V.
Hän istui Felldnerin luona. Oli jo hämärä. Felldner oli vihdoinkin tullut kotiin sairaskäynneiltä, väsyneenä ja hajamielisenä — mutta ystävälle oli hänellä kädenpuristus. Hän heittäytyi leposohvalle, pitkien hyllyjen juurelle, joilla oli runsas ja herkullinen valikoima kirja-aarteita, tavattoman ison kirjotuspöydän eteen, joka ihan nääntyi taakkansa alla, kun sillä oli niin paljon papereita, taide-esineitä, suurennuslaseja, väkiviina-lamppuja, koeputkia, pulloja ja rasioita — kokonainen museo, laboratoori ja apteekki.
Venetsiassa täytyy kaikki pitää käsillä! sanoi hän — tarjosi ystävälleen ja sytytti itselleen sikarin. No mitä sinulla on sydämelläsi? —
Ole niin hyvä ja anna minulle vähän kiniiniä! pyysi Adelsvärd melkein maltittomasti.
Onko sinussa kuumetta? Mene siis kotia ja koeta levätä. Teet kai liian kovasti työtä — mikä tietysti muuten on kunniaksesi luettava.
En minä sitä itselleni! selitti Adelsvärd kierrellen.
Onko sinulla potilaita? — nauroi Felldner ja silmäsi häntä terävästi rillien lävitse. Siis ruvennut töhertämään minun ammattini alalla? Naisihmistäkö sinä parantelet? —
Kenties! vastasi Adelsvärd kuivasti.
Oikein, poikaseni! Älä kiellä itseltäsi mitään — "kerranhan sitä vain eletään", kuten muuan naishoidokkaani viisaasti arvelee. Kai sinäkin tunnet hänet. Venetsia on vain pieni pesä — rotanpesä. Ja minä tiedän kaikki, mitä siinä tapahtuu. Ei sitä suotta olla naisten lääkärinä!…
Hän antoi Adelsvärdille pulvereita ja pullon — ja jatkoi puhettaan leikillisen epäilijän tapaan, mikä oli suuren sydämen verhona:
Tuossa on kiniiniä — tässä antipyriiniä — ja tämä pullo sisältää bromikalia! Kaikkea, mitä minun verstaastani löytyy, saat vapaasti käyttää — mutta en oikein mielelläni antaisi antifebriiniä enkä morfiinia. Se käy näet sydämen kimppuun — ja silloin on parasta minun itse olla saapuvilla! Mutta heitä tuo juhlallisuus naamastasi! Hitto vie — mitä sinä oikein ajattelet? Huvittele niin kauvan kuin olet nuori … aikanaan tulee kyllä luuvalo ja kaikki muu, mikä on vieläkin pahempaa! —
Juuri kun Adelsvärd nousi lähteäkseen, astui huoneeseen Kronstadt. Tämä tervehti kumpaakin herraa haudanvakavasti, mutta semmoisella kädenpuristuksella, joka todisti hänen olevan iloissaan, että oli tavannut samalla kertaa heidät molemmat.
Sinuapa ei näy enää koskaan — onko sinulla jotakin suurta tekeillä? kysyi hän Adelsvärdiltä ja sai tämän, niin sydämellisen sirosti ja varmasti kuin ruotsalainen osaa, pakotetuksi jälleen istumaan.
Minä — minun pitää mennä — minulla on vielä tänä iltana paljon puuhaa! esteli Adelsvärd hämillään — ja otti uuden sikarin, jota hänelle tarjottiin.
Näitä Upmann-sikareja sopii polttaa ainoastaan puoleksi — huomautti Felldner. Sillä tapaa säästyy ainakin siltä nikotiinilta! Mutta kylläpä te pohjoismaalaiset olette traagillisen näköisiä, kun tapaatte toisenne. Tuo Kronstadt — jolla on niin komea basso — ottaa aina semmoisen asennon, kuin laulaisi syvästä kellarista! Lempo soikoon! Kellari on kyllä syvä — vaan meillä pitää olla valoa! Katsokaapa minua: tulen kotiin ihan nääntyneenä puoskaroimisesta — harvoin näen ainoatakaan tervettä ja järkevää ihmistä. Me kulutamme voimamme loppuun — niin tekin kulutatte — mutta juuri siksihän minä teistä pidän. Se on meidän kohtalomme — mikäli osaksemme on mitään säädetty. Nyt pidän teistä kiinni tämän illan. Tres faciunt collegium!
Ja semmoisella äänellä, joka kaikui läpi koko talon — aution, vain puolittain korjatun vanhan "palatsin" — hän huusi:
Luigi! missä sinä olet, senkin hutilus? Tuo valoa, viiniä, appelsiineja — mutta pian!…
Luigi, sievä nuorukainen, samalla palvelija ja gondoolimies, toi näkyville liehakoivat silmänsä ja nöyrimmän kumarruksensa.
Felldner penkoi avainkimpustaan ja aukaisi seinään upotetun kaapin, joka oli palisanderpuuta, päällystetty mosaikilla. Suuri ylimmäinen tila oli täynnä kannuja, pikareita, vateja ja lautasia, lusikoita ja veitsiä — kaikki hopeata. Felldner käytti melkoisen osan tulojaan vanhojen hopeakalujen keräämiseen. Niitä oli vielä Venetsiassa.
Ei sitä ilkeä muunlaisesta astiasta syödä ja juoda kuin hopeisesta — väitti hän. Se erottaa meidät luontokappaleista — ja venetsialaisista, jotka luovuttavat hallustaan kaikki perintönsä voidakseen kuljeskella Markus-torilla hienosti puettuina. Jos satun veitsellä viiltämään posliinia, rupee minulla vihlomaan hammasta — se onkin muuten ainoa särky, jolle annan arvoa. Jos taas veitsi osuu hopeaan, herahtaa minulla vesi suuhun jo ennakolta — niinkuin ei maailmassa olisikaan sitkeää lihaa. Ja kun kulautan kurkkuuni viiniä kullatusta pikarista, niin tiedän sen olevan viiniä, vanhaa ja hyvää! Maljanne, nuoret ystävät! — — —
Adelsvärd kiikutti tuoliaan maltittomasti. Felldner sanoi:
Minä en päästä sinua, ennenkuin olet maistanut kaikkein vanhinta
Chianti-viiniäni. Puoli tuntia pitäisi sinulta siihen liietä — ellet
tahdo niin paljoa uhrata ystävillesi!
Adelsvärd katsoi kelloaan. Hän ei ollut vieläkään vetänyt sitä käymään — ja hänen mieleensä muistui…
No niin — mutisi hän itsekseen — ei minun sovi antaa huomata itsessäni mitään outoa. Minulla on oma salaisuuteni — enkä paljasta sitä kellekään. Puolen tunnin päästä on vielä riittävästi aikaa soutaa saarelle. Odottaahan se vanha miekkonen minua veneessään!
Kukin lohduttaa mieltään asianhaarain mukaan.
He joivat vanhaa vahvaa viiniä. Luigi toimi tarjoilijana ja katosi saatuaan herraltaan käskevän viittauksen.
Sinulla on koko kaunis nuorukainen palvelijana! sanoi Kronstadt myhäillen. Etkä sinä näy kursailevan, kun häntä komennat! —
Felldner vastasi kuivasti:
Palvelijoita ja gondoolimiehiä pitää Venetsiassa kohdella semmoisina, mitä ne ovat: koirina ja apinoina! Heiltä täytyy panna kaikki lukon taakse — vieläpä oma ihmisrakkauskin. Niihin ei saa luottaa vähääkään. Selkäsauna on ainoa järkiperuste, mikä niihin tehoo. Alinomaa pitää heitä uhata ja toisinaan lyödä. Kostonhimoa heissä kyllä on, mutta he ovat pelkureita. Heidät on alentanut vuosisatojen orjuus ja tietämättömyys — eivätkä he ymmärrä enää ponnistella irti liejustaan. Samalla he ovat hemmoteltuja ja vaateliaita. Aina on heitä käytetty lemmen välittäjinä — he luulevat, että koko elämä on vain sen asian varassa, ja käyttävät hyväkseen hupakoita ja kevytmielisyyttä tässä "seikkailujen kaupungissa", joksi Venetsiaa niin kauniisti sanotaan. Gondoolimies ainakin tuntee vain seikkailun nurjan puolen! —
Adelsvärdin teki mieli huomauttaa siihen jotakin, mutta pysyi vaiti.
Felldner kehotti häntä silmää iskien: No — puhu vaan, mitä aiot!…
Adelsvärd pudisti päätään — ja ajatteli vanhaa raatajaa ja puolta tuntia. Hän tunsi vahvan viinin jo ehtineen vaikuttaa ja imi sikarista pitkiä haikuja.
Ota toinen! sanoi Felldner. Sinä poltat nopeasti! —
Kronstadt kierteli pehmeitä viiksiään; joi pitkin, verkkaisin siemauksin; häneen ei se pystynyt.
Syvällä äänellään hän sanoi: Luigillasi on semmoiset kasvot ja muodot kuin lemmenjumalalla jossakin allegoriassa. Minulla sattuu juuri olemaan sentapainen kirottu tehtävä — josta kyllä saa palkaksi kauniit kolikot, mutta ei paljoakaan taiteellista iloa!
Älä yhtään arkaile — sanoi Felldner ivallisesti. Varsin luultavaa on, että hän sallii itseään käyttää mihin tahansa. Katsoppa hänen silmiään — ne ovat ihan yhtä makeat kuin Amorilla barokki-ajalta. Otaksun näet, ettei mielesi tee renessanssin maun mukaista? Se tarttui asiaan lujemmin ja terveemmin! —
Tuossahan meillä istuu renessanssi! nauroi Kronstadt ja osotti Adelsvärdiä. Nykyaikainen uusrenessanssi — sisästä ulospäin. Joka haaralta hän haeskelee kaunista unta. Jonakin koreana päivänä hän ällistyttää meitä keijukaisella tai merenneidolla — jota ei kukaan ole ikipäivinä nähnyt. Hän tuhlaa kaikki rahansa gondooleihin ja kuuleman mukaan aivan yksin! —
Minä olen häntä varottanut! murisi Felldner. Täytyy ruveta pitämään huolta hänen kasvatuksestaan. Koko mies häipyy pelkäksi auringonlaskuksi, kuutamoksi — ja aamunkoitoksi. Luulenpa muuten keksineeni siihen keinon!…
Keinosi on jo täällä taskussani — ja nyt tahdon lähteä! sanoi
Adelsvärd posket punaisina.
Felldner vei hänet syrjään ja sanoi maltillisesti, vakavasti: Sinä jäät täksi iltaa tänne. Minulla on jotakin puhuttavaa sinun kanssasi — ja sitäpaitsi aion toimittaa pikkuisen yllätyksen. Kuka tietää, milloin olet tipotiessäsi? Saako sinua sitten enää käsiinsä? Mutta nyt pidän sinusta kiinni — sinusta on saatava oikein miehinen mies. Muuten taiteesi sairastuu. Jos sinun on toimitettava lääkettä jollekulle, niin lähetä joku sitä viemään. Olethan sinä minun ystäväni ja minä sinun. Sinä lupaat nyt kunniasanalla, että tulet kohta takaisin. Hattusi otan pantiksi!
Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa Adelsvärdin herkän mielen?
Häpesikö hän ehkä haaveiluaan — pientä lapsipoloista laguunin saarella?
Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta suomalaista maalaria — silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta ja juomassa hopeapikarista?
Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla, että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi … ja juoksi avopäin pitkin kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin arvellut.
Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?
Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa — mutta samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan tyttö vaipuu uneen … ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika hupsu! —
Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti, että hänen piti itse puhutella lasta — ja selittää sille, kuinka lääkkeitä oli käytettävä … pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja tottelevainen … huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa" saarelle! —
Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen — ja antamalla hänelle runsaasti juomarahaa.
Ukko nosti ääneti hattuhylkyään — ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.
Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! … sanoi Adelsvärd.
Hyvin mitätön vene, hyvä herra! Vuokrasin sen Teidän rahoillanne. Mutta — suokaa anteeksi — te tuhlaatte rahaa liian runsaasti. Älkää luottako Rigoon!…
Viimeiset sanat hän kuiskasi — ja katosi pimeyteen.
Sieltä kaikui hänen äänensä: Minä vien herralta terveiset pikku
Marialle!…
Kaikki ihmiset näkyvät tuntevan toisensa tässä merkillisessä kaupungissa! mutisi Adelsvärd. Hän ajatteli Rigoa — Felldnerin pitkää saarnaa gondoolimiehistä. Järkevintä kai olisi ottaa asia siltä kannalta, mitä se oikeastaan on!…
Muutamat ohikulkijat katsoivat häneen, kun hän seisoi paljain päin tuijottamassa pitkin pimeää vettä — mutisten kuin loihtija.
Mulkoilkoot parhaansa mukaan! Suomalaista ei niin vähällä nolata!…
Hän ajatteli saarta. Ei juossut, vaan astuskeli hitaasti takaisin Felldnerin vanhaan palatsiin. Siellä kuului Lucrezia Borgia ennen pitäneen kemuja.
Mutta missähän vanhassa venetsialaisessa talossa ei ole juhlittu?
Herrat istuivat viinin ääressä, sikari suussa. Huone oli niin syvä ja korkea, että savua tuskin huomasi. Viini oli myöskin sekä syvää että korkealle nousevaa — ja sen vaikutukset alkoivat tuntua.
Vieraiden lisäksi oli lähimmästä kasarmista tullut pari upseeria. Sieviä nuoria miehiä, herkkiä nauramaan ja sisällyksestä tyhjiä — niin tyhjiä kuin kasarmi.
Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan asentoon, kuten hänen mielensä teki — ensin alaspäin ristisuun poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.
Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta. Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja appelsiininkuorista ja tulitikuista.
Rakkaus on kirottua villitystä — piipatti Wrengle hauraalla tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne menettänyt rakkauteen — niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! —
Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien viiksien alta.
Juuri niin! myönsi Felldner. — Omne animal … j.n.e. Mutta sillä ei lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli hajamielinen ja kuuro — kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan "friktion" … eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun onkin "fiktion", sanon minä! —
Luonnollisesti — jatkoi Felldner — rakkaus on jotakin kuviteltua. Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin rakastuminen on tavallaan nerollisuutta — ylen kiihtyneiden hermojen ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja naisia — parhaimpiakin — joista tämä eläimellinen on hävettävää, vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet — ynnä heidän naisihanteensa — kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet alentaa ihannetta — ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä — ei inhimillistä eikä eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät — sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin vakuuttavasti — kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee ylevää. Mutta hekään eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.
Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko voimaansa.
Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa, hedelmöittävä ja synnyttävä.
No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut — pitkitti Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä — että kultasepän oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.
Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se on kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen koriste!
Niin, hyvät ystävät … ja lääkärin miellyttävän, lujapiirteisen suun ympärillä leikitteli hymy, ikäänkuin hän olisi mainio estetiikan dosentti … kun tahtoo luoda taidetta, hyvää taidetta, täytyy rakkauskin ottaa mukaan koko laajuudessaan, niinkuin se on kiinni luonnonlaissa ja maassa: villakoirana, ihmisenä, yli-ihmisenä — aina inhimillisenä!
Ei saa harhailla pelkkien käsitteiden seassa — se tekee sairaaksi, vaikka luulisikin sen antavan pirteyttä. Nainen on suuren taiteen keskus. Kaikki säteet viittaavat häneen päin. Renessanssi näyttää meille samaa. Varsinkin venetsialaiset. Silti en pidä Tiziania suurimpana — kenties hän oli aikakautensa ihanteellisin käsityöläinen. Bellini puhuu enemmän sydämeemme. Mutta se nainen, joka meille tulee näkyviin Tizianin puetusta ja riisutusta allegoriasta, on mielestäni terveys itse ja persoonallisesti arvokkaampi kuin kaikki Monna Lisa't — joista Leonardon miehinen ylpeys puhuu kylmemmin kuin muuten on rakkauden tapana.
Kuka viitsisi tutkia, minkä nimisiä Tizianin naiset olivat? Ovatko he olleet kauniita, ylpeitä patriisirouvia, meheviä ruhtinaallisia jalkavaimoja vai ihan tavallisia malleja? Se taiteilija, joka ei kykene "tavallisesta" naismallista, jos se on hänen silmissään kaunis, luomaan sellaista, millä on pysyvä arvo, ei myöskään osaa haaveillen tai runoillen saavuttaa taideteostaan — sanokoon hän suuntaansa uusrenessanssiksi kuinka hartaasti tahansa. Terveen miehekkään himon taide — puhuakseni lääkärinä — on minun mielestäni todellista taidetta. Hyvät ystävät, eläkööt mallit!…
Evviva, maestro! bravo! huusivat molemmat upseerit käsiään taputtaen.
Rakkaus on nuori, solakka, mustasilmäinen, kuusitoistavuotias tyttö! nauroi toinen upseeri.
Rakkaus on kaihomielinen, viidenkolmatta ikäinen valkoverinen nainen! riemuitsi toinen.
Adelsvärd tyhjensi pikarinsa ja siirtyi akkunan syvennykseen — silmäillen kauvas pimeyteen.
Wrengle lauloi vallatonta sotilaslaulua. Kronstadt yhtyi siihen bassollaan.
Seura oli iloisella tuulella. Luigi toi pöydälle lisää viiniä.
Felldner meni puhuttelemaan Adelsvärdiä:
Sanani olivat tietysti tarkotetut sinulle, poikani Brutus! — virkkoi hän maltillisesti. Gondooliretket vievät sinut hiiteen. Ne toimittavat sinulle malarian — ellei näet sinuun tartu jotakin pahempaa. Varotan sinua uudestaan Venetsian naisista — lukuun ottaen nuorimmatkin — nehän ovat kaikki epäluotettavia. Gondoolimiehiin et myöskään voi luottaa — varsinkaan kun maksat niille semmoisia palkkioita, kuin teidän suomalaisten ja ruotsalaisten on tapana. Minä en urki puuhiasi. Mutta minä olen ystäväsi ja samalla lääkäri.
Olethan sinä jo päässyt erääseen hauskanlaiseen tuttavuuteen. Nauti helkkarissa hedelmät, jotka ovat sinulle kypsyneet! Kuuleppas nyt, mitä sinulle ilmotan, en suotta, vaan pitäen silmällä terveyttä: tänne tulee kolme rouvaa! Kaikki nämä ovat nykyisiä tai entisiä malleja. Heistä tunnet jo yhden: se on rouva Appel. Hän tekee sinusta kysymyksiä tavantakaa. Minä voin — toistaiseksi — mennä hänestä takuuseen hänen lääkärinään ja rippi-isänään. Hän on oivallinen malli, ja sinä olet saavuttanut hänen suosionsa — toistaiseksi. Mitä muuta haluat? Hänellä on ne ruumiilliset muotosuhteet, se sulo, se väri, mistä voit luoda kaikki. Juuri sen vuoksi, että kasvot ovat mitättömät — jokapäiväiset — voit hieman parannella suuntaan tai toiseen, jos niin haluttaa. Luulen tuntevani sinut. Sinä et rakastu häneen — mikä on tietysti sitä parempi. Saat hänet omaksesi ja maalattavaksesi, kunnes ilmestyy joku muu. Ja jälkeenpäin voit luoda suuren allegorian tai mitä hittoa mielesi tekee — matkan päästä ihannoituna!
"Lyö rumpua äläkä pelkää, suutele marketenttia —"
Ne ovat Heinen sanoja — ja minun. Pysy nyt terveenä ja reippaana tänä iltana, niin että minulla on sinusta kunniaa!
T:ri Felldner sai kunniaa Adelsvärdistä ja koko tästä häthätää hommatusta pikku juhlasta.
Se ei sentään jäänyt niinkään pikkuiseksi.
Wrengle kävi noutamassa naiset gondooleista, kun eteisessä soi kello.
Hän oli näet osallisena salajuonessa.
Huoneeseen ilmestyi kolme naisvierasta. Ensimäisenä rouva Leontina — täydessä loistoasussaan, suuren maailman naisena. Jäljestä hänen kaksi ystäväänsä: pieni mustasilmäinen olento, tavattoman vilkas, Dalmatiasta kotoisin, ja rehevä, hieman teeskentelevä, valkoverinen wienitär.
Upseerit kolauttivat kantapäänsä yhteen ja kumarsivat juhlallisen kohteliaasti — silmät kuin tikun nenässä.
Esittely: Rouva Leontina v. Appel, rouva Letizia Davrilo, rouva paroonitar Emilia Koralinski!
Luigi valmisti keveän illallisen — jääpunssia, leivoksia, voileipiä, hedelmiä, liköörejä, makeisia, paperosseja ja sikareja — mitä kukin halusi. Rouva Koralinski otti heti vahvan havannan — mitä rouva Appel paheksui, pysyen itse edelleen hienon maailman naisena — ja tarjoten Adelsvärdille kolme sormea.
Felldner kohteli kaikkia kolmea rouvaa niin huomaavaisesti kuin osasi.
Puhelu kävi italiaksi, ranskaksi, saksaksi mieltä myöten tai sekaisin.
Pikkuinen eloisa Letizia Dalmatiasta tarttui ensimäisenä punssiin ja pani ilon hyvään alkuun.
Vähän ajan päästä hän oli istumassa Kronstadtin sylissä. Pitkä, vakava Ruotsin jättiläinen piti hänelle hauskaa seuraa. Ja Letizian mielestä hänen äänensä oli kerrassaan komea.
Täyteläinen wienitär joutui upseerien väliin — jotka syöttivät hänelle makeisia, samalla yhä uudestaan sytyttäen hänen sikariaan ja vannoen tekevänsä toinen toisestaan lopun hänen yksityisessä kammiossaan.
Wrengle riiteli rouva Leontinan kanssa — mutta nautti hänen seuraansa ja komeata vartaloaan. Rouva väitti, että ulkona oli hiestävää ja täällä sisällä liian kuuma olo.
Älä yhtään häpeile! huomautti Wrengle — viitaten hänen hameeseensa.
Hän oli jo ryypännyt viiniä enemmän kuin sieti.
Leontina haki silmillään Adelsvärdiä. Tämä istui keskustelemassa
Felldnerin kanssa Leonardosta ja Botticellista.
Siihen aikaan ei Botticelli vielä ollut joutunut seinille.
Hetken kuluttua Adelsvärd tunsi pehmoisen, kevyen käden pöyhivän tukkaansa.
Felldner kiskoi Wrenglen mukaansa sinne, missä Kronstadt-Letizia pari istui. He joivat punssia kaikki neljä.
Miksei teitä enää saa tavata? kysyi rouva Leontina Adelsvärdiltä — terävästi, taivuttaen päätään taaksepäin.
Kumpaa viiniä haluatte — chiantia vai marsalaa? tokaisi Adelsvärd kursailematta.
Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena — mutta vaihtoi heti katseensa lapsellisen hämilliseksi.
Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt
Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Tahdotteko todellakin?…
He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja puristivat toistensa kättä.
Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin.
He ovat piankin villissä. Mennään tuonne viereiseen huoneeseen!…
He astuivat sinne. Suuressa puolipimeässä huoneessa paloi vain yksi kynttilä. Rouva näkyi tuntevan kaikki paikat ja talutti toista eteenpäin huonekalujen, valettujen taideteosten, jalustojen, aseiden ja muiden esineiden välitse.
Tämähän on romukoppi! sanoi Adelsvärd leikillään — posket punaisina.
Hänen salakammionsa — laski myös rouva pilaa. Täällä hän toisinaan ottaa vastaan varattomia naisia, kun meitä rouvia sattuu olemaan hänen varsinaisessa tutkimushuoneessaan.
Adelsvärdiä ei oikein miellyttänyt tuo sävy — "meitä rouvia" — mutta hän sanoi vain: Ystävälläni Felldnerillä on suuri praktiikka!
Teidän ystävällänne on suuri sydän — ette aavista, kuinka hyvä hän on! sanoi rouva ja laskeutui raukeasti pitkäkseen leposohvalle, käden hivellessä otsaa.
Kyllä minä sen olen huomannut! kuului Adelsvärdin vastaus. Te lienette myös hänen hoidettavanaan — oletteko kipeä tänä iltana, rouva Appel?…
Älkää millään ehdolla sanoko minua rouva Appeliksi! Minun täytyy saada puhua kanssanne — kuuletteko, Adelsvärd. Minä olen ikävöinyt niin hirveästi…!
Hän nousi puoleksi, laski kätensä Adelsvärdin kaulalle, suuteli kiihkeästi ja puhkesi itkuun: Miksi sinä olet niin kylmäkiskoinen — mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt — mikset tule minua katsomaan — lupasithan maalata kuvani — minä tahdon sen sinulta, pulska ja kylmä mies — kaukaa jään ja lumen seasta… Luuletko minua saksalaiseksi? Minähän olen venetsialainen! Isäni oli täällä kultaseppänä — suuri taituri — väärin arvosteltu ja juoppo — minkäs sille … äitini oli kotoisin Kroatiasta … enkö minä ole sinulle hyvä malli? Joko olet ehtinyt unohtaa? — katsoppa tänne!…
Hän raastoi yltään hienon naisen koko juhla-asun:
Nyt sinä olet minun! kuiskasi hän — ikäänkuin voitosta riemuiten — minä en päästä sinua — mennään yhdessä minun kotiini — saat asua minun luonani — maalata minut … oo, kultaseni — kuinka ihana sinä olet — vaikka oletkin niin kylmä!…
Adelsvärd riuhtautui irti. Hänen sisässään riehui semmoinen tuska ja suuttumus, joka lopulta kääntyi hirtehisen pilaksi. Hän nauroi:
Kylmyyttä et voi valittaa — sinä olet Venetsian yö — sinä olet Titania — ja minä olen se aasi, joka saa sinut maalata — ellei Felldner vaadi minulta hyvitystä! Olihan kaksintaistelu syynä siihen, että hänen täytyi karata kotimaastaan tänne — jos hän muuten on siinä asiassa puhunut totta! —
Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän — ja kuitenkin niin paljon. Hän on hyvä, itsestään, eikä hänelle tarvitse osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon — niinkuin me kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! —
Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö tämä nainen valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja kumminkin viehätti tällainen puhe.
Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta tämä ei välittänyt mistään — vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:
Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään.
Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!…
Olemmehan me kaikki olleet mallina!
Hän avasi oven reippaasti ja veti Adelsvärdin mukaansa vierashuoneeseen.
Oikeassa hän olikin. Kummallakaan taholla ei ollut syytä hämmästyä.
Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva
Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia.
Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt.
Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin
pilvestä korkealta vuorelta.
Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi: Tämä on vanhan Venetsian yö — rediviva… Juokaamme meidän kaikkien onneksi! —
Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin — lahjottaen sen sitten
Adelsvärdille.
* * * * *
Alkoi jo olla aamu. Kukaan ei näkynyt väsyvän — taikka ei tahtonut väsymystään myöntää. Kerran Felldneriltä pääsi haukotus, mutta hän tukahutti sen kohta.
Wrengle — jonka lauluja ei kukaan viitsinyt kuunnella — vyöryi rouva Appelin kimppuun, haukkui häntä petolliseksi Appelsinaksi. Adelsvärdin täytyi kiskoa loitommalle tämä pikku mies, joka sitten jäi istumaan sohvan nurkkaan ja muististaan lausumaan Heinen runoja, samalla puuskuen viinistä ja lemmenvaivoista.
Kronstadt — ruotsalainen, kelpo toveri — laahasi hänet viimein mukanaan pois.
Felldner haukotti uudestaan. Hänellä oli varhain aamupäivällä sairaiden vastaanotto.
Mennään nyt jo kotia! huusi rouva Leontina molemmille ystävilleen.
Kaikki kolme naista ottivat päällysvaatteet ylleen hengästyneinä, mutta erinomaisen hyvällä tuulella. Pian me tulemme uudestaan! vakuuttivat Letizia ja Emilia. Vihdoinkin saa Venetsiassa elää!…
Felldnerin kasvoilla näkyi pieni ivallinen piirre. Hän toivotti hyvää yötä — mutta ei viitannut heidän vastaiseen tuloonsa!
Kolme gondoolia — jotka Luigi oli hankkinut — lähti Felldnerin asunnon kohdalta, kukin omalle taholleen.
Adelsvärd seurasi Leontinaa. Tämä oli kovin uupunut ja nojasi saattajaansa rappusia alas mentäessä. Adelsvärd ei kiinnittänyt huomiota gondoolimieheen — mainitsi vain osotteen.
Sitten he istuivat umpinaisessa "rasiassa" kahden kesken. Leontina nukahti Adelsvärdin käsivartta vasten; ja toinen koetti olla ajattelematta.
Gondooli laski rantaan, ja he astuivat yhdessä maihin.
Kääntyessään maksamaan soutajalle huomasi Adelsvärd, että se oli Rigo.
Toivotan teidän ylhäisyydellenne onnellista ja hauskaa yötä! sanoi Rigo ja koukisti ruumistaan tuttavallisen kunnioittavasti.
Ivallinen sävy oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä.
Adelsvärd kalpeni; veri syöksähti päästä sydämeen … mutta hän hillitsi itsensä, mutisten: Kyllä minä tuon miehen kerran nitistän!
Mikä siellä on? kysyi Leontina eikä odottanut vastausta — riippuen unisena Adelsvärdin käsivarressa, kun noustiin pimeitä portaita.
Tahtooko herra, että jään odottamaan? huusi Rigo alhaalta ja vihelsi.
Adelsvärd ei edes kääntynyt sinne päin, vaan vei Leontinan yläkertaan, Hän sytytti valoa vapisevalla kädellä. Leontina heittäytyi patjakolle — kiskoi taas yltään naiskomeutensa — valitellen kuin pilalle hemmoteltu lapsi — kääriytyi sitten peittoon — pyysi lasillisen vettä — ja nukkui kesken kaiken.
Hän makasi levottomasti. Pian luisui peitto hänen päältään. Adelsvärd istui katselemassa hänen ruumistaan nostettuaan palavan kynttilän pöydälle patjakon viereen.
Nukkujan kasvot olivat kääntyneet poispäin. Alastomille jäsenille leiriytyi valoa ja varjoa. Adelsvärd oli niitä taiteilijoita, joissa naisruumiin muoto, piirteet ja väri herättävät omistamisen pakottavaa tarvetta, juurtunutta kunnioittavaa uteliaisuutta ja ihailun riemua keksiessään uutta siinä, missä luulisi kaiken jo olevan tuttua.
Hänessä oli se tajunta, että juuri tällä tapaa hän oli tahtonut omakseen jokaista uutta mallia. Hetkeksikään ei hänen mieleensä johtunut, että tämä nainen oli ollut hänen omanaan — ja varmaankin yhä ajaisi takaa sitä, jonka oli vallottanut. Oliko hänet vallotettu — ja tuossako nyt nukkui vallottaja?…
Hän tiesi, että jos hän koskaan saisi luoduksi pysyvän teoksen — maalarina ja runoilijana — se voi olla vain nainen. Puettuna, riisuttuna: aina vain nainen.
Tässä oli nainen riisuttuna. Hän ihaili noita suhteita, seurasi muotojen jokaista liikahdusta ja tunsi niin elävästi, kuinka siveltimen pitäisi kaavaillessaan liitää kevyesti epävarsinaisen päällitse, mutta muovailla taatusti se, mikä oli varsinaista — esittääkseen vapaudessaan sen ainoan, mikä oli otettu kuvattavaksi: tämä on nukkuva nainen — ja tuohon uneen minä valan Venetsian yön!
Korkeasta, kapeasta akkunasta alkoi huoneeseen siristä päivän harmaata kajastusta. Se ryntäsi töykeästi keinotekoisen valon hempeänlämpöisiä sävyjä vastaan. Ja ruumiiseen tuli johonkin kohtaan kuoleman väriä, muu oli elämän — nautinnon, ehkä ilon!
Oliko tuo nainen todellakin ollut hänen omanaan? välittikö hän siitä? välittikö hän koko ihmisestä?
Hän ravisti päätään, hymyillen samalla tapaa kuin t:ri Felldner.
Sitten käänsi nukkuja hitaasti päätään, avasi silmänsä — muutamaksi sekunniksi — ja katseli Adelsvärdiä unen pöpperössä.
Kasvojen ilmeessä oli jotakin vienoa, lapsellisen tyytyväistä, kun hän näki toisen istuvan siinä. Jotakin, mikä oli kajastusta puhtaan nuoruuden ajalta — mikä oli todellisena jäänyt jäljelle — hukkumatta pitkään jonoon teeskenneltyjä, töherrettyjä, tuhrattuja tunteita.
Adelsvärd heltyi; hän tarttui Leontinan riippuvaan käteen ja kohotti sen huulilleen — ikäänkuin anteeksi pyytäen hämärää epäluuloaan, selvää epäluottamustaan.
Hänessä heräsi se tunne, että tuommoisena voisi Leontina olla hänelle vaarallinen.
Silloin nainen liikahti — vetäisi — käsin ja jaloin — pani suunsa suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele minua!
Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä … jokainen rakastava nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen … mutta siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus … hän hellitti käden — häntä puistatti — nainen ei hievahtanut, suu oli avoinna … aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville — kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat … nukkuvan ylitse levisi kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.
Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä sisällinen ääni.
Hän pakeni — joitakin portaita alas — joutui pihalle — tapasi ahtaan raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.