KAHDEKSASTOISTA RUNO.
Kaupungilla kuljeskeli ahneudestaan kuulu kerjäläinen Arnaios, suuri kooltaan, mutta heikko voimiltaan. Hänen tapansa oli tulla tuon tuostakin Odysseun palatsiin, jossa kosijat lähettivät häntä usein asioilleen ja kutsuivat häntä senvuoksi taivaan airuen mukaan: Iros.
Nytkin hän taas saapui sinne ja nähdessään vieraan kerjäläisen oven suussa aikoi ajaa hänet pois.
"Tiehesi, ukko, minun paikaltani, muuten potkaisen sinut pois", räyhäsi Iros. "Etkö näe, miten kaikki minulle ystävällisesti silmäänsä vilkuttavat, kehoittaen ajamaan sinut ulos. Lähde, lähde, muuten joudut nyrkkisotaan."
"Onhan tässä kynnyksellä sijaa kummallekin enkä minä niitä paloja kadehdi, mitä sinulle annetaan", vastasi Odysseus. "Mutta älä sinä ärsytä minua. Vaikka olenkin vanha, pidän sinut kyllä kurissa ja jos käsiksi sinuun käyn, ei sinusta enää huomenna ole minulle vastusta."
"Kaikkea sitä saa kuulla mokomankin suusta", kivahti Iros. "Mutta maltas, minä lyön sinua kohta, niin että hampaat suustasi heltiävät! Tulepas nyrkkeilemään!"
Nauraen virkkoi silloin Antinous toisille:
"Katsokaas, minkä ilon jumalat ovat meille lähettäneet. Nuo kaksi tuolla alottavat riidan. Yllytetäänpäs niitä vielä!"
Naureskellen ympäröivät kosijat kerjäläiset ja Antinous ehdotti:
"Tuolla uunissa on jäljellä makea paisti. Se ken teistä voittaa, saa sen, saapa vielä oikeuden olla ainoana kerjäläisenä tässä talossa. Toinen väistyköön."
Odysseus kuitenkin oli vastustelevinaan koko taistelua ja sanoi:
"On liian rohkeata näin vanhan miehen ryhtyä nuoremman kanssa taistelemaan, mutta nälkä käskee. Olen sitten rohkeampi, jos kaikki vannotte, ettei kukaan auta Irosta."
Kaikki vannoivat vaaditun valan ja Telemakos sen vielä vahvisti. Nyt paljasti Odysseus hartiansa ja käsivartensa ja ihaillen katselivat kaikki niiden voimakasta kauneutta.
"Jo nyt taisi tuhosi tulla, Iros-parka", virkkoi joku katselijoista.
Ja Iros alkoi vavista pelosta eikä uskaltanutkaan lähestyä vastustajaansa. Mutta palvelijat vetivät hänet esiin.
"Etkö häpeä, kerskailija, pelätä ja vavista vanhaa, nälkäistä ukkoa", sanoi joku. "Sen vaan sanon, että jos tuo sinut voittaa, lähetän sinut laivalla Epeiroon, kuningas Eketon luo. Hän sinut siellä niin ruhjoo, ettet kelpaa enää muuhun kuin koirien ruoaksi."
Ei auttanut muu kuin ryhtyä taisteluun ja Odysseun miettiessä, iskisikö hän voimainsa takaa, vaiko vain kaataisi vastustajansa, löikin Iros häntä hartioihin. Silloin iski Odysseus niskaan Irosta niin, että tämä nujertui tiedotonna maahan, veren tulvahtaessa suusta. Kosijat nauroivat katketakseen, mutta Odysseus raahasi vastustajansa palatsin portin pieleen, nosti hänet siihen istumaan, asetti kepin käteen ja sanoi:
"Istu nyt siinä sikojen ja koirain vartijana, äläkä pyri vieraitten kerjäläisten herraksi."
Odysseus heitti risaisen vaippansa taas harteilleen ja istahti kynnykselle entiselle paikalleen, mutta nauraen ja ilakoiden toivat kosijat hälle luvatun palkan. Nuori Amfinomos joi vielä hänen maljansakin, toivottaen onnea voimakkaalle muukalaiselle. Silloin lausui Odysseus:
"Amfinomos, näyt olevan jalo nuorukainen, kuten isäsi Nisoskin, jota olen kuullut kehuttavan. Sanonpa sinulle yhden asian, paina se tarkoin mieleesi: Kaikista luoduista on ihminen heikoin. Onnen päivinä ei hän muista, että onnettomuuskin voi kerran häntä kohdata. Mutta kun jumalat vastoinkäymisen lähettävät, on hänen sekin otettava vastaan. Vaihteleva on ihmisonni. Kerran olin rikas ja mahtava minäkin, mutta luotin vain isääni ja veljiini, enkä ymmärtänyt onneani säilyttää. Ihmisen on elettävä rehellisesti, vältettävä pahaa ja tehtävä mikä on oikein. Täällä harjoitetaan vääryyttä, hävitetään vieraan tavaraa ja se ei jää kostamatta. Kun Odysseus kerran palaa — ja varmasti se päivä pian koittaa — silloin tulee rangaistus. Toimittakoot jumalat sinut täältä pois, ennenkuin verinen tilinteko alkaa."
Kerjäläisen sanat näkyivät koskevan nuorukaiseen, murheellisena ja ikäänkuin aavistaen ennustuksen toteutuvan, hän palasi kuitenkin saliin, sillä kohtaloaan hän ei voinut välttää.
Atene johti silloin Penelopen mieleen halun näyttäytyä kosijoille ja hän virkkoi uskolliselle Eurynomelle:
"Eurynome, mieleni tekisi mennä kosijain luo, vaikkakin sydämessäni heitä vihaan ja tahtoisin samalla varoittaa poikaani luottamasta heihin, jotka edessä päin ovat hyviä, mutta selän takana neuvottelevat surma-aikeita."
"Kuningatar, käy heidän luokseen, mutta ennen sitä on sinun kylvyssä oltava ja saatava kyynelten jäljet kasvoiltasi", kehoitti palvelijatar.
"Ystäväni, älä minua kehoita ulkomuodostani huolehtimaan, siitä en välitä, enkä ole välittänyt siitä päivästä lähtien, jolloin puolisoni läksi. Vaan nouda tänne pari neitosta, jotka seuraavat minua alas, yksin en sinne halua käydä."
Eurynome läksi täyttämään emäntänsä käskyä, mutta sillä aikaa uuvutti Atene Penelopen virkistävään uneen ja valoi hänen kasvoihinsa ja vartaloonsa ihanuuden, jonka vertaista näkee ainoastaan Afroditella, tämän käydessä jumal-impien viehättävään karkeloon. Tehtävänsä tehtyään poistui Atene ja samassa Penelope heräsi lähenevien neitosten puheluun.
"Miten suloisesti nukahdin", virkkoi kuningatar. "Oi, sallisipa Artemis minun yhtä ihanasti vaipua kuoloon, silloin pääsisin suremasta jaloa puolisoani."
Kahden neitosen seuraamana astui kuningatar salin ovelle ja niin ihana hän oli, että kosijain sydän lämpeni ja kaikki toivoivat saavansa hänet puolisokseen. Mutta Penelope kääntyi Telemakon puoleen, lausuen:
"Poikani, en ymmärrä sinua. Lapsena osoitit suurta älyä, mutta nyt mieheksi vartuttuasi, kun sinun olisi näytettävä olevasi jalon miehen poika, et enää pysty mihinkään. Täällä kohdellaan vieraita pahoin, etkä sinä sitä estä."
"Äiti, en ihmettele, että olet minuun pahastunut. Lapsi en mielestäni kuitenkaan ole, osaan kyllä erottaa pahan hyvästä. Mutta tämä vieraitten, pahansuopien ihmisten paljous saa minut usein epäilemään mitä tehdä. Sitäpaitsi olen aivan yksin kaikkia muita vastaan. Nyt kuitenkin on vääryyttä kärsineen vieraan käynyt paremmin kuin luuletkaan. Hän on voittanut Iroon. Ja toivoisinpa kosijoille käyvän yhtä huonosti kuin tuolle kerskaajalle kävi."
Mutta Telemakon sanoista välittämättä huudahti Eurymakos ihastuneena:
"Oi, ihana kuningatar, jos kaikki Argoon ruhtinaat sinut tällä hetkellä näkisivät, ei kosijain joukko mahtuisikaan palatsiisi, niin ihana olet, kaikkia muita naisia ihanampi sekä kooltasi että muodoltasi ja älyltäsi rikkaampi."
"Ei, Eurymakos, ihanuuteni hävisi sinä hetkenä, jolloin puolisoni pois läksi. Mutta jos hän kerran palaisi, alkaisi kukoistukseni uudelleen. Muistan päivän, jona hän meni. Hän tarttui jäähyväisiksi käteeni ja lausui: 'Puolisoni, lähden taisteluun urhoollista Troian kansaa vastaan ja varmaan moni meistä jää sille tielleen. Hoida sinä kotiamme ja pidä huolta isästäni ja äidistäni, kuten tähänkin asti, kunnes pojastamme varttuu mies. Ellen minä palaisi, mene silloin puolisoksi toiselle.' Näin hän puhui. Nyt lähenee raskas häitteni aika minua onnetonta. Mutta kosijani eivät menettele oikein. Jaloa naista kosittaessa tuodaan hänelle aina runsaat lahjat, vieläpä härät ja lammaslaumatkin. Te sensijaan elätte talossani minun omaisuuttani kuluttaen."
Odysseus iloitsi kuullessaan puolisonsa järkevät sanat. Hän ymmärsi hänen houkuttelevan lahjoja kosijoilta ja kohtelevan heitä ystävällisin sanoin, vaikka sydämessään hautoikin muuta.
"Ihana Penelope", virkkoi Antinous. "Lahjat tuomme, mutta luotasi emme poistu, ennenkuin parhaan meistä olet puolisoksesi valinnut."
Kaikki yhtyivät Antinoun sanoihin ja kohta tuotiin Penelopelle runsaita lahjoja. Antinous antoi taidekoristeisen vaipan, jossa oli kaksitoista kultasolkea. Eurymakos lahjoitti hohtavat kultaiset kaulavitjat, joissa jalokivet välkkyivät. Eurydamoon lahjana olivat kalliit korvarenkaat, joissa kussakin säteili kolme timanttia. Runsaat ja mitä kallisarvoisimmat lahjat sai Penelope, joka nyt aarteineen jätti kosijat ja astui jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta kosijat alkoivat laulaen ja tanssien viettää iltaa. Hämärän tultua sytytettiin kartanolle nuotio ja palatsin neitoset sitä hoitelivat.
"Neidot, käykää kuningattarenne luo", virkkoi Odysseus heille, "kehrätkää siellä kultarihmaa, minä kyllä pidän tulesta huolen. Ja vaikka täällä kemut kestäisivät aamuun asti, en minä väsy."
Neitoset katsoivat hymyillen toisiinsa. Joukossa oli myös rusoposki
Melanto, Penelopen kasvattama ja hoivaama neito, joka kuitenkin oli
emännälleen kiittämätön ja salaa oli Eurymakon suosikkina. Hän vastasi
Odysseulle pilkallisesti:
"Sinäpä olet mieletön, kun et nukkua aio, etkä täältä edes poistu. Ylpeiletkö siitä, että Iroon voitit? Maltahan vaan, eikö kerran tule tänne sinuakin väkevämpi, ja silloin ovat laiskanpäiväsi täällä päättyneet."
Vihaisesti katsahti Odysseus häneen ja virkkoi:
"Vaikene, neito, lähden muutoin Telemakolle kertomaan korskeudestasi ja hän varmasti kostaa sinulle."
Neitoset pelästyivät kerjäläisen sanoja ja lähtivät juosten pois. Yksinään oli nyt Odysseus nuotion vartijana. Mutta kosijat eivät jättäneet häntä rauhaan. Eurymakos ivasi, Odysseuhun viitaten:
"Katsokaa, te kaikki ylvään kuningattaren kosijat, vierastanne. Hänet on varmaan joku jumala lähettänyt tänne meitä valaisemaan kaljulla päälaellaan."
"Kuules, ukkeli, etköhän tulisi minun palvelukseeni. Saisit maatilallani istuttaa puita ja palkaksi antaisin sinulle kunnon vaatteet ja ruokaa yllin kyllin. Mutta taidatpa olla niin tottunut kerjäämään, ettet mielikään rehelliseen työhön ryhtyä."
"Oi, Eurymakos", vastasi Odysseus hänelle. "Jos molemmat tarttuisimme samaan työhön, joko kilpaa heinää niittäisimme tai samanikäisillä härillä kyntäisimme, näkisit, etten olisi sinua huonompi. Tai jos Zeus lähettäisi sodan ja saisin miekan ja kypärin minäkin, näkisit, että parhaitten joukkoon kuuluisin. Silloin et enää köyhyyteni vuoksi minua ivaisi. Mutta sinä olet itserakas, mieheksi kehno, joka luulet itseäsi suureksi, koska et ympärilläsi koskaan näe mitään tosisuuruutta. Palaisipa Odysseus kerran, silloin tuntuisivat nämä palatsin avarat ovet sinusta kapeilta, sellaista vauhtia sinä silloin pakoon pyrkisit."
Vihastuneena huusi nyt Eurymakos: "Heittiö, kyllä pian saat selkääsi, koska noin röyhkeilet. Oletko juovuksissa, vai onko Iroon voitto noussut päähäsi?"
Ja samalla hän heitti jakkaransa kohti kerjäläistä. Odysseus väisti kuitenkin heiton ja jakkara sattuikin ruokia kantavaan palveliaan, joka kiljahtaen lyyhähti maahan. Nyt syntyi yleinen hämminki, jokainen huusi ja harmitteli, kun mokoman kerjäläisen vuoksi illan ilo särkyi.
Mutta Telemakos vaati ankarasti kaikkia lähtemään nukkumaan. Harmissaan kuuntelivat he nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta nuori Amfinomoskin yhtyi häneen ja kehoitti jättämään rauhaan kerjäläisen, joka oli tullut Odysseun katon alle suojaa saamaan. Silloin joivat kosijat vielä viimeisen uhrimaljan ja lähtivät yötiloilleen.