VIII.
Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia; hän saisi nyt soudella yksin.
Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi
Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?…
Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän sinä kartat! —
Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän tirkisteli pilvien rakennetta — alkoi maalata pientä väriluonnosta. Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio maggiore'a kohti.
Työssään istuen hän hätkähti pahasti, kun kuului kova: Halloo!
Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi isompi gondooli — Rigo!
Kohtaus oli kiusallinen ja välttämätön. Wrengle huusi:
Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä — arvelin minä. Hain joka sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää hyvänäsi kapakan siunaukset — ison kasan terveisiä — ja nuo kaksi kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan kitaan — niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle — jos oikein tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua kunnioitukseni madonnalle — sille, joka on paalun nokassa! Muista avata kirjeet! Näkemiin!…
Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo Rigo oli hänen paha henkensä — Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.
Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön. Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin varomaton!…
Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa — ja kömpi katoksen suojaan. Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.
Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita … olisi mieluimmin repinyt ne rikki lukematta — ja aukaisi ensiksi rouva Leontinan kirjeen.
Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin. Milloin "te", milloin "sinä". Te oli vähemmän peitelty pyyntö — se kuului hienommalta. Sinä oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä — jonka piti tukea pyyntöä.
Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia — saanko? Te olette melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni — lapsirukan — tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin — mutta enhän koskaan jouda — kun on niin monta huolta… Voi, jospa sinä voisit ymmärtää — kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta — olinpa sanoa: omasta pikku papastani … voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni niinkuin silloinkin … j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan — mutta sitä en usko — että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta ja tyhjää puhetta. Tule luokseni — taikka lähetä ne vaivaiset 300 liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen Leontinanne.
Felldnerin kirje oli hieman toisenlainen ja pitempi:
Ystäväni!
Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.
Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki, ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.
No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi — ja usko, että elämä ympärilläsi taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta särkee, siihen kieli koskee."
Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä ennen hajoa sisästäpäin.
Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan. Siinä sortuvat aina parhaat — keskinkertaisuus korjaa sadon.
Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi. Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja "ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa — tuli ja meni. Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan naisen "armollisesti" luokseen.
Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! — ja osannut sillä naulan päähän.
Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.
Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian ohut. Pirunmoinen et ole — mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "la helle et la bête"? Ei se peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.
Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii palvelijoiltaan. Ja sinä olet paholaisen palvelija — taikka menet hornan kitaan.
Minäkin alotin runoilijana — kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli kaunis — kuinkas muuten — ja hyvä — tarpeeksi — ja lopulta me tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun, useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan. Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat". Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.
Entä sinä?
Sinunkin on pidettävä huolta, että voit olla kuin kaksintaistelija.
Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo vie, koeta edes löytää joku!
Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää.
Auf und davon!
Sillä koskaan ei ihminen sido itseään niin lujasti kuin uskoo.
Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin. Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna. Se on täynnä malleja.
Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani. Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat tyhmyytensä — esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni usque ad urnam.
Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä. Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän hysteriansa — minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute, joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar — o, dio!
Mutta saat tavata ihan nuoriakin — koska kerran näyt, kuten esikuvasi Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta giovine principiante. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on kokonainen herraskartano selässä — ei jaksa käydä, ei seistä eikä syödä — vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!
Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet — ja kartano
Karpaateilla!
Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä, joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! —
Ja sitten muuan asia. Nyt puhuu lääkäri.
Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä — herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa — tai rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!
Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi takaisin — ja vaikutukset vähenevät.
Missä haaveillaan — yhdentekevä, kartanossako vai saarella — siellä on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että elimistö taipuu ja kuluu.
Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin — ennemmin tai myöhemmin. Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset ilmenevät aikanaan.
Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä, ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa — ei esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla — muuten olisin vaiti.
Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon — ennemmin tai myöhemmin. Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin — sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi — ja se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa. Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella vararikkoisena kartanossa kuin saarella … anteeksi, en minä tahdo häiritä!
Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.
Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta kuin uudessa talossa — käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.
Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:
"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" —
En — täytyi minun tunnustaa.
Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa häntä nähdä — vaikka niin käskin varomaan!
Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!
En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle ystävyyteni merkkinä.
Fedengo Felldner.
Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.
Jalkavaimon kirje — semmoiseltahan se oli — ei pystynyt häneen vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia … se oli kovin kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot — kivulias pikku tytär — josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta … ja tuo loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä — ja "rakas Otto rukka" — jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään — kun hänen kallis pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen sydämeen … uudistettu aviollinen yhdyselämä — ovi aina raollaan juhlan jatkoa varten!… Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn — ja levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.
Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi heikko hetki.
Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija, jonka silmät alinomaa avattiin — ja joka itsepintaisesti ummisti ne jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!
Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?
Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan — aina viskellen niin mielellään henkevyyksiä!
Henkevyys tekee sydämen autioksi.
Ja sittenkin — Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.
Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla — kuinka helposti se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa vajavaisuuksissa — kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille. Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet — toinen ei koskaan tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei kaikkien lääkärien kädet.
Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen mieleensä.
Hän piilotti sen taskuunsa, mutta siellä se kalvoi.
* * * * *
Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta silmät seurasivat häntä lakkaamatta.
Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään — aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan. Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se olevan hänen elämänsä — ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille, puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.
Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka pian kävisi kullanhohtavaksi.
Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan; puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski sen penkille.
Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan hiljainen ilta!
Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.
Maria hymyili myös:
Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa, joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.
Muistatko — sanoi Adelsvärd — kun istuit täällä viluissasi juuri tähän aikaan — kun olit hyvin pikkuinen Maria — kiedottuna huiveihin?…
Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin pukuaan … ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.
Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta ajatukset olivat muualla.
Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison pastellipahvin.
Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa; silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.
Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa — ja piirrostansa…
Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois pastellivärit ja hiilen — pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista työn jäljistä.
Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään — mutta Adelsvärdin taas istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.
Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi:
Se ei kelvannut. Se ei käy tällä tapaa! —
Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin — pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.
Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa — hän ei saanut niitä erotetuksi. Alinomaa tuli mieleen Leontina — malli — jota hän turhaan haukkui "hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli sen muotoa ja väriä — ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja verta.
Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.
Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo aikoja terve; hän ei ole sairas … ja jos Felldner toisi tänne epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä tiehensä.
Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.
Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.
Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä — jolla oli makeissuu, orvokinsiniset silmät, pistosta selässä — ja kartano selässä. Ei, vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa, pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!
Tyttöä ei näkynyt — oli juossut tiehensä, lymynnyt.
Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on mies — minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät kaikki. Helvettiin päin!…
Maria! huusi hän taas. Heitä mokomat lapsellisuudet. Tule nyt heti!…
Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri kiehui hänessä — häntä itseään vastaan.
Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun hohde valaisi tuhottua teosta.
Se oli tuhottu — ei oikusta — vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä. Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.
Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä se nyt oli — ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen kaipuun tunteensa?
Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään — täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu. Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia valehteli! —
Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin. Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön — säteili sypressien läpi ja ohitse — heittäen pehmoisia varjopiirteitä mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.
Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli — ei koskaan. Hän seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla. Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille — ja siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni pitämään kiinni unelmasta, näystä.
Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi pastellilaatikosta … ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin puoleksi sokkosilla, voisi sanoa — mutta niinkuin viiriäinen häkissä hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.
Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee syvemmille vesille itseensä luottaen.
Ja silloin — yhtäkkiä … ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.
Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.
Ja siellä oli näky.
Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät. Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi, kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.
Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen. Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki — ei tuijottavina, ei hakevina — katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.
Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.
Adelsvärd laski kädestään pastellit — kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?…
Tyttö ei hievahtanut.
Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa — katsoi ylöspäin: Onko mahdollista?…
Ei vastausta.
Maria! — sanoi hän ja otti taas käsille pastellit — älä millään ehdolla liiku — Pysy siinä!…
Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta — katsellen — huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.
Näytti siltä, kuin Maria olisi pelkkä kuva.
Adelsvärd käytti liituaan — kiireesti, hätäisesti, innostuksen kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain — jotka eivät koskaan palautuisi.
Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa — kenties enää uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut häntä. Ei piirtänyt hänen mukaansa — vaan piirsi näkyä hänen kauttaan — elämää, joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi…
ei syntynyt — ei voi kuolla.
Hänen silmissään rupesi hämärtämään. Sen arvotuksen lävitse hän ei päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs — mutta kuvan hän oli saanut alotetuksi … sitten vaipui hänen kätensä.
Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten — katsahti loistavin silmin hänen tummiinsa — tarttui hänen käteensä ja pani sen päänsä päälle.
Minä siunaan sinua! kuului Adelsvärdin huulilta.
Silloin Maria juoksi nopeasti taaksepäin, puiden väliin — kotia kohti.