YHDEKSÄSTOISTA RUNO.
Isä ja poika jäivät nyt saliin kahden ja Odysseus lausui:
"Nyt on aika siirtää täältä kaikki aseet pois. Voithan sanoa kosijoille niiden savussa mustuvan ja pelkääväsi heidän juovuspäissään toisiaan vahingoittavan."
Telemakos kutsui heti Eurykleian luokseen, pyytäen häntä pitämään kaikki naiset huoneissansa, kunnes hän ennättäisi siirtää pois savussa turmeltuneet isänsä aseet. Eurykleia iloitsi Telemakon huolellisuudesta, mutta kysyi:
"Kuka sinut huoneeseesi saattaa ja soihtua edelläsi kantaa, jos minä pois menen?"
"Sen tehköön kerjäläinen", vastasi Telemakos, "jotakin voi hänkin tehdä ruokaansa ansaitakseen."
Eurykleia teki, kuten käskettiin, ja isä ja poika alkoivat kiireesti siirtää pois aseita. Itse Atenekin auttoi heitä valaisemalla kultalampullaan. Hämmästyneenä virkkoi silloin Telemakos:
"Katso, isä, mikä ihmeellinen hohde seinillä loistaa ja katossa leijailee. Täällä varmaan kulkee joku Olympon jumalista."
"Hiljaa, poikani, älä kysele mitään. Sellainen, näes, on jumalain tapa. Käy sinä nyt vuoteeseesi, minä jään vielä tänne, haluan puhella neitosten ja äitisi kanssa, hän varmaan kyselee yhtä ja toista."
Telemakos poistui huoneeseensa aamun koittoa odottamaan, Odysseus jäi yksin saliin. Kohta saapuikin sinne neitosineen Penelope ja istuutui lieden ääreen hopea- ja norsunluukoristeiseen tuoliin, jota tuuhea vuota peitti. Neidot korjailivat pöydiltä pois illallisen tähteitä ja lisäilivät puita tuleen. Nuori Melanto, nähdessään Odysseun, alkoi jälleen häntä ivailla:
"Vai täällä sinä vielä vetelehdit, mitähän oikein olet odottelevinasi.
Mene jo tiehesi, muuten viskaan sinua palavalla kekäleellä!"
"Olet kovasydäminen, nuori neito. Älä minua ivaa siksi, että köyhä olen. Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, rikas ollut. Silloin en kerjäläistä koskaan oveltani kääntänyt. Mutta Zeus teki minut köyhäksi. Katso, pian voi kadota sinunkin kauneutesi, josta nyt ylpeilet, tai voi kuningattaresi sinua ankarasti rangaista sinuun vihastuessaan. Ja jos kerran Odysseus tulee, voi sinun käydä huonosti, ja ellei hän tulekaan, onhan hänellä poika, voimakas Telemakos, jonka käsiin voit joutua."
Kuningatar oli myös kuullut keskustelun ja kovin sanoin hänkin nuhteli Melantoa, luvaten kerran hänelle kovan rangaistuksen. Vielä hän pyysi Eurynomea nostamaan viereensä vieraalle istuimeksi tuolin ja levittämään sille lampaanvuodan, sillä hän tahtoi puhella muukalaisen kanssa.
Käskettyään Odysseun luokseen kysyi kuningatar tämän nimeä, sukua ja kotimaata.
"Jalo kuningatar", vastasi Odysseus. "Kuuluisa olet viisaudestasi, kaikkialla nimeäsi mainitaan ja kaikki sinulle onnistuu. Kysymyksiisi tahdon vastata, mutta älä kysy, kuka ja mistä olen. Silloin nousevat mieleeni raskaat muistot, enkä vieraitten nähden tahtoisi valittaen itkeskellä, luulisitte kenties minun viinin liikuttamana kyynelöivän."
"Oi, vieras", virkkoi Penelope. "Kova on ollut minunkin kohtaloni, kova ja raskas. Sinä päivänä minulta kaikki sammui, jona jalo puolisoni Troiaan läksi. Nyt ovat sekä Itakan että lähisaarten jalosukuiset minua kosimassa. Olen kaikin keinoin koettanut häitä viivyttää. Loin kankaan, jota päivät kudoin, yöt ratkoin ja lupasin sitten häitä valmistaa, kun kankaani, jalon Laerteen kuolinvaipan, saan valmiiksi. Kolme vuotta kului, mutta vihdoin kosijat viekkauteni keksivät. Nyt ei mikään muu tule neuvoksi kuin lopettaa tämä heidän odotuksensa. Vanhempani vaativat minua ratkaisemaan vaalini ja näen hyvin, miten Telemakos kärsii katsellessaan omaisuutensa hupenemista. — Mutta vieras, kerro nyt sinäkin, missä kotisi on?"
"Jalo kuningatar, koska välttämättä tietää tahdot, en voi olla sitä kertomatta, niin tuskaista kuin se onkin", virkkoi Odysseus. Ja hän aloitti pitkän tarinan. Kretasta hän muka oli kotoisin ja joutunut kerran parin viikon ajan pitämään Odysseuta laivaväkineen vieraanaan. Siihen suuntaan hän jatkoi kertomustaan lisäten vielä, miten oli itse joutunut onnettomuuteen. Muistot puolisosta heräsivät jälleen kirvelevinä ja Penelope itki itkemistään. Odysseus hillitsi itsensä ja katseli kylmän näköisenä puolisonsa surua, vaikka kyyneleet tahtoivat väkisin hänenkin silmiinsä nousta. Mutta Penelope oli jo monet kerrat joutunut valheita uskomaan, siksi hän nyt päätti koetella, puhuisiko vieras totta.
"Jos todella, muukalainen, olet puolisoni tavannut, voinet kertoa, minkälainen puku hänellä oli yllä luonasi vieraillessaan, minkä näköinen hän itse oli ja minkälaisia ne miehet, jotka häntä seurasivat?" kyseli Penelope.
"Oi, kuningatar", alkoi Odysseus, "vaikeata on näin kahden vuosikymmenen kuluttua niin tarkoilleen enää muistaa, mutta koetan. Yllään hän kantoi purppuraviittaa, kultasolkista ja soijissa oli petoa kiinnipitävän koiran kuva. Vielä muistan viitan alta näkyneen vartalon mukaisen, pehmeän ihotakin, joka hohti kuin kulta. Mutta enhän voi tietää, kantoiko hän tätä pukua kotoa asti, vai oliko hän sen matkalla lahjaksi saanut. Muistan vielä yhden hänen tovereistaan, kiharatukkaisen Eurybateen, jota Odysseus näytti suuresti arvossa pitävän."
Yhä voimakkaammaksi kasvoi Penelopen ikävä kuullessaan selvästi kuvattavan Odysseun puvun ja hän huudahti:
"Vieras, tosia ovat sanasi. Itse sen puvun hänelle tein, itse soljen siihen kiinnitin. Ja nyt en koskaan saa häntä kotiin tervetulleeksi toivottaa!"
"Jalo kuningatar, älä itkulla ihania kasvojasi pilaa", virkkoi Odysseus. "Puolisosi palaa. Tesprotoin kuningas Feidon itse minulle hänen tulostaan kertoi. Runsaat lahjat näin, jotka hän myötänsä tuo. Itse hän oli silloin Dodonassa Zeun orakelia kuulemassa. Siis huolesi heitä, kuningatar. Vannon Zeun ja tämän Odysseun kotilieden kautta totta puhuvani. Se päivä on lähellä, jolloin Odysseus kotiinsa saapuu."
"Sanasi toteutukoot, vieras", lausui Penelope, "vaikka sitä sydämessäni epäilenkin. Ja te neidot, laittakaa vieraalle oiva vuode, hänelle kylpy valmistakaa ja pukekaa kunnon vaatteisiin. Huomenna hän Telemakon kanssa aterioikoon. Onneton se, joka häntä uskaltaa solvata."
"Ei, kuningatar, suo minun yöni viettää kuten tähänkin asti, vuoteetta, vaipatta", kielteli Odysseus. "Samoin jalkojani en salli kenenkään neidoistasi pestä, eikö luonasi ole ketään kokenutta, vanhaa palvelijatarta."
"Puhut viisaasti, vieras", lausui kuningatar, "viisaammin kuin kenkään toinen. Eurykleia, auta vierasta, pese hänen kätensä ja jalkansa, kuten ennen isännällesi teit."
Vanha Eurykleia alkoi katkerasti itkeä ajatellessaan Odysseuta, joka kenties hänkin kulki ventovieraitten pilkattavana, tämän vieraan tavoin. "Mutta en voi olla sanomatta sitä, että tämä vieras enemmän kuin kenkään toinen täällä käynyt muistuttaa kooltaan, ääneltään ja jalkojensa muodolta Odysseuta", nyyhkytti vanhus.
"Samaa ovat muutkin sanoneet", vastasi vain Odysseus.
Vanha Eurykleia sekoitti kylmää ja kuumaa vettä miellyttävän haaleaksi ja alkoi pestä vieraan jalkoja. Odysseus pelkäsi tulevansa ilmi, sillä hänen toisessa jalassaan oli arpi, jo lapsena saatu, ja Eurykleia sen hyvin tunsi. Haavan oli villisika purrut hänen kerran käydessään Parnassolla äitinsä mahtavan isän Antolykon luona. Tämä kuulu kuningas oli käynyt tervehtimässä vävyään Laertesta ja tytärtään. Eurykleia oli nostanut vastasyntyneen Odysseun äidinisän polvelle, sanoen:
"Valitse sinä nimi odotetulle lapsenlapsellesi!"
"Sen teenkin", vastasi Antolykos. "Koska matkan varrella olen joutunut usein vihastumaan, olkoon hänen nimensä Odysseus, s.o. vihastunut. Ja kun hän varttuu, lähettäkää hänet luokseni, lahjat hänelle runsaat annan."
Näitä lahjoja oli Odysseus mennyt noutamaan. Sydämellisesti ottivat hänet vastaan sekä Antolykos, äidinisä, että äidinäiti Amfitea. Äitinsä veljien kera läksi hän Parnassolle metsästämään. Täällä hän näki tiheässä viidakossa harvinaisen ison villisian. Hän kumartui iskeäkseen sitä, mutta se ennätti ennen ja iski hirveät hampaansa Odysseun polveen, mutta samalla kaatui villisikakin kuoliaana maahan. Hoidellen saatiin haava paranemaan, mutta arpi jäi.
Tämän arven huomattuaan laski Eurykleia hämmästyneenä jalan irti ja huudahti:
"Oi, Odysseus sinä olet, armahin, nyt vasta sinut tunsin, kun käsin sinua kosketin!"
Ja hän katsahti Penelopeen, viitaten Odysseuhun, mutta Odysseus tarttui navakasti vanhaan hoitajaansa:
"Vaiti, tahdotko nyt minulle pahoin käyvän, sinä, joka minua ennen lapsena ollessani hoitelit. Ellet nyt ole hiljaa, seuraa kosto sinua."
"Oi kuningas", virkkoi vanhus hiljaa. "Vaikenen kuin kivi, etkö minua paremmin tunne. Ja kun kosijain koston hetki lyö, mainitsen sinulle ne neitosista, jotka ovat uskottomia olleet."
"Ystävä, kyllä itsekin näen, keneen luottaa saa, keneen ei. Vaikene sinä vain ja jätä loput jumalain huomaan."
Vanhus läksi noutamaan uutta pesuvettä, sillä äsken hän oli hämmästyksissään kaatanut entisen. Pesun päätyttyä läksi Odysseus jälleen Penelopen luo peittäen arven rääsyillään.
"Tahdon vielä hetken kanssasi puhella", alkoi kuningatar. "Päivän askareissa huolet asettuvat, mutta yön hiljaisina hetkinä nousee tuska sitä kalvavampana, surren ja itkien öitäni vietän. Aatokseni lainehtivat sinne tänne, kuni kevät-öitten satakielen laulu. Sekin, Aëdon raukka, Pandareon tytär, kipeästi suree Itylos-poikaansa, jonka erehdyksestä surmasi. Minun aatokseni viipyy milloin jalossa puolisossani, milloin pojassamme, enkä tiedä mitä tehdä: yhäkö täällä kotona viivyn vai olisiko minun jo toisen puolisona pois lähdettävä. Mutta kerron sinulle vielä unen, jonka äskettäin näin. Tuolla pihalla on parikymmentä hanhea, jotka vedestä vehnää noukkivat ja usein niitä huvikseni katselen. Silloin oli tulevinaan vuorilta kotka, suuri, vankkanokkainen ja surmasi ne kaikki. Itkin katkerasti hanhieni kohtaloa ja akajalaisnaisia oli kokoontuvinaan ympärilleni osaaottavina. Hetken kuluttua palasi kotka, istahti katon harjalle ja huusi selvin ihmisäänin: 'Rohkeutta, kuuluisa Ikarion tytär. Tämä ei ollutkaan unta, vaan totta. Hanhet ovat kosijoita ja minä olen puolisosi, joka tuon heille kaikille surman.' Samassa unikuva katosi, näin vain hanhien pihalla noppivan vehnänjyviä."
"Kuningatar, unenne merkityshän on itsestään selvä", Odysseus vastasi. "Uskon varmasti, että niin tuleekin käymään kuin unessa kuulitte kotkan sanovan. Hän palaa eikä syyllisiä armahda."
"Ei ole kaikkiin uniin luottamista", arveli kuningatar. "Uniakin on kahta lajia. Toiset kulkevat hohtavasta norsunluuportista ja niillä ei ole mitään arvoa, toiset astuvat luisesta käytävästä ja ne jotakin merkitsevät. Mutta tuskinpa minun uneni niihin kuuluu. — Vaan nyt, ystäväni, lähenee ratkaisun hetki lähenemistään ja se raskas aamu valkenee, jolloin minun on tämä ihana koti jätettävä. Nyt aion panna kilpailut toimeen. Odysseulla oli usein tapana ripustaa salin kattoon peräkkäin kaksitoista rengasta ja ampua yhdellä laukauksella nuoli niiden kaikkien läpi. Sen puolisoksi menen, joka jaksaa Odysseun jousen jännittää ja samanlaisen laukauksen ampua."
"Jalo Penelope, älä pitkitä kilpailuihin ryhtymistä, sillä puolisosi palaa varmasti, ennenkuin kenkään hänen joustaan jännittää jaksaa."
"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu", virkkoi kuningatar, "mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä levolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet."
Ja hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien vuoteeseen.