KAHDESKYMMENESTOINEN RUNO.
Odysseus heitti nyt rääsyt yltään ja asettui ovelle huudahtaen:
"Kas niin, nyt päättyivät kilpailut, mutta sen sijaan alkavat toiset leikit!"
Ja kohottaen jousensa hän ampui maljaansa kohottavaa Antinouta, niin että nuoli tunkeutui niskasta ulos ja Antinous kaatui, veren virtanaan valuessa, kuoliaana maahan. Silloin nousi salissa kova melu. Kosijat silmäilivät seinille aseita etsien, mutta ei ainoatakaan näkynyt.
"Olet murhannut Itakan jaloimman miehen ja siitä koituu sinulle kosto", he huusivat.
Mutta Odysseus virkkoi, luoden heihin katkeran katseen:
"Mielettömät, ette luulleet minun Troiasta koskaan palaavan, siksi olette täällä julkeasti elelleet ja kosineet puolisoani, vaikka minäkin olen vielä elossa. Te ette ole pelänneet jumalain enemmän kuin ihmistenkään kostoa, mutta nyt se jo leijailee päittenne päällä."
Kauhun vallassa kosijat koettivat keksiä jotakin pelastuskeinoa, kunnes
Eurymakos vihdoin alkoi:
"Sanoit oikein, Odysseus, Itakan kuningas, paljon pahaa on näissä saleissa harjoitettu. Mutta katso, tuossa makaa kaiken pahan alku ja juuri, Antinous, joka kaiken suunnitteli. Mutta hän on jo saanut koston, ole armelias ja säästä meitä, sinun kansaasi olemme ja sinulle monin kerroin maksamme, mitä täällä on tuhlattu."
Mutta synkkänä Odysseus vastasi:
"Ei riitä se, Eurymakos. Vaikka kaiken omaisuutenne toisitte ja vielä enemmänkin, ette sillä ole tekemäänne pahaa korvanneet. Nyt teille asetan rehellisen taistelun tai paon, jos pakoon pääsette. Mutta se tuskin onnistuu ainoallekaan."
Vavisten seisoivat kaikki.
"Ystävät, ei hän ketään säästä kerran jouseen tartuttuaan. Vetäkäämme miekkamme ja rynnätkäämme kaikki hänen kimppuunsa. Kun hänet saamme oven suusta syrjään, riennämme heti apua hakemaan", lausui Eurymakos, juosten miekka ojossa Odysseuta kohti. Mutta samalla lensi surman nuoli Odysseun kädestä ja Eurymakoskin kaatui kuoliaana maahan. Nuori Amfinomos riensi miekka paljastettuna ovea kohti, mutta hänet kaasi Telemakon keihäs. Telemakos ehdotti nyt isälleen, että hän hakisi heille sekä molemmille uskollisille paimenille kypärin ja kilven sekä keihäät.
"Riennä, mutta palaa nopeasti, ennenkuin nuoleni loppuvat, silloin jään yksin aseetonna heitä vastaan", kehoitti Odysseus, ja heti kiirehti Telemakos asekammioon valiten sieltä neljä parasta kypäriä ja kilpeä, samoin myös kahdeksan oivaa keihästä.
Odysseus ampui sillä aikaa kosijan toisensa jälkeen. Ei yksikään nuoli lentänyt harhaan. Mutta nuolien loputtua hän painoi päähänsä töyhtöpäisen kypärin ja tarttui keihäisiin. Aivan hänen lähellään oli seinässä ovi, joka johti ulos. Tähän Odysseus asetti Eumaion. Joku kosijoista ehdotti sitä tietä käytettäväksi, mutta Melanteus arveli sitä turhaksi. Sen sijaan hän lupasi tuoda heille aseita yliskamarista, jonne hän arveli ne viedyiksi. Hetken kuluttua huomasikin Odysseus kahdellatoista kosijalla hyvät varustukset. Silloin Odysseus alkoi epäillä taistelun päättymistä ja hän virkkoi Telemakolle:
"Poikani, katso, mistä nuo aseita saavat? Onko joku neitosista heidän apunaan, vai Melanteusko heitä auttaa."
"Oi, isä, minussa on vika. Unohdin ovet auki. Mutta riennä, Eumaios ja katso, ken heille apuna toimii", lausui Telemakos.
Samassa Eumaios huomasi Melanteun pujahtavan ovesta.
"Katso, suuri Odysseus, tuolla meni tuo petollinen mies. Mitä teen hänelle, jos hänet voitan? Surmaanko, vai tuonko luoksesi?"
Odysseus virkkoi:
"Kätensä ja jalkansa sitokaa ja hänet korkealle kattoon ripustakaa.
Siellä hän saa kärsiä tuskallisen kuoleman."
Molemmat paimenet riensivät yliskamariin ja, aivan oikein, siellä Melanteus oli perimmässä nurkassa aseita kokoamassa ja palasi juuri sieltä kilpiä ja keihäitä käsissään. Paimenet hyökkäsivät silloin hänen kimppuunsa, sitoivat kädet ja jalat lujasti ja hinasivat hänet kattoparrujen tasalle.
"Kas, siellä sinun kelpaa pehmeillä untuvilla levätä. Kunhan et vaan nukkuisi liian kauan, vaan heräisit huomisaamuna ajoissa ajamaan vuohia kosijoille", pilkkaili Eumaios, kiiruhtaen Odysseun luoksi. Salissa olikin ankara taistelu käymässä, heitä oli vain neljä miestä kosijain suurta parvea vastaan. Samassa läheni Atene Mentorin muodossa.
"Terve, Mentor, tule avuksemme ja muista minua, ikä- ja sotatoveriasi", lausui hänelle iloisena Odysseus, aavistaen sen sittenkin olevan Atenen.
"Mentor, ethän toki meitä jätä", huudahti Agelaos. "Varo silloin itsesi! Kun sekä isän että pojan olemme surmanneet, tulee sinun vuorosi. Ja silloin emme säästä sinua, enemmän kuin omaisuuttasikaan, emme myös puolisoasi emmekä lapsiasi."
Mutta vale-Mentor puhui tyytymättömänä:
"Ei näy sinussa, Odysseus, enää olevan samaa urhoutta, jota Priamon muureilla osoitit ihanan Helenan vuoksi taistellessasi. Nytkö pelkäät kosijoita! Seiso rinnallani, niin näet, miten ystävyytesi palkitsen."
Mutta sittenkään hän ei vielä sallinut ratkaisua, vaan koetteli sekä Odysseun että Telemakon urhoollisuutta. Yht'äkkiä hän katosi, mutta istahti pääskynä katon harjalle.
Etevimmät kosijoista olivat jo kaatuneet ja nyt johtivat taistelua
Agelaos, Eurynomos ja viisas Polybos.
"Pian tuon kurjan miehen murramme", huudahti Agelaos. "Katsokaa, eihän Mentorkaan häntä auttanut, vaikka siinä kerskaili. Heittäköön nyt vain kuusi joukostamme keihään, toiset säästäkööt sillä aikaa aseitaan."
Voimakkaasti heitti kuusi, henkensä puolesta taistelevaa aseensa ainoankaan osumatta. Mikä meni oveen, mikä seinään, mikä mihinkin, mutta kun Odysseus pienine joukkoineen heitti, kaatui taas neljä kosijoista ja loput pakenivat kauhuissaan salin perimmäiseen nurkkaan. Mutta armoa ei annettu ja toinen kaatui toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi joukosta sai jäädä henkiin, toinen oli soittaja Femios, joka kosijain pakottamana oli palatsissa soitellut, toinen Medon, jonka Telemakos todisti aina kohdelleen häntä hyvin.
Odysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt piiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt, ruumiita vain kasoittain.
"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne", käski Odysseus.
Telemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui ja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus, joka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:
"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He ovat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien joukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt."
"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on kaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta joko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui uneen?"
Odysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen sijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä ratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta Odysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin. Sitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun. Melanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen kuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä poltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa kutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.
"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt", pyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.
Itkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun polvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.