SEITSEMÄSTOISTA RUNO.
Seuraavana aamuna herättyään virkkoi Telemakos paimenelle:
"Eumaios, aion nyt lähteä kaupunkiin, sillä äiti huolehtii liiaksi. Vieraasi lähteköön kerjäilemään, se lienee selvintä. Minulla on surua yllin kyllin, en enää jaksa vieraitten huolia ottaa kantaakseni. Sanon sen suoraan, pahastukoon vieras tai älköön."
"Viipyä en aiokaan", vastasi Odysseus. "Kerjäten näin vanha mies helpoimmalla leipänsä saa. Odottelen vain päivän lämpenemistä, näin aamuviileällä on vähissä vaatteissa kylmä kulkea."
Telemakos asteli kohti kotia, sydän katkerana kosijoita kohtaan. Ensimäisenä hän kohtasi palatsissa Eurykleian, joka levitteli vuotia kivi-istuimille. Itkien riensi vanha hoitaja nuorta isäntäänsä vastaan. Penelopekin astui huoneestaan ihanana kuin Artemis ja Afrodite ja ilosta itkien hänkin syleili palaavaa poikaansa.
"Poikani, rakas poikani, sinä silmäini valo! En luullut sinua enää koskaan näkeväni, lähdettyäsi tietämättäni. Mitä kuulit isästäsi, kerro poikani?"
"Äiti, älä herätä ikäviä muistoja. Käy huoneeseesi ja uhraa jumalille.
Minä lähden torille kohtaamaan kanssani tullutta vierasta, jonka jätin
Peiraion huostaan", vastasi vain nuorukainen.
Ja uljaana kuin jumala asteli Telemakos torille. Täällä kosijat ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikka sydämessä kantoivatkin vihaa. Telemakos ei heistä kuitenkaan välittänyt, vaan istuutui isänsä vanhojen, uskollisten ystävien joukkoon. Pian saapui Peiraioskin, mukanaan Teoklymenos, pakolainen. Peiraios huomautti silloin huostaansa jääneistä Menelaon lahjoista, jotka olisi toimitettava palatsiin, mutta Telemakos virkkoi:
"Ystävä, ei ole nyt aika niitä kotiini tuoda. Kosijat hankkivat murhaani ja jos se heiltä onnistuu, saat sinä kaikki ne aarteet, mieluimmin ne sinulle suon kuin heille. Jos taas heidän hetkensä on lyönyt, otan ne ilolla vastaan."
Teoklymeneen hän johti kotiinsa, jossa Penelope istui kehräämässä hienoa rihmaa. Ennen kosijain tuloa pyysi Penelope poikaansa kertomaan matkoistaan.
Telemakos alkoikin kertoa. Hän kertoi tulonsa Nestorin luo, sekä mitä hän Menelaon ja ihanan Helenan kodissa oli kokenut ja kuullut, mainiten samalla Odysseun olosta Kalypson luona.
"Jalo Penelope, Odysseun kunnioitettu puoliso, poikasi ei tunne asiain oikeaa laitaa", alkoi Teoklymenos-tietäjä. "Jumalat todistajani olkoot ja itse saat tuta minun oikein ennustaneen: Odysseus on jo Itakassa, mutta hän kiertelee täällä salaa tai sitten hän tarkkaa kosijain rikollisia toimia. Näin laivalla tullessamme enne-merkin, joka ei petä."
Iloisena, toivosta vavahtaen virkkoi Penelope: "Suokoot Jumalat ennustuksesi toteutuvan. Runsaat ovat silloin lahjasi olevat."
Heidän näin kertoellessaan ja keskustellessaan olivat kosijat saapuneet pihamaalle urheilemaan ja pian taas koko räyhäävä joukko täytti salit, joissa ateria oli heille katettu.
Sillä aikaa valmistautui Eumaios opastamaan kerjäläisvierastaan kaupunkiin. Kehnot olivat vieraan rääsyt, mutta huono oli vieras itsekin. Siksipä hän pyysikin keppiä paimenelta, millä tukea horjuvaa käyntiään kivikkopoluilla. Pian he saapuivat Itakan kirkkaan, poppelivarjoisen lähteen luo, josta kaikki kaupunkilaiset vetensä ammentavat. Täällä Eumaios ja kerjäläinen kohtasivat vuohipaimen Melanteun, joka ajoi komeita vuohiaan palatsia kohti. Melanteus, nähdessään Eumaion raihnaine vieraineen, alkoi pilkata:
"Kas tuossa jos missä on vakka kantensa valinnut! Vaan niinhän sanotaankin, että jumalat yhdistävät aina samanlaiset. Mutta mihinkäs sinä oikein raahaat tuota rääsyläistä? Joka portinpieleen tuollainen horjuen kompastelee. Antaisit sen minulle tallimieheksi, niin saisi se edes jotain suuhunsa palkakseen. Mutta tuskin se työtä viitsisikään tehdä, mukavampaahan on kerjätä. Sen vain sanon, että jos mokoma Odysseun palatsiin jalallaankin vaan astuu, saa hän kosijain jakkaroita vasten naamatauluaan."
Samassa hän potkaisi Odysseuta, joka vaivoin sai vihansa hillityksi.
Mutta Eumaios huudahti:
"Oi, lähdenymfit, te Zeun tyttäret, kuulkaa rukoukseni! Jos Odysseus kerran luoksenne uhrinsa kantaa, suokaa hänen kostaa Melanteun röyhkeys!"
"Mitä tuo kurja höpiseekään", hymähti ivallisesti Melanteus. "Se päivä ei nouse, jolloin Odysseus palaa ja pian häviää täältä hänen poikansakin. Varo vaan, etten vie sinuakin laivoilla kauas ja myy orjaksi."
Vihdoin Melanteus jätti heidät ja he jatkoivat matkaansa hiljaa astellen. Itse hän riensi edellä palatsiin ja istuutui kosijain pöytään, sillä hän oli heidän suuressa suosiossaan.
Lähetessään palatsia tarttui Odysseus Eumaion käteen, virkkaen:
"Ystävä, tämä on varmasti Odysseun ihana koti, sen arvaa jo näkemältä. Siellä tunnutaan juhlittavan, paistin hajun tunnen, kuulenpa sitrankin ääntä, joka juhla-aterioihin aina kuuluu."
"Oikein arvasit, tyhmä et näy olevankaan. Mutta nyt on päätettävä, miten teemme: menetkö sinä edellä sisään kosijain luo, vai menenkö minä ensin ja sinä jäät tänne odottamaan. Kauan ei sinun kuitenkaan auta viipyä, muuten joudut kovan kohtelun alaiseksi", ehdotti Eumaios.
Mutta Odysseus lausui:
"Käy ensin sisään sinä, minusta älä huoli, olenhan tottunut sekä potkuihin että kovuuteen."
Tallin edessä tunkiokasalla syöpäläisten vaivaamana makasi vanha, takkuinen koira, joka kuultuaan Odysseun äänen, tunsi heti entisen isäntänsä. Ei jaksanut kuitenkaan jalo eläin päätäänkään nostaa, heilutti vain häntäänsä ja loi uskolliset, kosteat silmänsä Odysseuun. Odysseus tunsi sen Argooksi, lempikoirakseen, jonka hän itse oli ennen Trojaan lähtöään kasvattanut. Siitä oli sitten varttunut oiva metsästyskoira, mutta nyt se oli vanha ja hoidotta jätetty. Salaa pyyhkäisi Odysseus kuuman kyyneleen silmistään ja kysyi:
"Eumaios, katso, mikä koira tuolla tunkiolla noin huonossa kunnossa makaa?"
"Se on isäntäni koira, isäntäni kasvattama ja hoitama. Mutta palkolliset ovat huolimattomia kun ei isäntä ole käskemässä. Niinhän se aina on", puhui Eumaios.
Mutta Argoon päivät olivat nyt päättyneet, se kuoli ilosta nähtyään rakkaan isäntänsä.
Eumaios astui sisään ja istuutui Telemakon luo. Kohta näkyi raihnainen kerjäläinenkin ovensuussa. Tutisten hän istahti kynnykselle nojautuen oven kauniiseen kypressi-pieleen. Telemakos lähetti hänelle silloin antipaloja ja kehoitti häntä pyytämään kultakin kosijalta lisää, sillä "kerjäläisen ei sovi ujostella", kuten hän sanoi.
Kiittäen laski Odysseus Telemakon palat laukkuunsa ja alkoi syödä, mutta juhlalaulajan lopetettua laulunsa, kehoitti Atene häntä kulkemaan kosijan luota toisen luo almua anoen. Odysseus läheni kutakin kättään ojentaen, kuten ainakin kerjäläinen. Ken hän on ja mistä tullut, kyseltiin häneltä, mutta Melanteus riensi vastaamaan:
"Mistä lieneekään, Eumaion vaan näin äsken häntä tänne kuljettavan."
Antinous kääntyi silloin vihaisena Eumaion puoleen:
"Eikö mielestäsi meillä ole täällä kyllin kerjäläisiä, jotka isäntäsi omaisuutta syövät, yhäkö sinä niitä tänne aiot raahata?"
"Jalosti et puhu, vaikka jalosukuinen oletkin", vastasi Eumaios. "Kerjäläistä ei kenkään kutsu. Mutta sinä kohtelet aina niin ylimielisesti meitä, Odysseun palvelijoita ja etenkin minua. Siitä en kuitenkaan välitä niin kauan kuin Penelope ja Telemakos elävät."
"Vaikene, Eumaios", nuhteli Telemakos. "Älä häntä suotta ärsytä. Ja sinusta vasta tulisi oiva isä minulle, Antinous, koska tuollaisia opetuksia jaat. Anna kerjäläiselle, äläkä muitakaan antamasta kiellä, sillä täällä ei kenkään ole pahoillaan, jos tarvitsevaista autetaan. Mutta sinä, Antinous, et muista välitä, itsestäsi vain huolta pidät."
"Jopa puhut ylpeästi, Telemakos", virkkoi kosija. "Jos jokainen antaisi yhtä runsaasti kuin minä annoin, riittäisi hänelle evästä vähintäin kolmeksi kuukaudeksi."
Odysseus saikin runsaat palat ja aikoi jo palata kynnykselle pusseineen, mutta kääntyi kuitenkin vielä Antinoun puoleen, sanoen:
"Sinun tulee antaa vielä oikein hyvä pala, sillä sinä näyt olevan muita ylhäisempi. Kuninkaaksi sinua luulisi. Katsos, minäkin olen kerran ollut rikas ja mahtava. Koti minulla oli kuulu ja palvelijoita paljon. Kerjäläistä en koskaan antimetta pois ajanut." Ja sitten hän alkoi kertoa laveasti kukistumisestaan, onnettomasta Egyptin retkestään, miten hänet vietiin Kyproon orjaksi ja miten kovia hän joutui kokemaan.
Mutta nyt oli Antinoun kärsivällisyys lopussa.
"Mikähän jumala tuollaisen maanvaivan tänne onkaan lähettänyt. Ei edes ruokarauhaa saa. Korjaa nyt luusi ihmisiä kiusaamasta, muuten toimitan sinut sellaiseen paikkaan, jossa on pahempi olla kuin sekä Egyptissä että Kyprossa. Kas, näin käy, kun on kerjäläiselle liian hyvä."
Mutta Odysseus vastasi:
"Eipä näy vastaavan luonteesi komeata muotoasi. Täällä syöt vieraan ruokaa etkä niistä murustakaan kerjäläiselle soisi. Tuskinpa omalta pöydältäsi suolanraekaan anovalle tipahtaisi."
Nyt raivostui Antinous:
"Vai aiot vielä pilkata! Ehjin nahoin et salia jätä." Ja samassa hän heitti kohti Odysseuta jakkaran, joka oli ollut hänen jalkainsa alla. Heitto oli kova, mutta Odysseus ei hievahtanutkaan, pudisti vain päätään ja läksi astumaan kynnystä kohti. Täällä hän alkoi:
"Kuulkaa, jalon kuningattaren kosijat! Jos mies saa iskun omaisuuttaan puolustaessaan, silloin sen kärsii, mutta kun häntä nälkäänsä tyydyttäessä lyödään, silloin on eri asia. Jos koston jumalattaret kerjäläistä kuulevat, silloin toivotan Antinoulle häitten asemesta kuoloa."
"Istu hiljaa siellä nurkassasi syömässä, taikka raahaavat palvelijat sinut ulos ja nylkevät elävältä", raivosi Antinous.
Toiset kosijat paheksuivat Antinoun röyhkeyttä ja sanoivat:
"Antinous, taisitpa tehdä pahasti jakkaralla vierasta heittäessäsi. Jospa hän onkin joku jumala, tulevathan jumalatkin ihmismuodossa maan päälle ihmisten elämää ja vaellusta tarkkaamaan."
Antinous ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään. Telemakon sydäntä kirveli nähdessään isäänsä pideltävän pahoin, mutta lupauksensa mukaan ei hän virkkanut mitään, nyökäytti vain hiljaa päätään kostoa hautoen.
Penelopenkin kuuluville oli tullut tieto Antinoun kovuudesta muudanta ventovierasta kohtaan ja pahoillaan hän toivotti kostoa heittäjälle.
"Jospa meidän muittenkin toivotukset toteutuisivat", virkkoi siihen joku palvelijattarista, "niin ei heistä kenkään aamunkoittoa näkisi."
Penelope, sydämessään kerjäläistä säälien, kutsutti Eumaion luokseen, sanoen hänelle:
"Jalo Eumaios, johda vieras tänne luokseni, kenties hän, joka paljon on maita kierrellyt, on sattunut näkemään tai jotain kuulemaan kaivatusta Odysseusta."
"Oi, kuningatar, suuri kertomistaito sillä miehellä on", vastasi paimen. "Kolme vuorokautta hän luonani viipyi enkä väsynyt häntä kuulemaan. Paljon hän on nähnyt, paljon kokenut ja hän tietää kertoa Odysseun olevan jo rikkaine aarteineen kotimatkalla."
"Tuo hänet heti tänne, Eumaios", lausui Penelope. "Kosijat tehkööt sillä aikaa mitä haluavat. Jospa Odysseus kerran saapuisi, kostaisi hän Telemakon avulla kaikki heidän julkeutensa."
Samassa aivasti Telemakos niin kovasti, että sali kaikui. Penelope naurahti.
"Kuulitko", sanoi hän paimenelle. "Telemakos myönsi sanani tosiksi. Mene nopeasti hakemaan vieras luokseni. Ja jos hän totta puhuu, saa hän juhlavaatteet palkakseen."
Eumaios riensi täyttämään emäntänsä käskyä ja hän kuiskasi Odysseulle:
"Sinua kutsuu viisas Penelope, jalon Telemakon äiti. Hän tahtoo kysellä, tiedätkö mitään hänen puolisostaan, ja jos tosia puhut, tulet palkankin runsaan saamaan."
"Oi, Eumaios, totta puhun jalolle kuningattarelle. Mutta en uskalla hänen luokseen ennen auringon laskua käydä. Ties mitä kosijat tekisivätkään, jos nyt menisin. Enhän äskenkään mitään tehnyt ja kuitenkin minua lyötiin."
Eumaios palasi odottavan Penelopen luo tuoden vieraan terveiset ja piti hänkin puolestaan myöhäistä iltahetkeä sopivampana rauhalliselle keskustelulle. Penelope myönsi myöskin kerjäläisen viisaasti ajatelleen.
Paimen palasi nyt saliin ja kuiskasi Telemakolle lähtevänsä pois, mutta kehoitti häntä varomaan kosijoita, joilla on paha mielessä.
"Oikein puhut, vanhus, mene kotiisi, mutta palaa tänne aamulla ja tuo runsaat uhri-eläimet tullessasi", vastasi Telemakos.
Paimen läksi ja kosijat jäivät viettämään iltaa soittaen ja tanssien tapansa mukaan.