten unta.
Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen kuluttua.
Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi piirustuskirjansa kiinni — kääntämättä häneen katsettaan.
Kotiinko — nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko siellä joku teitä odottamassa?
Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.
Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!
Tämän hän sanoi nauraen — mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh — auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi. Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot. Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?… Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun. Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on parasta lähteä! tuumi hän — mutta jäi seisomaan uunin eteen luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen tyttölapsen pää — näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle, missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.
Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta — ei enää tahtonut häntä valtaansa.
Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä — ihan kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu — oikeastaan epämiellyttävät kasvot — ja suuteli hänen huuliaan. Hän tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.
Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten hän ei ajatellut.
Venetsian yö valtasi hänet.
* * * * *
Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi, että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden, autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla, vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo ihmisiä ja varjoja vastaan!
Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä on ennen elänyt — yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta — mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta puolelta — suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!
Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua. Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee näljänsä — ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä, joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.
Mitä vielä! hymähti hän itsekseen — minä sanon niinkuin rouva Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin unohtaa — muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko joukko pirteyttä — jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!
Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa — tämän joustavaa solakkuutta … naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!
Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu — niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.
Nukkua voi kyllä aina — myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa, kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää, että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään — ja "lahjottaa" sille piikansa!
Kaiken kaikkiaan — lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin — hyödyllinen yö, hauska yö — herra Adelsvärd!…
Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään akkunan salpa oli avoinna — naisen tuskanhuuto, joka kaikui etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.
Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka synnytysvaivoissa?
Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku — ja taas kiljahdus — kokonainen jakso parkumista.
Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon lukittua ovea. Turhaan.
Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään — vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.
Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä asuu? eikö sinne pääse auttamaan?…
Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti, että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!
Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea — ja huusi: Minä haen tänne poliisin…
Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa — parransänkisen, renttuilemisesta rumentuneen naaman — ja sen jäljestä tuli paljas, karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.
Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.
Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja parkuminen jatkui — katusola oli autio, välinpitämätön.
Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti — hän oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.
Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa — ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat naismallin runsaat sulot — ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin — udellen ja luoksensa kutsuen.
Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut sitä varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie — se houkuttaa työhön. Hänen teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn. Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä, että hän…
Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin — myöhään aamupäivään asti. Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti vastausta.
Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan — vastoin hänen tahtoaan — suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä unohtava Appelsinasi! — —
Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.
Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?… Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu — ja tuo haju — ja tyydytetty Neero — joka piti ajettaman tiehensä — itsensä unohtavan Appelsinan omasta alotteesta?…
Oikein hauskassa seurassa voi sietää toisten puolelta tilapäistä pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja — muutenkin — kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!…
Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa kirjeen tuojalle — hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan kylmällä, raikkaalla vedellä.
Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä kotimaisen kirouksen ja vannoi…
Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin "käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin — jolla oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria ihailijoina.
Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan naismalliin?
Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa, missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.
Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.
Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!…
Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.
Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan käsiinsä Rigoa.
Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo alamaisesti.
Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!
Eikö siis luostarisaarelle — ylhäisyytenne?…
Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle — taikka ei ollenkaan!
Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla joutuneensa Hollannin rannikolle.
Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.
Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.
Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle. Suomalaiset eivät kadu — mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin ihmiset.
Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen vuoksi olla varovainen tai uskollinen.
Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön tarve saada tyydytystä.
Kuinka hän olikin ennen rakastanut — ajatteli hän. Ja kuinka vähän hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren, kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia. Lennettiin oikopäätä ylevään — rakastumista seurasi kihlaus ja avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään — pitämään kotia — oikein voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus — kun aateli on varaton — ei korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan — mutta se on kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa — ja kerran huomaavat molemmat syvän viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki. Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen meni kotia vanhempiensa luoksi…
Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt ajasta mitään.
Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on suuria kivitokeita — Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.
Sen rämisevä ääni kuului hokevan:
Ap-pel-si-na, Ap-pel-si-na!
Hän kävi yhtä surumieliseksi kuin torni.
Kuinka autiota voikin olla Lidon ijäti ylistetyllä rannalla!
Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas kultaisen heleäksi — ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.
Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos — kuorittuja plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja, jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.
Hän joutuu senpuoliselle laivasillalle, joka on vastapäätä Venetsiaa.
Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua.
Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:
Joko sitä lähdetään saarelle, ylhäisyytenne?
Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella juhlallisuudella.
Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon, että oli syöpynyt sen puhki — ja ruokahalun tyydytys antoi sille voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen pitkin kirkasta sisämerta — se hyväili pikku saaren juhlallisuutta. Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa:
Niin, Rigo, sinne juuri tahdonkin! Käyn siellä viimeisen kerran! —
Rigo pyyhkäisi huuliltaan kärventyneen myhäilyn kämmenen takapuolella.
Adelsvärd ei huomannut mitään.