IV.
Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla jo kuukausia.
Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen pitäisi lähteä Venetsiasta.
Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä — kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta. Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas, että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti, imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt "Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?
Hän rykäisi hieman käheästi, ja sai vaivoin niellyksi oman pillerinsä.
Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena — ja lopulta kaikki vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.
Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa levittäisi hempeätä hohdetta — jumalanäidille vesillä.
Tämä oli Venetsian yö — myöskin.
Hänen teki mieli jäädä — niin, jäädä tänne — saarelle — vanhusten luo — vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa — ja tehdä vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".
Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä sypressien kujalle päin.
Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.
Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin näkyviin — ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui rungosta ja seisoi ihan vapaana — liikkumatta häntä katsellen, ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?
Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.
Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa — yhä katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin. Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät auringon katoavaa hehkua sisäänsä.
Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen. Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän hiukan edemmäs.
Sinä kyllä tarvitset aurinkoa — virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?
Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän — annan sen paistaa itseeni — mutta yöllä minä nukun!
Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan aurinkoon, vilkutti silmiään — ja peitti katseen kädellään: nyt minä näen pelkkiä pieniä punaisia matoja — mutta ne häviävät taas pian. Ne eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.
Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.
Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin; sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen käsivarrelleen — vastaamatta hänen kysymykseensä.
Tuletko sinä tänne joka päivä? kysyi pikku tyttö häneltä kursailematta.
Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd ja tarttui hänen käteensä.
Maria! kutsui puutarhuri, joka lähestyi heitä.
Nähdessään eilisen vieraan ukko kumarsi ja selitti anteeksi pyytäen:
En osannut odottaa, että herra tulisi tänään luoksemme!…
En minäkään! vastasi Adelsvärd. Tuokaapa tänne ruukullinen viiniä! —
Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään — aurinko on alhaalla — varotti ukko.
Anna minun tuoda viiniä! pyysi Maria.
Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja kaatui.
Adelsvärd kiirehti paikalle ja nosti pikku olennon pystyyn.
Silloin hän tunsi — ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat tiukasti sydämen ympärille — ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.
Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui, kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.
Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.
Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain iloa täällä olostaan.
Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona — kun taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii, kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.
Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi gondoolimies huokaisten.
Mikä kumma sinua tänä iltana vaivaa? kysyi Adelsvärd suopeasti.
Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra — mutta sietäisi minunkin saada vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin? — Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen ja nenäkkään vaiheilla.
Adelsvärd ei ollut siitä millään — käänsi päätään tummien sypressien saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä, kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän, ilman varsinaista aihetta — kuten hän itsekseen arveli.
Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta — ja hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella ja omistuksen kaipuu.
Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa — mikä nyt lepää sydäntäni vasten!
Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui juttelemaan.
Silloin Adelsvärd sanoi maltillisen hartaasti:
Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo — jos haluat, että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda minut suoraa päätä kortteeriini!
Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista — ja vaati häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.
Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.
Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.
Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää vuokralaisensa — ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle, vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt turhaan kaksi kertaa?
Onko minua hakenut joku nainen? kysyi Adelsvärd huolettomasti.
Una bella bionda — hyvin kauniisti puettu — oikein kauniisti, herra! —
Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden — sillä hyvä! —
Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan — esiliinan nipukka silmillä — sanatonna.
Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen — hyvin nuori; hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen, silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle kynttilän.
Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin — ynnä uuden ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.
Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.
Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen. Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten pyyhitty ajatusviiva.
Tuosta miehestä olen varma! ajatteli Adelsvärd.
Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään soutamisen.
Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero — tai rouva Appel…?
Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan äitelää lemua.
Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli Chiozzon kalastajain veneitä — monivärisiä latinaispurjeita, keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä madonnankuvia — ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä … mutta ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.
Kukaan ei ollut ajanut häntä takaa; ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
Ihmeellinen aamupäivä — ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.
Tuossa se on — ajatteli hän — lekotellen auringon paisteessa, kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:
S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan — ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli Schiavoni … joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta, jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.
Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä. Minäkin olen siinä mitellyt voimiani — ja heittänyt sikseen. Miten päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi? Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai harmaa — vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!
Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.
Hänet oli kaupunki lumonnut — kunnes hän itse kahlehti sen taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.
Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee tämä kaupunki sairaaksi … mutta silloinhan on aika sitä karttaa.
Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään — se minun täytyy jättää Turnerin toimeksi.
Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle — minusta täytyy tulla niin tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo — sanojenko vai värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!
Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui vielä vahvemmin kuin eilen — puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.
Köyryselkäinen ukko kumartui pitelemään airoa ja sanoi hillitysti, ilmeettömin katsein:
Herralla on hyvät silmät! Teidän ei kannata luottaa Rigoon! —
Tunnetko sinä hänet? kysyi Adelsvärd.
Mutta ukko kohautti vain hartioitaan eikä edes katsahtanut häneen. Niin kuljettiin hitaasti eteenpäin vasten virtaa. Se tuli mereltä, mukanaan raikas tuulenpuuska. Adelsvärd otti sen vastaan tervehdyksenä, hyvänä enteenä. Hän veti henkeään syvään, nähdessään korkeita, rauhallisia sypressejä matalan, murattivihreän muurin takana.
Kenties pikku tyttö odottelee puutarhan porttiluukulla? Sanoinhan minä eilen, että tästedes tulen joka päivä!
* * * * *
Kaikki oli hiljaa ja elotonta, kun he astuivat saarelle.
Vanha puutarhuri oli työssä ulkona. Adelsvärdin tervehtiessä hän kohotti punareunaiset huolestuneet silmänsä maasta.
Jaha, herra kysyy, kuinka meidän pikku Maria jaksaa? Tänään hän on kuumeessa — hyvin pahasti! Emme saaneet häntä eilen illalla vuoteeseen. Kun herra oli mennyt, juoksi Maria tänne puutarhaan ja piilotti itsensä. Muori huuteli ja minä huutelin. Ja meihin tuli semmoinen hirveä pelko, että hän oli luisunut veteen ja hukkunut. Sytytimme lyhdyn ja haimme joka puolelta. Viimein täytyi sekin jättää ja mennä sisään. Sillä ulkona oli niin kosteata ja kylmää — emme mekään raukat sitä kestäneet. Muori istui itkemään ja rukoili: Maria kuolee meiltä, kun emme ole pitäneet hänestä oikeaa huolta! Sitten kuului äkkiä pöllönhuuto täältä puutarhasta. Mutta ei se ollut oikea pöllö. Minä juoksin ulos — ja lapsi istui kun istuikin tuolla eräässä puussa, hyvin korkealla. Ja nauroi.
Mutta kun saimme hänet sisään ja vuoteeseen, tärisi hänen koko ruumiinsa — juuri näin! Ja sitten hän oli kuumeessa koko yön. Ja nyt hän makaa ihan liikkumatta. Kunpa vain ei kuolisi! — —
Adelsvärd pyysi saada katsoa pikku Mariaa.
Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti vieraaseen.
Minä ymmärrän malariaa jonkun verran — sanoi Adelsvärd. Kerran olen itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa — minä tiedän, kuinka silloin pitää hoitaa!
Onko herra tohtori? kysyi pikku muori.
Pari vuotta opiskellut — vastasi hän vältellen.
No tulkaa, niin mennään yhdessä! sanoi eukko nähtävästi rauhottuneena.
Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma. Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.
Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen … ja siinä olivat lapsen kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet, valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja … muuten hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.
Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku olentoa silmiään kääntämättä.
Vanha eukko kuiskasi — hiukan maltitonna:
Mitä tohtori luulee?
Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että täällä puhutaan!…
Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.
He olivat kahden kesken.
Heti kohotti pikku Maria päätään — tavotti kädellään Adelsvärdin kättä — pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä — ja hienopiirteisen suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän virkkoi värisevin huulin:
Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?…
Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin. Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski päänsä jälleen rauhallisesti lepoon — ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.
Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.
Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla … ja vähitellen painuivat silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin ainakin lapsi.
Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta ulos, alakertaan vanhusten luo.
Pikku Maria nukkuu! ilmotti hän. Toivoakseni hyvän aikaa. Nyt emme saa häntä häiritä! —
He tarttuivat hänen käteensä eivätkä tienneet, mitä kaikkea hyvää piti sanoa ja tehdä tälle hyvälle tohtorille.
Tuokaapa minulle leipää, munia ja viiniä! pyysi hän myhäillen. Ja jos teillä on jokin huone, missä voin asua, niin jään tänne luoksenne — kunnes pikku Maria on täysin voimissaan!
Muori — sanoi puutarhuri — sopisihan panna kuntoon se huone, mikä on pikku Marian vieressä. Sillä tapaa hänellä olisi aina tohtori saapuvilla! nauroi hän.
Santa Josefa! — hätäili muori — mitä ihmettä sinä puhut? Se huone on täynnä rotanreikiä — ja liian pieni tohtorille!
Antakaa se minulle sittenkin! pyysi Adelsvärd. Minä tuon tavarani sinne jo tänä iltana; minulla on paljon kuvia, jotka voi ripustaa seinille; pian minä laitan huoneessa kaikki kuntoon, niin että siinä viihtyy — ja minä tuon samalla lääkettä pikku Marialle. Kyllä me saamme hänet jälleen reippaaksi!
Taas puristivat molemmat vanhukset hänen käsiään; he nauroivat ja itkivät yhtaikaa — Adelsvärd oli kuin taivaasta lähetetty — heillä oli nimenomaan tohtori kotonaan — siihen ei heillä olisi luullut koskaan olevan varaa. He olivat jo näkevinään lapsen ilmielävänä hyppelevän puutarhassa. Sepä vasta oli riemua. Italialaiset ovat kuin lapsia.
Adelsvärd joutui hämilleen. Hän tajusi hyvinkin, kuinka pitkälle hänen lääkeopilliset tietonsa ulottuivat — mutta olihan hänellä Felldner hätävarana. Hän tutki, millaista vettä oli kaivossa; se oli kirkasta ja raitista — munkit tietävät aina, mitä tekevät. Hän valmisti sitruunalimonaatia — ja vei sitä hiljaa yläkertaan.
Lapsi makasi sikeässä unessa. Adelsvärd pani viileän juoman pöydälle ja asettui avoimen ikkunan ääreen, mistä valui huoneeseen aurinkoa ja kukkastuoksua.
Hän silmäili pikku vuoteeseen päin. Hänen lävitseen ryntäsi tulva ajatuksia. Vieras lapsi tuossa nukkumassa … oman lapsuuden muistot … ja tuo kukkastuoksu hiljaisesta puutarhasta … ja kukat omassa lapsuudenkodissa … pikku sisaren ystävä, se herttainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninsa ja jättänyt niin tuskallisen kaipuun kuollessaan kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä.
Eikö se tyttö ollut pikku Marian näköinen?
Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa, kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella — kuvataulu ilman kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa kaaressaan … nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka värisi… Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni, ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.
Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa — tuon sieltä lääkettä sinulle — illalla pääsen tänne takaisin — minä rupean asumaan tuossa viereisessä huoneessa!
Rottien luona — niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä kiinni: nehän syövät sinut.
Eikä mitä — minä olen niille liian iso. Minä tulen illalla! —
Pikku Maria ravisti päätään, puristi hänen kättään ja käänsi kasvonsa seinään päin.
Adelsvärd tunsi kyyneliä kertyvän silmiinsä. Minä olen käynyt liian herkäksi, tehnyt liian paljon työtä, elänyt liian rasittavasti, minun tarvitsee päästä rauhaan! mutisi hän — ja kumartui taas ja silitteli pikku Marian pehmoisia hiuksia.
Tyttö ei liikkunut. Adelsvärd sanoi vielä kerran: tänä iltana! … mutta kuvitellen sitä mahdollisuutta, ettei tapaisikaan Felldneriä kotona, vaan joutuisi kauvan odottamaan — tai että häntä viivyttäisi jokin muu niistä sadoista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien määräysten tiellä — hän lisäsi: taikka varhain huomisaamuna!
Mutta heti hän katui sanojaan. Lapsi ei pysty tajuamaan ehdollisia lupauksia.
Pikku Maria aukaisi silmänsä ja katseli häntä tyynesti hyvän aikaa.
Lapsen silmäys tunkee syvälle.
Jollet tule illalla, istun minä puussa niinkuin eilenkin sinua vartoomassa! sanoi hän.
Sitä et saa tehdä! Kuuletko, pikku Maria — lupaa nyt kauniisti! puhui Adelsvärd hätäisesti — ja lisäsi, hiukan nauraen: Olenhan minä sinun tohtorisi! —
Tyttö pudisti päätään: Et sinä ole mikään tohtori. Kyllä minä tiedän, millaisia tohtorit ovat. Niillä on rillit nenällä, hopeanuppinen keppi kädessä — niin, ja sitten niillä on pikkuinen kirja, josta revitään aina lehti kerrallaan, ja siihen kirjotetaan jotakin — ja sen pitää auttaa!
Adelsvärdiä tämä hämmensi — ja liikutti:
Minullakin on kirja; tahdotko nähdä?
Hän sieppasi povitaskusta muistikirjansa. Siinä oli runokokeita, joita oli pantu paperille, kiireessä, hienolla käsialalla.
Pikku Maria työnsi sen luotaan ja ravisti päätään: En minä osaa lukea!
Mutta tuossa on italiaa! ja Adelsvärd näytti hänelle erästä kohtaa, joka oli lainattu Petrarcasta — euganealaisilta vuorilta.
Sama päänpudistus — ynnä vakava katse, joka merkitsi: Miksi sinä sitä minulle näytät? Enhän minä osaa lukea enkä kirjottaa!
Tämä liikutti Adelsvärdin mieltä vielä enemmän:
Niinpä niin, pikku Maria! No lupaa siis vain se, ettet rupea istumaan puussa. Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsen!
Mene sinä vaan! sanoi tyttö lyhyesti ja jurosti.
Hän oli nähnyt, että pikkuinen lakastunut kukkasoksa oli pudonnut kirjan lehtien välistä ja jäänyt laattialle. Adelsvärd ei sitä huomannut, vaan tallasi sitä jalallaan.
Hän seisoi epäröiden, käsi ovenrivassa. Omituinen lapsi, josta on kovin vaikea saada tolkkua. Tai lieneekö hän nyt kuten muut tyttöset kehitysiässä? … niinkuin sekin pieni suomalainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninaan ja kuollut juuri silloin, kun hänen piti ruveta elämään?… Pikku Mariassa oli enemmän hänen nuoruutensa morsiamen näköä … samat kulmakarvat, sama hiusten pehmoinen laskos lapsenotsan ympärillä … eikä hän enää koskaan saisi sitä otsaa suudella — vain sommitella siitä runoja — niinkuin Petrarca kirjotteli sonetteja eräästä, jota ei ollut olemassakaan … voi, kuinka elämä kytkee nivelet toisiinsa, kunnes kaikesta on tullut pelkkää runoa, haavetta, muistoja! Hän tempasi oven auki, mutta pysähtyi sitten portaiden askelmalle, kahden vaiheella — aution luostarin hiljaisuus tuntui hänestä haudalta, jossa jyski hänen oma sydämensä.
Ovi aukeni taas. Pikku Maria oli hypännyt vuoteestaan — juosta sipsutti pikkuisin paljain jaloin auringon pilkkeessä — ja ojensi hänelle kuihtuneen oksan:
Sen sinä unohdit — ota se mukaasi — minä en kärsi sitä huoneessani — se on kuollut!…
Adelsvärd otti sen, katsellen tyttöä kuin näkyä.
Pikku Maria piti molempia käsiään silmiensä edessä. Adelsvärd sanoi vaivaloisesti: illalla! — ja kiirehti suinpäin rappusia alas.
Puutarhasta hän loi katseensa ylöspäin pikku Marian avointa akkunaa kohti. Siellä tyttö olikin. Pikku kasvot olivat kuolonkalpeat säteilevässä päiväpaisteessa. Silmät olivat tummat — mutta ne loistivat hymyillen kauvas alhaalle ja eteenpäin. Adelsvärd painoi käsiään tahtomattaankin sydäntä vasten — vakuuttaakseen.
Tyttö viittasi lyhyellä, lujalla kätösellä, jonka sormet olivat koukistuneet kämmenen puoleen:
Minä olin paha. Minä lupaan, etten kiipee puuhun. Mutta tohtori sinä et ole. Tohtori tulee aina, kun pannaan hakemaan. Hyvästi! — —