YHDESTOISTA RUNO.
"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa mennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon laskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo, joita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä sieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme laivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken määräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten Kirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa kaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella kuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla, kunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.
"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien hän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä hautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.
"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun Troiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun ratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan reunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.
"Tunnettuaan minut hän virkkoi:
"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit? Mutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle totuuden ilmoitan.'
"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:
"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat matkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan poikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain voit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle saavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen jätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi käytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset kotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella. Kotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat, ihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat heidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas sisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa ruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa jumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille muille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi iltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu mereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'
"Hänen lopetettuaan, virkoin:
"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini ääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut pojakseen?'
"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella, laske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois karkoitat, hän ääneti poistuu.'
"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä.
Verta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:
"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut? Vaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä virtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. — Vastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä puolisoasi kohdannut?'
"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa Teiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin sieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut Hadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit? Kerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai toisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä puolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo parhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'
"Ja rakastettu äitini kertoi:
"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt ja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi. Mutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa iltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja, vaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä vain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa, kuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren raskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi itkien minunkin päiväni päättyivät.'
"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin, mutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.
"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?" kysyin. "Vai oletko vain Persefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä suuremmaksi?'
"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää lihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun ruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä nähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'
"Samalla alkoi suuri joukko kuulujen sankarien puolisoja ja tyttäriä lähestyä. Yksitellen pakotin heidät tulemaan. Siinä näin Alkmenen, Herakleen äidin; ihanan Epikasten, Oidipon äidin, joka tietämättään meni poikansa puolisoksi ja sitten tuskissaan päätti itse päivänsä; näin vielä Ledan, Tyndareon puolison, Kastorin äidin ja monet muut, jotka eri lailla monivaiheisen elämän elettyään olivat Hadeeseen joutuneet."
Nyt lopetti Odysseus kertomuksensa, sillä hämärä verhosi jo salin. Mutta fajakit istuivat siellä haltioissaan kuunnellen ihmeellisiä kertomuksia. Ihana Arete virkkoi silloin:
"Katsokaa sankaria, sankaria kooltaan, varreltaan mainiota! Paljon on teillä aarteita kammioissanne. Jakakaa, jakakaa niitä Odysseulle!"
"Tuskin viisas kuningattaremme vastoin kenenkään mieltä puhuu", puuttui joku puheeseen, "mutta kuulkaamme, mitä Alkinoos arvelee."
"Oikein sanottu", vastasi kuningas. "Mutta miten kipeästi kotiaan vieraamme kaivanneekin, viipyköön kuitenkin täällä huomiseen, kunnes lahjat, hänen arvoisensa, ennätämme järjestää."
Vastasi siihen viisas Odysseus:
"Verraton Alkinoos! Jos vuoden vielä minua täällä viipymään pyytäisit matkaani järjestääksesi ja lahjoja kootaksesi, tottelisin sinua, sillä mies on arvokkaampi rikkaana kotiin palatessaan kuin tyhjin käsin saapuessaan."
"Kun tänne saavuit, Odysseus, emme sinua petturiksi luulleetkaan", jatkoi kuningas, "mutta nyt näemme, mikä taituri olet ja miten laulajan tavoin osaat sanasi sanoa. Mutta yö on pitkä, kerro vielä Troian uroista, joita kohtasit. Valkenevaan aamuun asti sinua kuunnella jaksamme."
Ja Odysseus jatkoi:
"Jos haluat, Alkinoos, kerron vielä. Onhan aikaa sekä keskusteluun että lepoon.
"Naisten varjojen häipyessä sinne tänne läheni minua Atreun poika Agamemnon kaikkien niiden ympäröimänä, jotka Aigiston talossa surmansa saivat. Nähtyään minut alkoi hän katkerasti itkeä ja ojensi kätensä minua kohti. Mutta niissä ei ollut enää entistä miehuuden voimaa. Minäkin ratkesin itkuun ystäväni nähdessäni ja kysyin, mikä hänet Hadeeseen saattoi.
"Agamemnon kertoi silloin surullisen loppunsa, miten Aigistos sekä hänet että hänen väkensä surmasi veren virtanaan valuessa.
"'Mutta kipeimmin koski minuun', jatkoi vainaja, 'Troiasta kanssani tuodun Priamon tyttären Kassandran valitus, kun uskoton Klytaimnestra hänet viereeni surmasi. Kuolevana tartuin silloin miekkaani, mutta petollinen puolisoni läksi luotani, eikä hän edes silmiäni sulkenut, vaikka näki minun olevan matkalla Hadeeseen. Se oli julmaa, kauheampaa tuskin ajatella voi kuin moinen vaimon petos. Iloitsin kotiin tulostani, mutta siellä kohtasinkin petturin, joka on häpeän varjon saattanut kaikille naisille. Sinuakin neuvon, viisas Odysseus, älä kaikkia aatoksiasi puolisollesi ilmaise. Tosin rehellinen on Penelope, Ikarion tytär. Oi, miten nuorena hän jäi, jokelteleva lapsi rinnoillaan, sinua odottamaan. Nyt on lapsesta varttunut mies, jota kuninkaana kunnioitetaan ja joka kohta saa kotiinsa päässyttä isäänsä syleillä. Sitä iloa ei puolisoni minulle suonut. Vielä sinulle yhden neuvon annan: lähene salaa kotiasi, ei ole keneenkään luottamista.'
"Nyt tulivat Akilleus, Patroklos ja Antilokos minua kohti. Heti minut tunnettuaan Akilleus huudahti:
"'Mitä nyt mietit, Laerteen poika? Miten olet uskaltanut Hadeeseen, varjojen valtakuntaan tulla?'
"Vastasin:
"'Oi, Akilleus, Peleun jälkeläinen, sinä rohkein Akaian rohkeimmista! Teiresiaan vuoksi tulin, neuvoa kysymään läksin, sillä en ole vielä kotimaahani päässyt, surut ja vastukset ovat minua vain ahdistaneet. Mutta sinä olet onnellinen, Akilleus. Maanpäällä sinua jumaloitiin ja täälläkin vainajain parissa jumalana vallitset. Sinun ei kaatumistasi surra tarvitse.'
"'Oi, Odysseus, älä kohtaloani kadehdi. Olisin ennemmin maan päällä köyhimmän miehen palvelijana, kuin täällä varjojen valtiaana. Mutta kerro, mitä tiedät pojastani. Ottiko hän taisteluun osaa vai ei? Entä isä-vanhukseni, Peleus kuningas? Vieläkö hän on myrmidonien hallitsijana vai ovatko he hänet jo viralta panneet, sillä hänen kätensä ovat voimattomat, enkä minäkään ole hänen puolestaan sotimassa? Oi, pääsisinpä edes hetkeksi kotiini käymään, silloin saisivat ne vavista, jotka isääni tahtovat vallasta syöstä.'
"Vastasin silloin hänelle:
"'Ystävä, isästäsi en mitään tiedä, mutta pojastasi Neoptolemosta voin sinulle paljonkin kertoa. Minähän hänet Skyrosta laivallani kävin noutamassa. Neuvotteluihin hän aina otti osaa ja viisaat olivat hänen sanansa. Troiassa taistellessamme ei hän milloinkaan väistänyt, vaan ensimäisenä hän kuumimpaan otteluun riensi. Mahdotonta on luetellakaan niiden nimiä, jotka hän kaasi, hän, ihanin miehistä mitä tunsin, jumalaista Memnonia lukuunottamatta. Ja kun Epeion puuhevoseen astuimme, oli hän rohkeimmista rohkein. Priamon kaupungin kukistuttua astui hän laivaan runsaine saaliineen eikä hänelle ollut mitään vahinkoa tapahtunut.'
"Ylpeänä poikansa menestyksestä läksi Akilleun varjo astumaan poikki
Asfodelos-niityn.
"Toiset haamut seisoivat vieressä kukin omia huoliaan haastellen. Kauempana pysytteli vain Aias, yhä vihoissaan siitä, että Akilleun aseista riidellessämme voitto minulle lankesi. Oi, miksi aloinkaan sellaisen uroon kanssa kilpailla! Koetin nyt ystävällisin sanoin häntä lepyttää, mutta hän ei tahtonut kuulla puhettani, vaan kääntyi pois. Kiista olisi kenties piankin puhjennut, mutta mieleni teki nähdä muitakin vainajia.
"Näinkin Zeun heimolaisen Minon, joka valtikka kädessä oli vainajain tuomarina, näin metsästävän Orionin, Tityon, joka Zeuta vastustaessaan sai kovaa kärsiä. Näin myös Tantalon hirveissä tuskissaan. Kaulaan asti ulottui hälle vesi, eikä hän sittenkään voinut juoda, vaikka kauhea jano häntä vaivasi. Vanhuksen kumartuessa juomaan hävisikin vesi ja musta multa vain levisi hänen ympärillään. Hänen päänsä päällä ojentausi mitä ihanimpia hedelmäpuitten oksia, jotka riippuivat täynnä meheviä hedelmiä, mutta kun hän ojensi kätensä niihin tarttuakseen, heilautti tuuli oksat kohti pilviä. Oli siellä vielä Sisyfos, joka käsin jaloin vieritti suurta kivimöhkälettä kallion huipulle, mutta juuri kun hän oli saamaisillaan sen huipun yli, vierikin se takaisin. Yhä vain hän sitä koetti. Hiki valui otsasta ja pölypilvi kierteli ympärillä, mutta työ oli aina yhtä tuloksetonta. Vihdoin näin Herakleenkin, näin, mutta vain hänen heikon varjonsa, sillä itse hän asui jumalien luona, Zeun ja Heren tyttären, ihanan Heben, puolisona. Synkkänä hän seisoi ympärilleen katsellen, jännitetty jousi kädessään. Nähtyään minut sanoi hän synkeästi:
"'Onneton Odysseus, vainoaako sinuakin sama kohtalo, joka minua maailmassa vainosi. Vaikka itse Zeus on isäni, jouduin itseäni arvottomamman palvelukseen. Hän koetti keksiä minulle mitä vaikeimpia töitä, ja silloin hän lähetti minut tänne pyydystämään Hadeen koiraa. Sen sain kuitenkin Atenen ja Hermeen avulla kiinni.'
"Hän jätti minut. Odotin vielä hetken, toivoen yhä vielä näkeväni kuuluisia vainajia, mutta heidän kova huutonsa ja melunsa sai minut pelkäämään, että Persefone lähettää Gorgon hirveän pään ja siksi läksin nopeasti pois. Rantaan saavuttuani kiirehdin miehiä nostamaan purjeet. Pitkin Okeanos-virtaa kulki nyt tiemme, alussa oli peilityyntä, niin että saimme käyttää airoja, mutta pian suosi meitä oiva myötätuuli."