VII.
Seurasi sateisia päiviä. Surkeasti ja herkeämättä valui puutarhaan koleata nestettä. Rappeutuneessa asunnossa oli kaikkialla tuntuvinaan rottien hajua. Kosteus olisi voitu torjua, jos olisi saatu pitää hyvää tulta hyvissä uuneissa. Mutta talon ainoa tulisija oli keittiössä. Siellä he istuivat neljään henkeen kaiket päivät häyryävien puupahkojen ääressä. Jos Venetsiassa rupeaa keväällä satamaan, tulee vettä kuin muinoin Noan aikoina.
Keskustelu sammui samalla kuin valkeakin. Vanha muori yski, pikku Maria paleli ja yski.
Tyttö näytti rääkätyltä linnulta, joka lyyhistyi kasaan. Kasvot kävivät jälleen kellankalpeiksi, silmät raukeiksi. Vanhukset heittivät koko asian lopulta toivottomaksi. Menivät yhdessä nukkumaan ja jäivät keittiön takaiseen puolipimeään komeroon makuulle — odotellen, kuten italialaisen rahvaan tapana on, sanattomina ja nöyrtynein mielin, että Luoja itse kyllästyisi veden paljouteen.
Adelsvärd ei voinut tehdä työtä; hänen tuli lasta niin surku. Lääkevarasto oli melkein loppunut, mutta miten saisi hankituksi uutta, jos piti pysyä salassa?
Hän kääri pikku olennon hyvin lämpöisesti sen omaan vuoteeseen ja luovutti sitä varten kaapunsa ja kaikki ne vaatteet, joita ilman voisi tulla toimeen. Nyt ei ollut jäljellä enää kuin pari kiniinipulveria. Tyttö makasi koko päivän hiljaa, kuihtuneena ja väsyksissä, silmillään yhä seuraten Adelsvärdiä, joka vaelsi edestakaisin pitkin madonsyömää laattiaa pysyäkseen lämpimänä ja yhtä mittaa poltti piippua, niin että huoneen umpinainen ilma kävi kahta vertaa raskaammaksi.
Joskus hän aukaisi ikkunan — aina vain sadetta. Maria yskähti, ja heti hän taas sulki, astui hiljaa vuoteen ääreen ja alkoi silitellä tytön hiuksia ja kosteita käsiä. Hän koetti myös lohduttaa — kyllä tuosta sateesta pian tulisi loppu, kun nytkin jo näkyi taivas hieman valkenevan Lidon toisella puolen! —
Pikku Maria hymyili epäilevästi ja kiitti käheällä äänellä. Hän tiesi, ettei hänelle puhuttu totta. Hän tunsi hyvinkin, millainen kevät on Venetsian saarilla. Tunsi myös malarian — mutta kiitti lämpöisin katsein ja yski.
Hän kuolee käsiini! ajatteli Adelsvärd kauhusta väristen — ja vaelsi taas edestakaisin läpi oman kammionsa ja toisen.
Hän pysähtyi linnunhäkin kohdalle, joka riippui seinällä pikku Marian huoneessa.
Se oli puolipimeässä. Hän oli toisinaan pannut merkille, että siinä liikkui joku elävä — pikkuinen kutistunut lintu, joka joskus levitteli harmaita siipiään eikä koskaan äännähtänyt, ja että se orrelta laskeutuessaan töksähti häkin pohjalle, jota pitkin kuljetti nokkaansa, hakien rouhittujen maissinjyvien ja tuoreiden kasvien seasta.
Mikä sinulla tuossa on? sanoi hän. Kah, sehän on viiriäinen! Mutta se ei näe mitään — se on kai sokea?…
Hän kääntyi kysyvästi Mariaan päin. Niin on — se lintu on sokea.
Minkäs sille mahtaa! kuului tytön vastaus.
Liian suorasukaista — tuntui Adelsvärdistä — liiankin selvää itsestään. Onkohan hänkin niin kylmäkiskoinen noita pikku olentoja kohtaan kuin monen monituiset hänen sisaristaan ja veljistään täällä etelässä?
Hän lähestyi pikku Mariaa paheksuva ilme kasvoillaan.
Tyttö kohotti päätään hiukkasen, vaivaloisesti, silmät puoleksi kiinni.
Hän oli häkkiin suljetun viiriäisen näköinen.
Kotona oli kaksi poikaa — kertoi hän. He olivat saaneet kiinni tuon linnun. Sen piti vetää pieniä vaunuja. Ne oli tehty laatikosta. Mutta viiriäinen vetää vain silloin, kun se ei näe. Ne pojat olivat ilkeitä. Minä löin niitä, kun ne pistivät oljenkorrella sen silmät puhki. Ne löivät minua myös. Sitten minä ostin linnun! —
Ostit? … sanoi Adelsvärd ja tunsi kurkkunsa kihelmöivän; hän oli vähällä nauraa ja itkeä — niin omituista oli tytön puhe, niin asiallisen vakavasti hän kertoi sellaisesta ilmiöstä, jota Italian aurinko saa joka päivä katsella.
Niin — minä ostin sen. Ne vaativat siitä liian paljon, kun näkivät, että minun teki sitä mieli. Rahaa ei minulla ollut. Eikä isä tahtonut antaa. Mutta äidiltä olin nimipäivänä saanut uuden paidan, oikein kallista liinaa. Sen minä myin pojille ja sain linnun. Isä löi minua ja äiti haukkui. Mutta viiriäinen jäi omakseni. Se on aina minun mukanani. Sen ei tarvitse kiskoa vaunuja! —
Hän läähätti ja yski tämän rasittavan selityksen jälkeen.
Adelsvärd istui hänen luonaan, kumartui pikku kasvojen ylitse ja suuteli häntä huulille.
Tyttö katsahti häneen levottomana ja sanoi: Anna vielä yksi pulveri, että saan nukkua! —
Viimeinen! tuumi Adelsvärd itsekseen, antoi sen tytölle, kohensi vuodetta ja sai hänet taputtaen ja silittäen uneen; meni sitten omaan huoneeseensa ja veti oven kiinni.
Jospa minullakin olisi pyhimys, jota voisin rukoilla — ajatteli hän — semmoinen, joka sulkee tulvalta pääsyn ja avaa sen auringolle!
Tyytymättömin mielin hän siirsi syrjään kuvaluonnoksen, johon oli viimeksi ryhtynyt. Miten piirtää tai maalata semmoinen olento, jonka varsinainen olemus mahtui kertomukseen sokaistusta linnusta?
Taas hän häilyi edestakaisin runoilun ja maalaamisen välillä. Luki uudestaan runon, jonka oli hiljan sommitellut. Se ei myöskään sisältänyt kaikkea, mitä siinä piti olla. Ne säkeet, jotka tuntuvat ulkoapäin unien seasta soluvan omaan uneemme, ennenkuin se meidät kokonaan valtaa — eivätköhän juuri ne ilmaise olemuksemme ydintä ja kääri sanojen kaapua alastomuutemme ympärille?
Uus' itsekin oon, en eilinen mies, ja lapsi on varttunut — lapsi on nainen.
Ei — vaan oikea muoto on suorasanainen kieli, se kiinteä, suppea muoto, missä sanoja karsitaan, ennenkuin musiikki pääsee sinne sekaan korvaa hyväilemään, mutta itse kuvaa haihduttamaan!
Hän ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Aivan rehellisesti ei synnynnäinen kirjailija voikaan kirjotella päiväkirjaansa. Ehdottomasti se vilkuu lukijoihin päin — aina johonkin määrättyyn henkilöön — vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän.
Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä, käyttämättä runomittaa — niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä.
Nyt hän kirjotti muistiin Marian kertomuksen sokaistusta viiriäisestä.
Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta linnusta.
Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät — politiikka, yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus.
Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa — sillä pakoa se oli — ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta, hänen nuoren rakkautensa tappiosta. Hän ei tahtonut menehtyä kotimaan katkeriin kamppailuihin, joiden synkkä, toivoton tausta oli suuria sortajia täynnä.
Toivotonko? Hänen vahva suomalainen verensä nousi tätä sanaa ja ajatusta vastaan. Mutta olihan taistelu kaatanut ja niellyt niin monta ylvästä, väkevää ystävää! Kuinka monta uhria se edelleen vaatisi! Pitäisikö hänenkin, taiteilijan, suistua virran mukaan?
Kaiketi — jollei hän tunne sisässään suurta taidetta, niin…! Omasta puolestaan hän suostuisi mielelläänkin. Hänen sukunsa ei ollut hänessä heikontunut. Mutta isänmaa, erityinen heimo, ei kykene vastarintaan, ellei myös suuri taide saa olla mukana ja pitää koossa. Ja hän tunsi, minkä verran hänessä oli kykyä.
Juuri tästä oli oteltu hänen ja ystävien kesken. Kaikella tapaa oli koetettu kääntää hänen mieltään. Moitittu, uhattu, manattu… Suomalaisten tapana ei ole sanoja säästää, kun aivot ovat ruvenneet politiikasta kiehumaan.
Karkuriksi leimattuna hän oli lähtenyt. Mutta eräät uskaliaat ynnä jotkut ennakkoluulottomat suosijat olivat toimittaneet hänelle matkavaroja. He luottivat häneen ja toivoivat hänestä suurta.
Nyt vetivät ulkomainen apuraha ja yksityiset lainat viimeistä virttänsä. Säästämisen taitoa hän ei ollut kotona oppinut.
Mitä hänellä oli kotimaahan lähetettävänä?
Siellä ei odotettu jäljennöksiä eikä luonnoksia. Suosijat suovat rahansa tietysti mieluimmin siihen, mikä on suurta!
Tulisikohan se hänen osakseen täällä luostarisaarella?… Väsyneesti ja raskaasti vieri päivä ja ilta eteenpäin. Hän oli käynyt lasta katsomassa. Se valitti, ensi kerran. Hän näki lapsen kamppailevan kuumeen kynsissä eikä voinut auttaa.
Viimein hän heittäytyi vuoteeseensa. Makasi siinä ja kuunteli tuulen huminaa ja sateen rankkaa valumista. Surkean ikävä yö tästä varmaankin tulisi — luostarisaaren pyhä yö.
Hän heräsi siihen, että pimeässä seisoi joku hänen vuoteensa vieressä voivotellen.
Pikku Maria paleli ja värisi; hampaat kuuluivat kalisevan hänen suussaan. Hän sanoi: Mitä minun nyt pitää? Minä olen niin kylmä kuin lumi. Ja pimeä pelottaa niin kovasti. Tunnusteleppa, kuinka minä pelkään!
Hän tarttui hädissään Adelsvärdin käteen, vei sen hapuillen sydämensä kohdalle, pientä pyöreätä rintaa vasten — ja istuutui hänen luokseen.
Voi sinua pikku raukkaa! Pitää kai sytyttää valoa? Katsotaanpa, miten sinun laitasi on! kuiskasi Adelsvärd.
Ei, älä sytytä! Älä katsele minua. Minä palellun kuoliaaksi ja päätäni polttaa … ja minussa on semmoinen hirveä pelko — minä näen niin ilkeitä asioita!
Hän kumartui Adelsvärdin puoleen ikäänkuin piilottaakseen silmänsä kuumenäyiltä.
Nyt ei Adelsvärd enää arvellut. Kiskaisi peitteen syrjään, otti lapsen viereensä, kääri jälleen molempien ympäri, puristi häntä lujasti syliinsä eikä kuitenkaan tuntenut kosketusta.
Tyttö lakkasi vavahtelemasta, yritti sanoa jotakin, mutta painoi vain päänsä hänen olkaansa vasten. Adelsvärd tunsi kuumeen polttavaa henkeä virtaavan pitkin kasvojaan.
Hän ajatteli: Tuommoinen kuume tietää kai lavantautia, eikä minulla ole sitä vastaan mitään keinoja, mutta minä en hellitä. Kenties hän kuolee; kenties tartuttaa kuumeen minuunkin — polttaahan se ihan nahan puhki. Ehkä sitten kuollaan molemmat. Oi, sinä laupias Jumala — kuolla yhdessä viattoman lapsen kanssa!…
Hän kuuli pikku Marian mutisevan. Ehkä sekin oli rukousta. Samaako lapsikin rukoili kuin hän itse? —
Ensin oli pikku olento tuntunut jääkylmältä. Nyt se poltti — veti henkeä käheästi, yski ja koki piiloutua hänen syliinsä.
Vähitellen tyttö rauhottui. Kuumuus alkoi jäähtyä — Adelsvärd tunsi vain lämmintä neitseellistä ruumista. Hän ei tuntenut omaa ruumistaan, itseään; mutta hänessä oli se elävä tunto, että hänen oma terveytensä tarttui pikkuisen raukan tautiin ja sai sen murretuksi.
Lapsi makasi hänen rintaansa vasten, hänen sylissään, liikkumatta. Ei enää valitellut, hengitti kevyemmin, laski viimein kätensä hänen silmilleen ja kuiskasi: Tämmöinen suuri, hyvä mies!
Ja silloin sävähti hänen olemuksensa lävitse sellainen tunne, jota tuskin suodaan edes isälle: se äidillinen tunne, että saa hoivata, valvoa, itseensä ottaa toisen olennon tuskan ja hädän — ja olla onnellinen, sielussaan kiitollinen siitä, mitä on huostaan uskottu.
Lapsi nukkui, hän valvoi. Vuode oli kova ja kapea — spartalainen kuten soturin, munkin, kun soturi oli munkki ja totisesti hurskas.
Hän ei tohtinut liikahtaakaan, jottei herättäisi pikku Mariaa. Hän piti huolta, että koko peitto jäi lapsen osalle. Hänen jäseniään särki, hänen oli vilu — ja hän tunsikin sen hyvin, mutta mielisuosion ja kunnian osotuksena.
Hän ei ajatellut, mutta kuitenkin tuli ajatuksia, epämääräisiä, valoisia kuvia, jotka liittyivät toisiinsa ja tekivät pimeyden eläväksi kuin pikku linnut metsässä.
Ei kuulunut enää tuulen puhinaa eikä sateen räiskettä ulkona. Kuului vain, kuinka pikku Maria nukkui; vieressä uinuva nuori impi tuntui hänestä haaveelta, joka oli maailmasta vapautunut.
Hän tiesi, että tämä oli onnea — että onni oli hänellä nyt, käyköön sen kuinka tahansa heidän molempien herättyä. Hän ei tahtonut menettää siitä sekuntiakaan nukkumalla.
Ja hän vaipui perin uupuneena uneen. —
Hänen silmiään viilsi aamusarastuksen hohde. Huone oli täynnä höysteistä tuoksua kuin suitsutusta. Lapsi nukkui hänen vieressään. Hän luisui varovasti vuoteesta, puki vaatteet ylleen, otti lapsen syliinsä ja kantoi toiseen kamariin. Se nukkui yhtä mittaa.
Pikku Marian huoneessa oli auringonvaloa leveälti ja kukkastuoksua. Nyt alkoi kesä.
* * * * *
Kesä, Venetsian alkukesä, oli saapunut laguuneille. Se oli kujeillen piillyt märkyyden ja kylmän takana. Nyt se valahti kuin höyryävä lämpötulva pilvistä maahan.
Ne väistyivät ja hajosivat. Taivas kävi läpikuultavan valkoiseksi kuin neitosen päivänvarjo levällään. Hotellit ja gondoolit saivat vieraita. Pitkin opaalinväristä vettä näkyi kaikkialla punaisia, sinipunaisia ja sinisiä päivänvarjoja. Muutamiin gondooleihin oli jo pystytetty kirjava telttakatos. Hienoksi ja kalliiksi kävi elämä laguunien rannoilla.
Luostarisaarelle ei tullut ketään. Bädeker ei ollut sitä vielä keksinyt.
Ruoho yleni korkealle ja tuli rehevää; kaikki pensaat, kaikki kukat puhkesivat; korvalehdet ja hyasintit alkoivat jo hervota auringon poltteesta; orvokit pysyivät koko päivän piilossa ruohon seassa. Mutta sittenpä ne tuoksuivatkin illansuussa — ja läpi yön! Yhteiseen liittoon oli mennyt tuoksu ja haju, hunajaisen painostava oleandereista, kirpeä ja itkettävä metsälaukasta, hempeä kuin suitsutus keltaisista ja valkoisista liljoista. Aurinko hallitsi.
Ja pikku Maria antautui sen valtaan. Nyt ei enää tarvittu lääkkeitä.
Hän istui ulkona kaiket päivät ja antoi auringon häikäistä ja polttaa. Ei se silti häikäissyt hänen kirkkaita silmiään eikä polttanut hänen kalpeata ihoaan. Se antoi hänelle kaikki voimat takaisin, pyöristi hänen rintansa, suoristi hänen pikkuisen vartalonsa. Hän sai hartiat; piilotti nilkkojaan lyhyen hameensa helmoihin; tunsi itsekin jalkojensa venyvän.
Päivä päivältä puhkesi hänen hieno kauneutensa täyteen kukoistukseen yhdessä puutarhan muiden kukkien kanssa. Adelsvärd katseli häntä — ja näki, että hänen edessään oli neitsyt. Ja päivistä karttui viikkoja.
He kaksi olivat yhdessä kuin toverukset. Kenties ei sana "toverukset" ollut oikea. He eivät yhdessä leikkineet, jutelleet, hommanneet. Adelsvärd antoi tytön kehittyä; hänen piti toipua täydellisesti. Ei ollut puhetta piirtämisestä. Adelsvärdillä oli mandoliini; tyttö oppi sitä näppäilemään, hyräili välistä jonkin saarelaislaulun pätkää — mutta toisen kuunnellessa heitti sikseen.
Toisinaan Maria kävi araksi, karkasi hänen luotaan ja lymysi. Joskus hän tapasi tytön istumassa korkealla puussa, vanhassa sypressissä, joka oli kaikkein kookkaimpia — mainio piilo- ja tähystyspaikka — ja jota hän nimitti Robinsonin puuksi, kertoen Marialle tästä kuuluisasta erakosta ja hänen saarestaan.
Maria kuunteli hartaasti, istuen yhä puun latvassa. Eikä luisunut sieltä maahan, ennenkuin Adelsvärd oli poistunut häntä katselemasta.
Tyttölapsi oli joutunut murroskauteen.
Niinpä hän saattoi arvaamatta pysyä poissa hänen luotaan tuntikausia. Adelsvärd yritti lukea ja kirjottaa, mutta käänteli alinomaa päätään — maltitonna.
Äkkiä suhahti tyttö esille jostakin mutkikkaasta kujasta, hyppäsi hänen syliinsä istumaan, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja kujeili hänen kanssaan Malebarin Torcello-murteella, josta tiesi Adelsvärdin ymmärtävän tuskin puoltakaan.
Ja uudestaan pujahti tyttö tiehensä kuin sukkela orava.
* * * * *
Vähitellen kävi Marian olo tyynemmäksi.
Adelsvärd rupesi opettamaan hänelle kirjotusta. Se sujui verrattain hyvin. Samoin lukeminen. Mutta kun hänelle tahdottiin ilmaista myös luvunlaskun salaisuuksia, purskahti hän nauruun. Sitä hän osasi ilmankin — selitti hän.
Ja lähemmin tutkiessa kävikin ilmi, että hän oli sommitellut itselleen oman laskutavan, jonka perille Adelsvärd vuorostaan ei päässyt. Mutta vähitellen tuli tasapaino. Marian sisässä oli niin syvä rauhallisuus. Semmoinen vakavuus, joka teki hänet harvapuheiseksi, vieläpä niinkin, että hän joskus oli koko päivän vaiti. Silloin hän, iltaraikkauden lähetessä — kylmäähän ei enää tullut — istuutui hyvin mielellään Adelsvärdin syliin, kun he olivat kätkeytyneet puutarhan äärimmäiseen sopukkaan, ja pyysi suurta ystäväänsä kertomaan kodistaan ja millaista elämä oli siellä kaukaisessa maassa.
Oliko tämä maa pohjoisnavan vai etelänavan tienoilla, sitä hän ei käsittänyt eikä siitä paljon välittänytkään. Ettei Adelsvärd pikku lapsena ollut jääkarhun hoidettavana, se oli hänestä selvää. Mutta hänen teki — vaikkei sitä oikeastaan udellut — mieli tarkoin tietää, millaisia siellä nuoret naiset ovat. Hän kuunteli ääneti kuvausta semmoisesta maasta, jossa oli tuhansia saaria, tuhansia järviä, syviä, sakeita metsiä ja kesäisinä öinä valoa.
Siellä ovat varmaankin kaikki naiset vaaleita ja kauniita kuin kuutamoinen yö? tuumi Maria ja katsoi häntä silmiin.
Ennenkuin Adelsvärd oikein tajusikaan, mistä oli puhe, oli hän kertonut tytölle nuoresta vaimostaan … että he olivat eksyneet toisistaan kuin pimeässä metsässä.
Maria laski päänsä mietiskellen, hellitti käsivartensa hänen olaltaan — ja poistui sanaakaan sanomatta kotiin päin. Turhaan Adelsvärd naputti, myöhään, hänen ovelleen. Se pysyi lukossa.
Seuraavana aamupäivänä Maria kysyi häneltä, oliko hän nukkunut huonosti, kun näytti niin kalpealta — ja eikö hänen pitäisi ruveta työhön?
Mitä varten? ihmetteli Adelsvärd nauraen. Eikö aika kulu meiltä muutenkin hyvin?…
Tyttö selitti vakavasti:
Tottahan nuorella vaimollasi täytyy siellä kotona olla jotakin, millä elää! —
Maria katui sanojaan, kun näki hänen kasvoissaan tuskallisia värähdyksiä. Ja hiveli kädellään pitkin hänen hijaansa.
Adelsvärd vastasi:
Vaimoni on kotonaan vanhempiensa luona — ylhäisessä perheessä, vaikkei se silti ole rikas. Hän ei huoli minulta mitään. Aikoo mennä uusiin naimisiin — niin on ainakin kerrottu. Oi oi, pikku Maria, älä minulta koskaan kysy sitä asiaa. Siitä ei tule muuta kuin pahaa! —
Tytön silmät näyttivät vasten auringonvaloa tummilta hänen seistessään siinä Adelsvärdin edessä.
Hän sanoi jurosti:
En minä koskaan kysy. Eikä minulla ole mitään tekemistä sinun kotisi kanssa! —
Adelsvärd kääntyi poispäin.
Mutta Maria käänsi hänet äkkiä ympäri, nojasi päätään hänen käsivarttaan vasten, otti hänen kätensä väristen omaansa ja sanoi:
Minä en tahdo sinulle mitään pahaa — en koskaan — sen kyllä tiedät.
Jääthän sinä tänne meille!…
Adelsvärd kumartui hänen puoleensa. Heidän huulensa yhtyivät, mutta niin keveästi ja sivumennen kuin kaksi saman pensaan lehteä sattumalta hipaisee toisiaan.
Tahdotko maalata minut? kysyi Maria empien — mutta loistavin silmin.
Tahdon — illalla, Maria! Tai jonakin toisena iltana! —
* * * * *
Päivällä hallitsi aurinko. Nyt alkoi kuu pitää iltoja ja öitä vallassaan.
Adelsvärdin avulla oli vanha raataja hankkinut itselleen gondoolin, jolla sitten pyydysti matkailijoita. Sillä Bädekerissä sanotaan, että Venetsiaa "kannattaa" katsella kuutamoisina iltoina.
Adelsvärdille jäi vanha paikattu pursi; tämä olikin käynyt hänelle rakkaaksi. Hän osasi vähän kaikkea; samoin vanha puutarhuri. Niinpä he yhdessä nikkaroitsivat veneen kimpussa, saivat siitä tiiviin ja vakavan, pystyttivät sen keskikohdalle kevyen teltan, jonka esirippu voitiin kääriä kokoon ja vetää syrjään. Uusi, mainio airo, jossa oli leveä joustava lapa, saatiin Trovason veneveistämöltä. Tällä pikkuisella aluksella kulkivat Adelsvärd ja Maria pitkin hiljaisia vesiä Venetsian ympärillä.
Adelsvärdistä tuli pian harjaantunut soutaja; Maria tunsi sen taidon myöskin. Hänen isänsä, alkuaan kalastaja Chioggiasta, oli lapselle opettanut suvun ammattia.
Heidän onnentuntonsa, kun saivat näin retkeillä, yksin ja yhdessä, oli yhtä rajaton kuin varovaisuuden vuoksi hillitty.
He tahtoivat karttaa koko maailmaa. Heti kun likeni epäiltävä gondooli, pujahtivat he teltan suojaan ja jättivät airon liitämään itsekseen pitkin vedenkalvoa — verkkaisen, tumman evän kaltaisena, kiiltävä kuutamonjuova perässä.
Kun vihollinen oli sivuuttanut, soutivat he taas vuorotellen.
He kiertelivät Venetsian ympäri, etsien uiskentelevan kaupungin ääriviivoja, poiketen niihin kohtiin, joita vain harvat tiesivät hakea.
Kuu näytti heille tietä. He olivat ottaneet sen palvelukseensa, eikä sillä ollutkaan muuta herrasväkeä — niin vapaalta, kahleettomalta heistä tuntui, kuin olisivat olleet kaartelevia vesilintuja.
He soluivat ohi Giudeccan, läpi sen aution kanavan, Zattereen päin — mutta vasta sitten, kun kaupunkilaiset ja vieraat olivat siellä lopettaneet iltakävelynsä pitkin leveätä laituria. He kiemurtelivat pienten ulkokanavain lävitse Napoleonin ja itävaltalaisten aikuiselle harjotuskentälle, Campo di Marten yksinäiselle yhteismaalle, saakka ja sitäkin edemmäs. Suuressa kaaressa koko kaupungin ympäri — jonka joutilas elämä nyt tykytti Markus-torilla, kaupungin sydämessä, ja pitkin liikekatuja, sen valtimoita ja sisuksia.
He soutivat pohjoispuolitse avoimeen veteen, jättäen toiselle sivulle Fondamenta nuovan ja toiselle Murano-saaren, jonka lasisulattojen valot nyt olivat sammuksissa ja jonka ihmeet lepäsivät lukon takana.
Adelsvärd kertoi Marialle näistä hauraista ihmeistä, jotka olivat kirjavaa lasia ja vesikirkasta kristallia.
Maria vain pudisti päätään; hän ei ollut ikinä nähnyt semmoista eikä kyennyt sitä kuvittelemaan.
Eiväthän he muuten olleetkaan sitä hakemassa. Kaupunki, museona, oli heiltä lukittuna.
Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän olisi tytölle näyttänyt Colleonin ratsupatsasta? Mikä siinä oli taidetta, sitä ei Maria voisi omistaa, ja mies, joka seisoi hajareisin ratsun selässä — ei muuta kuin törkeännäköinen konna! Semmoisia hän lienee nähnyt kyllin monta isänsä patotyömiesten seassa.
Adelsvärd kysyi häneltä, oliko häntä koskaan pelottanut joku mies?
Maria muisteli: Mieskö — on, on kyllä! —
No kuka?
Hän ei tahtonut vastata.
Lienee ollut joku gondoolimies?
Ehkä niin! —
Rigo! — —
Maria kohautti hienoja olkapäitään ja loi katseensa kauvas: Toiset soutajat ovat kelpo miehiä, toiset huonoja. Ja silmät voivat olla hyviä ja pahoja! Sinä olet kelpo soutaja ja sinulla on hyvät silmät! sanoi hän ja hymyili.
Harmittaa, etten halkaissut sen miehen kalloa hyvällä sauvallani! sanoi Adelsvärd ja kiskoi airoa kiivaasti. Se on kehno mies ja hävytön veijari!…
Ja suuttumuksella koettaen peittää häpeän tuntoa Adelsvärd muisteli erästä aamua, jolloin oli ollut rouva Leontinan oven ulkopuolella.
Maria katseli häntä hätääntyneenä:
Älä koske häneen! Hän voi tehdä vaikka mitä — ja ne vetävät kaikki yhtä köyttä. Ne ovat huonoa väkeä. Ja sinun käy pahasti! —
Adelsvärd katui, että oli lainkaan kajonnut tähän asiaan.
Nyt hän tahtoi näyttää Marialle Venetsian Campo santoa, hautuumaa-saarta, joka on laguunissa puolitiessä Muranoa kohti.
Hän oli siihen itsekin hyvin mieltynyt — piirtänyt sen ja sommitellut siitä runoja. Tuossa se lepäsi kuuvalossa, aivan kuin kelluva loistoarkku, ympärillä hieman punertavat muurit, joiden takana mustat sypressit huojuivat yöviiman keinuttamina kuin messuten.
Maria kielsi soutamasta lähemmäs.
Pelkäätkö sinä vainajia? kysyi Adelsvärd.
En minä sitä, että kuolleet mitään tekisivät…! vastasi Maria omituisella äänensävyllä.
No kuolemaako sinä pelkäät, Maria? —
Tyttö kiinnitti häneen katseensa … se tuntui sanovan: Minä en pelkää mitään, jos vain sinä olet elossa! —
Hän pyysi Adelsvärdiä kääntämään veneen.
He soutivat takaisin. Nyt oli jo myöhäinen yö. Tuskin he enää tapaisivat ketään matkalla. Venetsia näytti kokonaan lyyhistyneen salaperäisen kuuäijän tuijotusta väistäen. Tällä kertaa he valitsivat risteilyretken pienten kanavien kautta Fondamenta nuovan luota läpi kaupungin keskikohdan. He kulkivat sen aukeaman ohitse, joka on sairaalan ja pyhimyskirkon välillä. Siellä, kirkon varjossa, solakalla marmorijalustalla ratsasti juuri tuo rosvo ja väkivallantekijä Colleoni. Kuun silmä osui ihan rautahattuun ja päähän, jonka alapuolella häämöttivät suunnattoman leveät hartiat. Nuo kasvot — niin tyhjät hirmua ennustavassa kauheudessaan! Ja suu, joka ilmielävänäkin tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan!
Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka seisoo jalustimissa — niin kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten meressä — jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin sissipäällikkö sen selässä.
Adelsvärd katseli patsasta ja nauroi.
Maria kääntyi häneen päin kummastuneena.
Niin, minä nauran — selitti Adelsvärd — tuota suunnatonta vintiötä! Kuu tuijottaa häneen ylhäältä, minä alhaalta, eikä meistä kumpikaan tiedä, mitä varten hän täällä ratsastaa. Hän itse luuli olevansa puolijumala — jonka oikea koti oli doogipalatsin edustalla. Venetsia maksoi hänelle niistä konnantöistä, mitä hän teki — ja luulotteli hänelle, että tuo häpeäsoppi on kaikkein hienoin paikka. Ei näet uskallettu häntä kokonaan ajaa tiehensä. Muuten hän olisi ratsastanut kaupungin mäsäksi!
Oliko hän niin paha mies? kysyi Maria ja tähysti ratsumiestä kohti.
Katsoppa häntä! vastasi Adelsvärd. Kuvanveistäjä on tehnyt hänet kuolemattomaksi. Ilman taiteen apua olisi hänen nimensä huuhtoutunut siihen muta- ja verivirtaan, johon uppoo satoja hänen kaltaisiaan.
Jospa se virta olisi niellyt omat sortajamme!
Adelsvärd istuutui Marian viereen, tarttui hänen käteensä ja jatkoi:
Minua rupesi niin naurattamaan. Kuuleppas, mitä sanon — minuun tulee aina semmoinen omituinen väristys, kun katselen tuota — ja ajattelen hänen veljiään, hevosmiehiä, jotka ovat kimpussamme siellä kotona. Minusta näyttää, että kuu päästi samanlaisen naurun kuin minäkin. Se ei ole hyvää naurua!
Maria sanoi hiljaa:
Etkö sinä usein toivo, että olisit nyt kotona — taistelemassa tuota vastaan?
Samalla hän osotti sormellaan.
Kyllä — vastasi Adelsvärd — siitä saat olla varma!
Mutta vielä enemmän haluaisin olla se taiteilija, joka on solakalle jalustalle pystyttänyt tuon raskaan hirviön. Jos minussa olisi kykyä tuommoiseen — niin en ikuistaisi konnaa enkä naulaisi sillä tapaa kiinni nuorison vihaa ja kiukkua hänen häpeällisiä tekojansa vastaan… vaan siitä tulisi naisolento … hän puristi Marian kättä vienosti … joka pitäisi nuorisoa, jos se on valmis uhraamaan henkensä ja verensä, ikuisesti kiinni sellaisessa hartaudessa, mikä ajoi ristiritarit kauvas yli merien, läpi maiden. — He pyrkivät saavuttamaan oman uskonsa mukaan erästä hautaa, joka piti pelastettaman jumalattomien käsistä — mutta oikeastaan oli heidän päämääränään nainen — ikuinen naisihanne — joka säilyttää miehiä puhtaina ja jaloina vaarojen ja eksytysten maailmassa!
Hän katsahti Mariaan, tokko tämä oli ymmärtänyt? … eivätkö sanat olleet kovin outoja?…
Maria loi silmänsä maahan. Hän oli ymmärtänyt.
He ottivat toisiaan kädestä. Vene liukui hiljaa, airo lepäsi kieppuvassa hangassaan.
Nyt sattui Colleonista luomavarjo torin poikki — ikäänkuin viitaten alaspäin heitä kohti.
Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla — ja he soutivat edelleen. Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja löyhkäsivät — korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa, jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin, laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.
He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.
Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan, ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman tuoksunsa huumaamina.
Se oli Venetsian seikkailupalatseja.
Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano … säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he uskalsivat hengähtääkään — karttoivat toistensa katsetta — lopulta kosketustakin — ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi marmoritauluksi — jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi tulikirjaimin heidän sieluunsa.
He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa — etteivät herättäisi vanhuksia — ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt pitäisi nukkua.
Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi, surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa vetäen henkeään, himmeätä valoa — kauvas ijäisyyteen.
Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää. Se sekaantui soiton aaltoiluun … pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien säveliä … ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava lyhty — joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi jumalanäidin kunniaksi vesillä.
Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä palatsia — jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän vesillä liitelevää jumalanäitiä — jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?
Adelsvärd kysyi.
Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin — hakivat vain häntä. Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja, sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta — sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta muutamia — niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!
Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle käynyt henkeäkin kalliimmaksi?
Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi — ja meni häneen katsomatta omaan suojaansa.
Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi, että sitä oli pidettävä lukittuna.
Taas hän istuutui avoimen akkunan ääreen.
Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille alttiiksi — tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä syventymistä.
Hän tiesi, mitä taisi, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla. Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?
Hänen toverinsa olivat kuten hän itsekin saaneet kurituksensa naturalismin kirpelien mutta laihojen seimien ääressä. Kallionkovuinen usko ulkonamaalaukseen rupesi heissä horjumaan — eikä heillä ollut hänen vankkaa varalastiaan. He tavottivat jotakin muuta, vähemmän maaperäistä — ja tunsivat häilyvänsä ilmassa.
Hän ei tahtonut hellittää mallia, ennenkuin näkisi sinisen kukan ruumistuneena — tai tuntisi sen salaperäisen kasvun sisässään niin vahvaksi, että saisi empimättä antautua näyn ja runoilun valtaan.
Olihan jo saatu näky — tämä saari, tuo pikku tyttö! Ne olivat yhtä. Ne esittivät vertauskuvassa, mikä viime aikoina oli vakavimmin koskenut hänen mieleensä: yksinäisyyden tarve, pako elämästä — ja kuitenkin elämä, välittömässä yksinkertaisuudessaan, ajatuksen ja tekojen eheässä puhtaudessa — suurempi ja pysyvämpi kuin "maailma" ja mikä sen omaa on.
Olihan jo saatu nainen — joka ei kiihtynyt eikä tinkinyt siitä, mitä piti oikeana tai vääränä. Luonnollinen kuin itse luonto. Sellainen, jota voi verrata saaren jokapäiväiseen elintapaan: leipään, viiniin, maan hedelmiin, auringon valoon, taivaan ilmaan.
Ja lisäksi: että tämän naisen kaihomieli viittasi kauvas yli päivän ja valon — kauvas läpi hämärän ja yön — ikävöiden pois siitä, mikä sitoo — näkymätöntä sarastusta kohti, jota kaikki kaipaava kaipaa.
Niin — pikku Maria — joka aluksi on samanlainen kuin kaikkien hyvien satujen impi: sairas, yksinäinen lapsi — vaivaisiin vaatteisiin verhottu — luo ne yltään — varttuu — rakastaa aurinkoa ja elämää — mutta vain siipinä, joiden varassa sielu surumielisenä lentää tuntematonta kohti.
Se lapsi voisi näyttää päämäärän hänen taiteelleen. Sitä impeä ei saisi loukata — siitä unelmasta pitäisi tulla totta, niin ettei elämä pääsisi rikkomaan uinuvaa lumousta.
Ja hän ojensi käsiään ovelle päin, siunaten salpaa, joka erotti, rukoillen unetarta, joka siellä hallitsi — kun yö ja kuu hallitsivat ulkona ja hänen mielessään.