VI.
Varhain aamunkoitteessa hän juoksi — kuin vainottuna — pitkin kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä huomaamaan.
Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki. Olisikohan vanha raataja siellä?
Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta; päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta; kitalakea kirveli — hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi:
Minä tein, niinkuin herra käski. Tavarat otettiin vastaan! —
Entä pikku tyttö? tiedusti Adelsvärd koettaen kaikin mokomin näyttää huolettomalta.
Pikku tytön puheille en päässyt! —
Puussa! ajatteli Adelsvärd.
Hän sai vettä pestäkseen kasvonsa, kaulansa ja kätensä. Soutaja katseli vapisevia käsiä — ja kohautti olkapäitään.
Mennään siis, herra!…
Molemmat juoksivat alas veneeseen. Se ryömi hiljakseen kuin etana, vaikka heillä oli pakovesi mukanaan.
Pian! komensi Adelsvärd.
Vesi pitää veneestä kiinni, herra. Viime yönä on Adrialla puhaltanut kova myrsky! —
Saat viisi liiraa, jos parannat kulkua! —
Ei tässä raha auta, herra! Vesi vaatii aikansa ja vene samoin! —
Ja ihmiset myös — mutta käyttävät sitä huonosti! ajatteli Adelsvärd.
Hän istui mietteisiinsä kumartuneena — mutta ei tuntenut vähääkään väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.
Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan. Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit laguunin pinnasta.
Ja niiden kohotessa kävivät hänen silmänsä kosteiksi.
Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:
Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä luulet siltä vieneen hengen?
Ei sitä haukka repinyt eikä nälkä näännyttänyt.
Kun pikku linnut pariksi yhtyvät, lentävät ne kahden pois ja riemuitsevat.
Mutta jos toinen toisen jättää, kuolee yksin jäänyt.
Se kuoli ikävään — ei nälkään eikä haukan kynsiin.
Hautaa kuollut lintu raukka!
Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin. Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä makuulla.
Keittiön ovi oli auki. Sieltä pääsi portaita myöten yläkertaan.
Adelsvärd veti saappaat jalastaan ja hiipi salavihkaa ylös kylmiä kivirappusia — kuin katuvainen.
Hänen täytyi nojata seinää vasten: niin rajusti jyski hänen sydämensä. Ja hiestä märkänä, viluissaan, sanomattoman raskaalla mielellä hän aukaisi oven ja astui pikku Marian huoneeseen.
Kaihtimia ei oltu yöksi vedetty kiinni. Viileä aamuhenkäys tunki sisään. Hän katsoi pöydälle. Pullo oli siinä koskematta. Pulverirasioita ei oltu avattu.
Ja vuoteessa makasi pikku Maria kädet silmillä.
Itkikö hän? Adelsvärd kuunteli. Ei, sillä lapsella ei kai ollut kyyneliä.
Hän kuiskasi: Maria!…
Tyttö ei liikahtanut. Lujat pienet kätöset painuivat vain tiukemmin silmille. Pikku Maria ei tahtonut nähdä.
Adelsvärd nieli joukon sanoja, selityksiä, itsesyytöksiä, anteeksipyyntöjä — nieli ne kuin polttavat pisarat tuskallisesti läpi kuivan kurkun, josta ei saanut ääntä kuuluville.
Ja itse vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen — uskaltamatta kumartua lapsen puoleen.
Ja yhtäkkiä puhkesivat polttavat pisarat niiksi sanoiksi, mitä hän muisti pienestä vaivaisesta suomalaisesta laulusta:
"Se kuoli ikävään — ei nälkään eikä haukan kynsiin".
Hän nyyhkytti ja puristi kasvojaan lapsen jääkylmiä käsiä vasten:
Anna anteeksi, pikku Maria … annathan?
Tyttö putkahti pystyyn — tarttui käsin hänen päähänsä ja katsoi hänen kyyneleisiin silmiinsä kummastuneen pelon valtaamana:
Mies — vieras, iso mies itkemässä?
Se näky oli lapselle outo, tuntematon … sen voi päättää silmien tavattomasta leviämisestä; ja hän kiersi pienet paljaat pyöreät käsivartensa Adelsvärdin kaulaan ja sanoi väristen:
Olenko minä tehnyt sinulle kiusaa? Enhän minä tahdo sinulle mitään pahaa. Minä en yöllä istunut puussa. Mutta minä pelkäsin kuolevani — niin kovasti minun oli ikävä, kun sinä et tullutkaan!…
Tyttökö tehnyt hänelle kiusaa? — Voi Jumala, änkytti Adelsvärd — mitä minä olenkaan tehnyt — kuinka minä olen raskinut … minä en saa katsoa sinuun — etkä sinä enää koskaan saa minua nähdä … minähän teen vain pahaa niille, joista pidän.
Milloinkaan ei hänen sydämensä ollut tuntenut näin kovaa liikutusta — ei milloinkaan. Se väänteli läpi hänen sisustensa — kuin tahtoisi päästä irti hänen ruumiistaan.
Pikku Maria tuijotti häneen ymmällä. Juuri se, ettei lapsi mitenkään kyennyt ymmärtämään hänen vääntelevää tuskaansa — juuri se pani hänet tuntemaan surun ja häpeän epätoivoa. Tuon lapsen hän oli siis kavaltanut — niin, ja kenen kanssa ja millä tapaa?
Tytön silmissä loisti kuumeen kiilto — ne levisivät yhä suuremmiksi tajuttomasti tuijottaessaan. Mutta kuultuaan vielä toisenkin kerran sanat: "Sinä et saa enää koskaan minua nähdä" — hyppäsi lapsi vuoteesta lattialle ja puristautui kiinni Adelsvärdiin, tarttuen lujasti hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, ja suuteli hänen kättään kuin pikkuinen koira.
Adelsvärd nosti hänet istumaan syliinsä ja kietoi huiveihin. Lapsi värisi ja hytkyi. Adelsvärd tunsi itsensä onnelliseksi ja samalla sanomattoman alakuloiseksi. Hän silitteli pikku Marian hiuksia ja suuteli kylmiä hyppysiä. Lapsi vain katseli häntä, udellen — ja tämä pelokas, mykkä uteleminen taivutti Adelsvärdin mielen ja painoi hänen sielunsa maahan, niinkuin tuulenpuuska masentaa hennon lehden.
Ei, ei — hätäili hän — minä en koskaan jätä sinua, en koskaan enää mene Venetsiaan. Minä jään tänne — teen sinut terveeksi — sinä saat tehdä minut terveeksi. Ymmärrätkö, mitä puhun? pikku Maria — pikkuinen rakas lapsi kultani!…
Hän laski sylistään lapsen takaisin vuoteeseen, peitti huolellisesti, antoi kiniiniä, bromikalia, antipyriiniä — kaikkia apukeinoja … tuskin tajuten, mitä oikeastaan teki — tuntien vain yhä, ettei ollut kylliksi annettavaa. Pikku Maria nautti kaikki iloisesti myhäillen ja kiitokseksi suudellen kättä. Pian sen jälkeen hän vaipui uneen.
Adelsvärd tiesi nyt saavuttaneensa mielenrauhan. Se oli vihdoinkin tullut eikä hänestä enää luopuisi. Hänen sielussaan alkoi loistaa — niinkuin ulkona loisti aurinko. Puutarhan kukat hymyilivät ja tuoksuivat. Venetsian laguunisaaret ovat köyhiä linnunlaulusta. Mutta hänen sisässään viserteli. Nyt hän voisi tehdä työtä — ei, hänen täytyi ensin nukkua, levätä. Mutta tämän päivän ilta ja huomisaamu, kaikki vastaiset aamut ja illat piti pyhittää työlle. Hän tuntui kohoavan siipien kannattamana.
Hän meni alakertaan. Molemmat vanhukset istuivat kahvimaljan ääressä, jossa liottivat kovaa leipää. He katsahtivat häneen hieman omituisesti — udellen, mutta kuitenkin pidättyen kysymästä. Hän ravisti heidän käsiään ja kertoi uljaasti eräästä "sairaskäynnistä", joka oli hänelle sattunut viime yönä. Mutta nyt hän oli antanut lapselle lääkettä — ja heille hän antoi kunniasanansa, että pikku Mariasta nyt tulisi terve. Häneltä kysyttiin, oliko hänen huoneensa kunnossa. Oli kyllä, vuode oli kaikin puolin valmiina — mutta kenties hiukan lyhyt! Muuten samantekevä — nauroi hän — minun on tapana yöksi riisua pitkät koipeni. Niitä on minulla kaksi eri paria!
Kaikki kolme nauroivat. Hän joi aamukahvia — ja sai siihen pehmeätä leipää, jota tuotiin hänelle vartavasten. Hän puheli heidän kanssaan viime vuoden rypäleistä, tuhohyönteisistä, maissista ja perunoista — ja Garibaldista Saksan ja Ranskan sodassa. Vanha puutarhuri oli ollut Garibaldin väessä. Kenraalin kuva riippui seinällä Josefin ja Marian keskivaiheilla. Ei sillä ollut mitään väliä — sanoi ukko — ettei kenraali paljoa uskonut pyhään Josefiin. Uskoivathan kaikki kuitenkin Mariaan!
Niin, neitsyt Mariaan! myönsi Adelsvärd ja teki rintaansa vasten ristinmerkin.
Tottapa hän siis oli oikeauskoinen — arveli pikku muori ja nyökkäsi rohkaisevasti — vaikka oli niin kaukaa, semmoisesta maasta, missä kirkot usein jäivät tyhjiksi kylmän ja lumen vuoksi! Niin oli hänen vävynsä lukenut eräästä lehdestä. Sillä se osasi lukea. Onko sekin totta, että karhut ovat kesällä ruskeita ja muuttuvat talvella valkoisiksi — ja että nälkä ajaa ne kirkkojen sakaristoihin, missä ne käyvät omin lupinsa käsiksi rippileipiin ja viiniin?
Ei, se on keksittyä — vakuutti Adelsvärd myhäillen. Karhut ovat meillä säädyllisiä ja oikeauskoisia — mutta iskevät joskus kyntensä rekiin ja siloihin!
Mutta kun hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä reki on, ja väsymys alkoi rasittaa, meni hän yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli samanlainen kuin pikku Marian.
Hän heitti yltään vaatteet, valoi koko ruumistaan kylmällä vedellä — sai yön huuhdotuksi pois — laskeutui lyhyeen vuoteeseen ja vaipui heti uneen.
Nukuttuaan tunnin aikaa hän heräsi ja tunsi saaneensa ihan kylliksi lepoa. Hän pukeutui ja astui hyvin hiljaa pikku Marian huoneeseen.
Tyttö makasi sikeässä unessa — kalpea puna poskilla. Adelsvärd istui tuolille vuoteen viereen, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut näin reippaalla päällä — tyynenä ja mieli täynnä suurten päätösten ensi riemua. Hetkisen kuluttua hän torkahti ja nukkui istuallaan.
Herätessään hän oli hieman sekaisin, päästään pyörällä, ja kylki oli kierosta asennosta käynyt araksi, mutta sydän oli iloinen ja pirteä.
Hän katsahti vuoteeseen. Se oli tyhjä. Marian huivit oli levitetty hänen polvilleen ja hartioilleen. Pienellä pöydällä seinän puolella oli vesikulppo; sitä oli käytetty; siellä oli myös saippuaa, kampa ja murunen kuvastinta — ja tuolin selustalla joitakin pito- ja liinavaatteita.
Olisikohan pikku Maria pujahtanut uimaan puutarhan muurin juurelle — vaikka oli niin kuumeessa — tyttörukka! Kuinka varomatonta!…
Adelsvärd kiirehti puutarhaan ja huuteli.
Kukaan ei vastannut.
Hän kulki pitkin kiemuraisia käytäviä kivipöydälle päin — ja pysähtyi, kun yhtäkkiä sai nähdä sen, jota etsi.
Siellä istui pikku Maria penkillä, ilmeisesti pyhävaatteissaan. Tukan ympärille oli solmittu kirjava liina. Pikkuista, vasta vähän pyöristynyttä rintaa ympäröi lyhyt, viininvärinen, höllästi paulotettu liivi. Hame oli tumma ja ulottui siromuotoisten nilkkain kohdalle. Sylissä oli poimittuja kukkia; kädet lepäsivät toista polvea vasten, joka oli nostettu koholle.
Nuori impi, joka yksinään istuu haaveilemassa.
Kun Adelsvärd taas — hiljaa — mainitsi hänen nimensä, käänsi tyttö kasvonsa sinne päin; pienet, lyhyet piirteet loistivat; hän hypähti pystyyn; kukat solahtivat maahan.
Kalpeille poskille valoi aurinko hehkuaan; sen lämpöisessä hyväilyssä ne punastuivat. Hän aikoi juosta Adelsvärdiä vastaan, mutta malttoi mielensä ja rupesi kokoomaan kukkia maasta.
Sitten hän ojensi Adelsvärdille ne ja kätensä.
Adelsvärd istuutui hänen viereensä. Puutarhan hiljainen rauha otti heidät huomaansa.
Saman päivän iltana suoritti vanha raataja mestaritempun. Hän nouti Adelsvärdin kaikki tavarat kortteeriemännän luota — väisti jokikisen kysymyksen — selitti, että hänen oli määrä kuljettaa ne rautatieasemalle, missä herra odotti. Hän toikin ne asemalle — missä Adelsvärd ja pikku Maria odottivat umpinaisessa gondoolissa kiinni vedettyjen kaihtimien takana. Tavarat lastattiin gondooliin, joka sitten lähti vanhuksen soutamana takaisin saarelle. Adelsvärd oli kirjottanut pari sanaa Felldnerille, ilmottaen menevänsä euganealaisille vuorille, jotta saisi häiritsemättä työskennellä muutamia kuukausia. Felldnerin parannuskeino oli hänestä näet liian voimakas.
Kirje pantiin laatikkoon asemalla.
Kotimatkalla oli pikku Marian mieli kovasti kiihdyksissä Venetsiasta. Kädenpuristus toisensa jälkeen kertoi Adelsvärdille, miten pikku saarelaiseen oli vaikuttanut tämä kaupunki, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, koskaan kuullut kuvattavan, koskaan oppinut kirjoistakaan tuntemaan. Varovasti hän kurkisteli kaihtimien säleiden välitse — näki valojen polvekkeisia heijastuksia tummassa, läikkyvässä vedessä pitkin hotellien loistavia etupuolia — luuli niitä tulikäärmeiksi ja pelkäsi niiden polttavan gondoolin poroksi ja tyyntyi vasta sitten, kun pisti kätensä veteen ja tunsi, että käärmeet olivat kylmiä.
Aivan haltioissaan katseli hän toria, molempia uhkaavan näköisiä patsaita, doogin lämpöisenpunertavaa linnaa, jonka muurikasa lepäsi palmikoidun alustan varassa ja näytti leijailevan taivaan ja maan välillä. Häntä puistatti "Huokausten sillan" kohdalla ja kauhistutti vankilan näky — ja hengitys kävi vapaasti vasta sitten, kun kotimatkalla kuljettiin ohi S. Giorgio maggiore'n.
Adelsvärd selitteli eikä hänen tarvinnut muuta kuin antaa vihjauksia. Pikku Maria käsitti pian ja tarttui kohta asian ytimeen — kovasti ihmetellen, mitä kaikkea toinen tiesi, ja itse sepittäen tähän satuun omia lapsenrunoja. Ja Adelsvärdille kävi kaikki taas uudeksi. Venetsia tuli lapsen ihailussa ja pelossa uutena kokemuksena hänen sieluunsa.
Kun he yhdessä seisoivat rantaportailla ja katselivat taakseen kaukaista kimallusta kohti, joka häämötti kaupungin yllä, tunsi Adelsvärd pienen käden puristavan omaansa:
Kaunista se oli — kuiskasi pikku Maria — hyvin kaunista; mutta ei minua haluta mennä sitä uudestaan katsomaan. Kaupunki oikein pelottaa! —
Pelottaa, pikku Maria — mikä siellä pelottaa?
Suuret synkät talot. Ja minä näin gondoolissa hienoja naisia! — — —
Vai hienoja! nauroi Adelsvärd — eihän niistä siis voinut sinulle olla kiusaa! —
Ne katselivat kaikkea niin pilkallisesti. Niillä oli kylmät, tylyt silmät, eikä niissä näkynyt mitään muuta kuin pahoja ajatuksia. Lupaa nyt minulle, ettei enää koskaan mennä sinne! pyysi pikku Maria.
Ole rauhassa! vakuutti Adelsvärd. Ei meidän tarvitse koskaan lähteä sinne yhdessä. Meillä ei ole siellä mitään tekemistä! —
Ei suinkaan sinullakaan — vai mitä?…
Ei! —
Pikku Maria likisti hänen kättään kovasti ja veti hänet mukanaan vaarin ja muorin luo.
Nämä olivat olleet hieman hädissään. Nyt he riemastuivat. Adelsvärdin kaikki kampsut vietiin yläkertaan. Huomenna ne voitaisiin järjestää. Nyt oli illallispöytä katettuna keittiössä. Salaattia savivadissa, munia, leipää; viiniä ruukussa, vettä toisessa. Koskaan ei maalaisateria ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin tämä. Harvoin hän oli tuntenut tällaista onnea — ikäänkuin olisi pelastunut jostakin vaarasta. Molemmat vanhukset ja Maria kertoivat juttuja — Venetsian saariston murteella. He pitivät hauskaa. Adelsvärdiltä meni puolet hukkaan. Alinomaa kysyi Maria: Ymmärrätkö sinä — ymmärrätkö? Adelsvärd nyökkäili. Mutta Maria sai hänet viekkaasti kiinni siitä, ettei hän ollut käsittänyt kerrassaan mitään. Ja hän taputti lujia kätösiään ja nauroi: Katsokaas, kuinka hän narraa!
Pikku tyttö oli kuin muuttunut. Ja Adelsvärd itsekin muuttunut. Elämä oli muuttanut toiseksi itsensä ja hänet. Kaikki.
Viimein lähtivät kaikki levolle. Pieni luostarisaari nukkui hiljaa suuren, pimeän yön syliin.
Adelsvärd heräsi varhain ja sysäsi akkunansalvat auki. Sisään tuli aurinkoa ja kukkastuoksua. Tuntui siltä, kuin tämä kuuluisi asiaan, uudistuisi loppumattomiin saakka. Pukiessaan kiireesti vaatteet ylleen hän hyräili.
Sitten hän astui Marian huoneeseen. Siellä oltiin jo noustu ja menty ulos.
Hän istui hetken aikaa pikku Marian tuolilla akkunan ääressä. Alhaalta kuului puhetta: pikku Maria jutteli vanhusten kanssa. Sitten tuli taas äänettömyys. Akkunan editse lensi pääskynen, kääntyi salamannopeasti ja kiiti tiehensä päästäen lyhyen, iloisen viserryksen. Nyt oli auringonpaisteessa väräjävä puutarha aivan hiljaa.
Hän tunsi hiljaisuutta ulkopuolellaan ja sisässään. Hänen haltuunsa oli jätetty jotakin. Hänelle oli uskottu lapsi — niin nuori kuin hän olikin.
Kyllä hän pitäisi siitä huolta! Mikä ilo oli hänen rinnassaan! Hänen tarvitsi vain mennä tuonne puutarhaan, niin…
Ja sinne hän menikin ja huhuili. Kuuli oman äänensä huutavan pikku
Marian nimeä.
Jopa tuli vastaus — kaukaa: Täällä minä olen!
Vähäpätöinen seikka. Mutta se uudistuisi joka aamu. Hän melkein vapisi ilosta. Katsoi joka pensaaseen, joka puuhun lähestyessään kivipöytää. Kaikki oli hänestä uutukaista.
Siellä pikku Maria istui nytkin yksin, niinkuin viimeksi, mutta arkipuvussaan — pikkuisessa, mitättömän näköisessä puvussa, joka näytti pyytävän anteeksi. Sylissä kukkasia. Hän nosti päätään ja nyökkäsi, piti korkealla ilmassa kukkapalmikkoa ja huusi säteilevin silmin:
Tämä annetaan sinun madonnallesi! —
Mille madonnalle?
Minä kävin huoneessasi sill'aikaa, kun nukuit, ja katselin kuviasi.
Madonna on kaunis, mutta pikku poika hänen sylissään on ihana! —
Adelsvärdillä oli jäljennös Bellinin madonnasta, jäljennöksiä Tizianin mukaan, malliharjotelmia, tunnelmakuvia, pastellimaalauksia, hiilipiirroksia… Nyt he menivät yhdessä yläkertaan, järjestivät kuvat ja ripustivat ne seinälle. Bellini sai kukkakoristeen. Pikku Maria suuteli Jeesus-poikaa nuoren neitsyen sylissä.
Adelsvärd koki siirtää alastomia malliluonnoksia syrjään. Maria otti ne häneltä tyynesti, katseli kutakin tarkasti — hylkäsi muutamia puolivalmiita, ripusti toiset seinälle, noudattaen jotakin lapsellista arvostelevaa järjestystä; hän ei hämmästynyt miehen eikä naisen alastomuudesta. Ne olivat ruumiita hänen silmissään, ihmisiä. Osattomaksi ei ole yksikään italialainen jäänyt tuhatvuotisesta sivistyksestä.
Niinpä siis saivat kaikki kuvat sijansa. Adelsvärdistä tuntui, kuin täällä olisi hänen kotinsa pitkiksi ajoiksi.
No niin, pikku Maria — sanoi hän vetäen maalausjalustansa esille — nyt minun tekee mieleni maalata sinunkin kuvasi. Tai oikeastaan minun pitää aluksi piirtää…
Tyttö katsoi häneen, ymmärtämättä, hieman peloissaan.
Adelsvärd koetti selittää … mikä oli hänen ensi vaikutelmansa tästä saaresta — ja miten siihen kuului pikkuinen kalpea kaunotar parka, yksinään keskellä teräksensileätä merta.
Hänen sanavarastonsa kului loppuun, hän änkytti ja tavotteli selityksiään, ja pikku Maria kävi aremmaksi ja loittoni.
Nyt Adelsvärdille selvisi, ettei hän ollutkaan ajatellut kuvansa suunnitelmaa valmiiksi. Se oli hänellä vain hämäränä tunnelmana. Eivätkä lapset käsitä epämääräistä puhetta.
Lopun päivää pikku Maria karttoi häntä. Illansuussa hän valitti päänkivistystä ja sanoi tahtovansa mennä maata.
Adelsvärd istui huoneessaan järjestellen kirjeitä ja luonnosvihkoja, joita oli tuonut mukanaan kotimaasta. Semmoinen puuha voi hyvinkin koskea mieleen. Hän vaipui ajatuksiin.
Ovi aukeni, ja sisään tuli pikku Maria kääriytyneenä vaivaisiin huiveihinsa. Hänen oli vilu. Saanko panna sinun sänkyysi maata? kysyi hän. Minua niin pelottaa. Ole niin hyvä ja anna minulle jotakin lääkettäsi! —
Hän meni makuulle. Adelsvärd kääri hänet huolellisesti, antoi kiniiniä, istui lohduttamassa ja silitteli hänen hiuksiaan ja kosteita käsiään.
Tyttö veti hiljaa toisen kätensä irti ja viittasi seinälle erästä alastonta naisluonnosta kohti.
Noinko sinä aiot minut piirtää? kysyi hän levollisesti, mutta äänessä erotti hiukan väristystä.
Se, jonka posket lensivät punaisiksi, oli tällä kertaa Adelsvärd. Pikku
Maria makasi vain hiljaa ja kalpeana, sormellaan osottaen.
Ei, Maria! vastasi Adelsvärd hätäisesti. Nuku sinä vain. Minä istun valveilla tämän yön. Aion piirtää ja kirjottaa.
Tyttö nyökkäsi, väkinäinen hymy huulilla, katsoi häneen kuumeesta kirkkain silmin, kuiskasi hyvää yötä ja nukkui pian.
Adelsvärd sytytti öljylampun ja kynttilän. Istui pikku Mariasta poispäin kääntyneenä ja piirsi yön tunteina erästä sommittelua — pastellilla ja hiilellä. Aamupuolella hän oli kuin unessa tajuavinaan, että tyttö oli seissyt hänen takanaan koko työn ajan. Ei huoneessa, vaan alhaalla puutarhassa, juuri kun aurinko oli väistynyt ja hämärä syventänyt, selventänyt sypressien varjoja. Loiskiva vesi oli rauennut äänettömäksi, ja pitkin sen kalvoa levisi häipyvä hohde. Siellä hän nojasi, saaren impi, pyhävaatteissaan, kalpeana ja pienenä korkeata kivipöytää vasten. Sylissä joku kukka, muut olivat soluneet maahan. Silmät tuijottivat surumielisesti äärettömyyteen, jonka arvotusta ne näyttivät tutkivan. Suun ympärillä heikko hymy…
Juuri tämän hymyn kohdalle hän piirtäessään pysähtyi, kun rupesi tuntemaan väsymystä.
Oliko hän työhönsä tyytymätön?
Hän kääntyi lapseen päin. Se nukkui rauhassa.
Hän avasi hiljaa akkunansalvan. Harmaa sarastus pujahti huoneeseen yhdessä heikon punerruksen kanssa ja tunki tieltään keinotekoista valoa.
Kuinka kaunis ja hieno, ankara ja vakava oli tuon lapsen pää — kaunis kuin kuollessa.
Hän sytytti savipiippunsa, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa.
Ei ainoatakaan ääntä, ei ulkoa eikä täällä sisällä.
Vain aavistus eräästä äänestä — merestä, joka huokaa.
Hän käänsi katseensa pikku Mariaan — lapseen, joka makasi hänen vuoteessaan turvallisena, kuin lepäisi meren sylissä.
Hänen luonaan se nyt on. Onko hän meri? Kuka ja mikä hän on? Mitä lienee aamulla tulossa, mitä tuo mukanaan päivä? Kuinka hän koskaan voisi täältä päästä?
Kuinka voisi kuvitella tänne jäävänsä? Ja kuinka taas voisi viedä tytön mukanaan?
Sen hän vain tiesi, että tuo uni oli pyhä — jos mikään on pyhää nykyajan ihmiselle, joka jäljentää Belliniä omaksumatta hänen yksinkertaisuuttaan ja uskoaan.
Hänen uskoaan ei ole. Mutta syvällisyyden hartautta on. Tulkoon, mitä ikinä on tullakseen! Ellemme tule lasten kaltaisiksi — ajatteli Adelsvärd — emme saa periä taivaan valtakuntaa.
Hän kirjotti tämän pikku runon:
PIKKU MARIA.
Meri uupunut ulkona henkäilee,
sydän sykkii — muu kaikk' yöhön hukkuu;
suo sieluhun voimaa uudelleen
ikimaailmasta, kun tää elo nukkuu!
Kotiniittyjen tuoksua tuntea saan,
kun vanhat muistot mieleni täyttää.
Miss' on koditonnakin rauhaisaa,
laps' uinuen vieraan luona sen näyttää.
Niin hiljaa, tyynenä vuoteellain
on niittyjen hengess' uinuva nainen.
Mit' itse mä? Tehnyt muistollein
Oon puhtoiselle mä velkaa vainen —
On kaunotar kalpea saarellaan,
meri ääretön, äänetön sen joka puolla.
Ei loppua voi elo milloinkaan —
Uutt' uskoa antavi lapsonen tuolla.
Hän laski kynän kädestään. Vasten tahtoaan hän sattui liikuttamaan pöytää, niin että se kolahti. Maria heräsi — katseli tuokion aikaa ymmällä pitkin huonetta — näki hänen istuvan siinä — ja puikahti, huiveihinsa kietoutuen, kiireen kautta vuoteesta laattialle ja ovea kohti.
Sinne hän jäi seisomaan; mieli teki sanoa jotakin. Hän katsoi Adelsvärdiä tutkivasti kasvoihin. Ja ikäänkuin hän olisi niiden piirteistä osannut lukea, mitä taiteilija oli kirjottaessaan ajatellut, kumarsi hän päätään pikkuruisen ja kuiskasi unisesti:
Kyllä sinä saat piirtää minut, niinkuin tahdot. Olethan sinä minun tohtorini. Sinä olet hyvä mies. Minä näin unta, että sinä olet hyvä. Ja sen näkee päältäkin!
Samassa hän katosi omaan huoneeseensa.
Adelsvärd silmäili sommitteluaan. Mutta ajatukset olivat kiinni pikku
Marian sanoissa.
Hän riisui yltään ja pani maata. Uni ei ottanut tullakseen. Mutta runo tuli ja sai hänen mielessään tämän muodon:
Hän uinui tyynnä, ja huoneessain
on tunto ja rauha nyt uudenlainen.
Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
ja lapsi on varttunut — lapsi on nainen.
Ei! päätti hän äkkiä — ei… Ja tietämättään hän pani sormensa ristiin ja nukahti rukous huulillaan.