I.

— Kas niin, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!

Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota lakiasiaintoimistoissa nimitetään katuojan harppojiksi. Hän nakersi parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen, hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.

— Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä, ihminen hän on aina sentään, — sanoi pääkirjuri, keskeyttäen kustannusarvion yhteenlaskemisen.

Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin, kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton, hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat kuukaudessa.

— Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi kuskinkauhtanaksi? — sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka saa opettajansa kiinni virheestä.

Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän kärkeä vasten.

— Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? — sanoi matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa jäljensi.

Sitten Godeschal jatkoi esitystään: — Mutta ylevässä ja hyväntahtoisessa viisaudessaan hänen Majesteettinsa Ludvig kahdeksastoista (kirjoittakaa kaikki kirjaimilla, te oppinut Desroches siellä, joka kirjoitatte puhtaaksi) ottaessaan uudestaan hallitusohjat käsiinsä, käsitti (mitähän se suuri velikulta käsitti?) sen korkean tehtävän, johon hänet jumalallinen kaitselmus oli kutsunut!… (huutomerkki ja kuusi pistettä: oikeudessa ollaan siksi suopeita, että se sallitaan meille), ja hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, kuten käy ilmi allamainitun asetuksen päiväyksestä, korjata ne vahingot, jotka meidän vallankumouksellisten aikojemme hirveät ja surulliset hävitykset ovat aiheuttaneet, palauttamalla uskollisille ja lukuisille palvelijoilleen (lukuisa on tässä mairittelua, minkä pitäisi miellyttää tuomioistuinta) kaikki heidän myymättä jäänyt omaisuutensa, tavattiinpa se sitten yhteismailla, tavattiinpa se sitten kruunun tavallisilla tai erityisillä alueilla, tavattiinpa se sitten vaikka julkisten laitosten eläkemailla, sillä me olemme ja tahdomme olla oikeutetut väittämään, että sellainen on tuon kuuluisan ja niin suoran asetuksen henki, asetuksen, joka on annettu… — Odottakaa, — sanoi Godeschal kolmelle apulaiselle, — tämä lauselurjus on täyttänyt koko sivun! No niin, — jatkoi hän, kostuttaen kielellään taitetun arkin selkää saadakseen käännetyksi leimapaperinsa paksun sivun. — No niin, jos haluatte tehdä hänelle kepposen, niin hänelle on sanottava, että asianajaja ei voi puhella liiketuttaviensa kanssa muulloin kuin kahden ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä, palaako tuo vanha hylkiö! — Ja Godeschal tarttui alottamaansa lauseeseen: — joka on annettu… Seuraatteko mukana? — hän kysyi.

— Kyllä! — huusivat nuo kolme kopistia.

Kaikki tapahtui samalla kertaa, anomuksen lukeminen, lörpöttely ja kepposen suunnitteleminen.

— Joka on annettu… Kuulkaapas, ukko Boucard, minä päivänä asetus on annettu? Täytyy toimittaa kaikki perusteellisesti, totta maar! Sillä lailla täytetään sivuja.

— Totta maar! — toisti eräs kopisteista ennenkuin Boucard, pääkirjuri, oli vastannut.

— Mitä, oletteko kirjoittanut totta maar? — huudahti Godeschal luoden yhteen vastatulleista silmäyksen, joka samalla kertaa oli vakava ja ivallinen.

— Kuinkas muuten, — sanoi Desroches, — neljäs apulainen, kumartuen katsomaan naapurinsa jäljennöstä, hän on kirjoittanut: Täytyy kirjoittaa kaikki perusteellisesti! ja totta maar'in yhdellä a:lla.

Kaikki apulaiset päästivät suuren naurun.

— Kuinka, herra Huré, te pidätte totta maaria lakiterminä, ja sanotte olevanne Mortagnesta! — huudahti Simonnin.

— Raaputtakaa se tarkoin pois, — sanoi pääkirjuri. — Jos tuomari, jonka tehtävä on kantaa maksut asiapapereista, näkisi sellaista, niin hän sanoisi että on tehty pilaa tuhertamisesta! Ja te aiheuttaisitte ikävyyksiä isännällemme. Kas niin, älkää enää koskaan tehkö sellaisia tyhmyyksiä! Normandialaisen ei sovi kirjoittaa huolimattomasti anomusta. Se merkitsee tuomarin kirjureille samaa kuin kiväärit olalle! sotilaille.

— Joka on annettu…? — kysyi Godeschal. —- Sanokaa minulle toki, koska, herra Boucard?

— Kesäkuussa 1814, — vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen. Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: — Sisään! Boucard jäi katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä tarkoitetaan nimellä brousilles (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.

Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä, laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille, että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen apulainen oli parastaikaa oikeudessa.

Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.

Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot, myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.

Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä "pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja, jotka polveutuvat Chletin, lyhentämättömässä muodossa Chateletin, asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen oikeusistuinta.

Niinpä oli tässäkin pimeässä, tomusta tahmeassa toimistossa, niinkuin kaikissa muissakin, jotakin vastenmielistä käräjöitsijöille, jotakin, minkä vuoksi se oli Pariisin kaikkein iljettävimpiä eriskummisuuksia. Jollei olisi homehtuneita sakasteja, missä rukoukset punnitaan ja maksetaan kuin mausteet, jollei olisi vanhain tavarain kaupustelijain myymälöitä, missä liikutellaan ryysyjä, jotka särkevät kaikki elämämme kauniit harhakuvat näyttämällä meille, mihin kaikki meidän juhlamme päättyvät, niin, jollei näitä kahta runouden lokaviemäriä olisi olemassa, niin asianajotoimisto olisi varmasti kaikista markkinakojuista kaikkein hirvittävin. Mutta niinpä on pelihelvettien, oikeusistuinten, arpajaistoimistojen ja porttoloittenkin laita.

Mutta miksi? Kenties siksi, että näissä paikoissa draama, joka esitetään ihmisen sielussa, tekee hänet välineistä ja syrjäseikoista välinpitämättömäksi. Tämä seikka selittänee myöskin suurten ajattelijain ja pyrkimysten miesten koreilemattomuuden.

— Missäs on minun kynäveitseni?

— Minä syön aamiaista!

— Mene ja hirtä itsesi, tässä on musteläntti, tässä anomuksessa!

— Hiljaa, herrat!

Nämä eri huudahdukset pääsivät ilmoille samaan aikaan kun vanha käräjöitsijä sulki oven sellaisella nöyryydellä, mikä tekee onnettoman ihmisen liikkeet luonnottomiksi. Tuntematon koetti hymyillä, mutta hänen kasvojensa lihakset herpautuivat, kun hän oli turhaan etsinyt joitakin ystävällisyyden merkkejä kuuden apulaisen taipumattoman välinpitämättömiltä kasvoilta. Tottuneena epäilemättä arvostelemaan ihmisiä hän kääntyi hyvin kohteliaasti katuojan-harppojan puoleen, toivoen, että tuo kaikkien asiain toimittaja vastaisi hänelle ystävällisesti.

— Onko isäntä itse tavattavissa, herra?

Pahanilkinen katuojan-harppoja ei vastannut mies-raukalle muulla lailla kuin jatkuvasti näpäyttäen vasemman kätensä sormilla korvaansa, ikäänkuin sanoakseen: — Minä olen kuuro.

— Mitä haluatte, herra? — kysyi Godeschal, joka sitä sanoessaan nielaisi suuntäydeltä leipää, mikä hyvinkin olisi painanut neljännesnaulan, heilutti veistään ja pani koipensa ristiin, kohottaen aina silmiensä kohdalle sen jalan, joka joutui päällimmäiseksi.

— Tulen tänne jo viidennen kerran, — vastasi neuvonkysyjä. —
Haluaisin puhutella herra Dervilleä.

— Onko jotakin asiaa?

— Kyllä, mutta minä en voi sitä selittää muille kuin itse herra…

— Isäntä nukkuu; jos haluatte kysyä hänen neuvoaan joissakin vaikeissa asioissa, niin hän ei tee vakavaa työtä muulloin kuin keskellä yötä. Mutta jos tahtoisitte sanoa meille asianne, niin voisimme, yhtä hyvin kuin hänkin, teille…

Tuntematon pysyi järkähtämättömänä. Hän alkoi katsella vaatimattomasti ympärilleen, kuten koira, joka pujahdettuaan vieraaseen keittiöön pelkää siellä saavansa iskuja. Ammattinsa vuoksi apulaiset eivät koskaan pelkää varkaita, he eivät siis ollenkaan epäilleet kuskinkauhtanaan puettua miestä, vaan antoivat hänen tarkastaa huonetta, mistä hän haki turhaan tuolia voidakseen istuutua, sillä hän oli ilmeisesti väsyksissä. Järjestelmällisesti asianajajat asettavat hyvin vähän tuoleja asioimistoihinsa. Tavallinen liiketuttava, joka väsyy odottamaan seisaallaan, poistuu mutisten, mutta hän ei hävitä aikaa, josta häntä, erään vanhan asianajajan sanojen mukaan, ei voida veloittaa.

— Hyvä herra, — vastasi hän, — minulla on jo ollut kunnia ilmoittaa teille, että minä en voi selittää asiaani muille kuin herra Dervillelle. Minä odotan siksi, kunnes hän nousee ylös.

Boucard oli lopettanut yhteenlaskunsa. Hän tunsi suklaansa hajun, jätti rottinkisohvansa, meni uunin luo, mittasi vanhuksen kiireestä kantapäähän, tarkasti kuskinkauhtanaa ja virnisti sanoin selittämättömästi. Hän ajatteli luultavasti, että puristelipa tuollaista asiakasta millä tavalla tahansa, häneltä ei ainakaan voisi kiskaista penninpyöryläistäkään. Näin ollen hän puuttui puheeseen muutamin sanoin, vapauttaakseen toimiston huonosta vieraasta.

— Hyvä herra, he ovat puhuneet totta. Herra Derville ei tee työtä muulloin kuin yöllä. Jos teidän asianne on tärkeä, niin neuvon teitä tulemaan takaisin yhden aikaan yöllä.

Neuvonkysyjä katsahti pääkirjuriin ällistyneen näköisenä ja pysyi hetken liikkumatta. Tottuneina kaikenlaisiin kasvonilmeiden muutoksiin ja erikoisiin, epäröinnin tai mietiskelyn aiheuttamiin mielijohteisiin, mikä on ominaista oikeudenkäynninhenkilökunnalle, — apulaiset jatkoivat syöntiään, synnyttäen sellaisen äänen leukaluillaan, kuin hevoset appeensa ääressä, eivätkä enää välittäneet koko vanhuksesta.

— Palaan tänä iltana, hyvä herra, — sanoi vihdoin vanhus, joka onnettomille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella tahtoi säilyttää hyvänsävyisyytensä.

Kurjuudelle on sallittu ainoastaan sellainen ivanteko, että se pakoittaa oikeuden ja hyväntahtoisuuden aiheettomiin kieltäymyksiin. Kun kurjat ovat saaneet yhteiskunnan todistetuksi valheelliseksi, niin he heittäytyvät sitä kiihkeämmin Jumalan huomaan.

— No eikös sillä olekin aivan mainio päänuppi? — sanoi Simonnin, odottamatta edes sen vertaa, että vanhus olisi ennättänyt sulkea oven.

— Hän on aivan haudasta nousseen näköinen, — vastasi apulainen.

— Joku eversti, joka vaatii maksamatta jäänyttä eläkettä, — sanoi pääkirjuri.

— Eipäs, hän on entinen ovenvartija, — sanoi Godeschal.

— Minä lyön vetoa, että hän on aatelismies, — huudahti Boucard.

— Minä lyön vetoa, että hän on ollut ovenvartijana, — vastasi Godeschal. — Ainoastaan ovenvartijat on luonto varustanut kuluneilla kuskinkauhtanoilla, jotka ovat niin rasvaisia ja liepeistään repeytyneitä kuin tämän ukon takki. Ettekö ole nähneet hänen linttaan menneitä kenkiään, jotka vuotavat, tai hänen kaulaliinaansa, jota hän pitää paitana? Hän on maannut siltojen alla.

— Hän saattaa olla jalosyntyinen ja silti ollut ovenvartijana, — huudahti Desroches. — Sellaista on ennenkin nähty.

— Ei, — vastasi Boucard keskellä äänekästä naurua.

— Minä väitän, että hän on ollut oluenpanijana 1789 ja everstinä tasavallan aikoihin.

— Ah, minä lyön vetoa teatteripiletit teille kaikille siitä, että hän ei ole ollut sotilaana, — sanoi Godeschal.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Boucard.

— Herra, herra, — huudahti pieni apulainen, avaten ikkunan.

— Mitä sinä teet, Simonnin? — kysyi Boucard.

— Minä kutsun häntä, kysyäkseni, onko hän eversti vai ovenvartija.
Hänen pitäisi se tietää, hänen.

Kaikki apulaiset alkoivat nauraa. Mitä vanhukseen tulee, niin hän nousi jo uudestaan portaita.

— Mitäs me nyt aiomme hänelle sanoa? — huudahti Godeschal.

— Sallikaa minun pitää huolta siitä, — vastasi Boucard.

Mies-raukka astui sisään arastelevasti, luoden katseensa maahan, kenties siksi, ettei olisi ilmaissut nälkäänsä katselemalla liian ahnaasti ruokatavaroita.

— Hyvä herra, — sanoi hänelle Boucard, — haluaisitteko olla niin hyväntahtoinen, että ilmoittaisitte meille nimenne, jotta isäntämme tietäisi…

— Chabert.

— Sama everstikö, joka sai surmansa Eylaussa? — kysyi Huré, joka, oltuaan tähän asti vaiti, halusi kaikin mokomin jatkaa toisten alottamaa pilantekoa.

— Juuri hän, herra, — vastasi ukko vanhanaikaisella suorasukaisuudella ja poistui.

— Huh!

— Kas vaan!

— Puff!

— Oh!

— Ah!

— Burn, burn!

— Oh, sitä hullunkurista ukkoa!

— Hih hei! Hih hei!

— Taas nolattuna!

— Herra Desroches, te pääsette maksamatta teatteriin, — sanoi Huré neljännelle apulaiselle pukaten häntä olkapäähän niin ankarasti, että sarvikuonokin olisi siitä kuollut.

Siitäpä vasta alkoi nauru, kuului huutoja ja äännähdyksiä, joiden kuvaaminen veisi kaikki luonnonääniä jäljittelevät sanat.

— Mihin teatteriin aiomme mennä?

— Oopperaan, — huudahti pääkirjuri.

— Ensiksikään, — tarttui Godeschal puheeseen, — teatteria ei ollut määrätty. Minä voin, jos tahdon, viedä teidät rouva Saquin luokse.

— Rouva Saqui ei ole mikään teatteri, — sanoi Desroches.

— Mikäs teatteri sitten on? — kysyi Godeschal. — Sopikaamme ensin siitä. Mitäs minä olen luvannut teille, herrat, näytännön? Mitäs on sitten näytäntö? Jotakin, mitä katsellaan…

— Mutta sitä periaatetta noudattaen te kuittaisitte asianne viemällä meidät katsomaan kuinka vesi virtaa Pont Neufin alitse? — huudahti Simonnin keskeyttäen hänet.

— Mitä katsellaan maksua vastaan? — sanoi Godeschal jatkaen.

— Mutta maksua vastaan katsellaan monia asioita, joista ei kuitenkaan synny mitään näytelmää. Määritelmä ei ole tarkka, — sanoi Desroches.

— Mutta kuunnelkaahan minua ensin!

— Te puhutte järjettömiä, hyvä veli, — sanoi Boucard.

— Onkos Curtius näytelmä? — sanoi Godeschal.

— Ei, — vastasi pääkirjuri, — se on vahakuvakokoelma.

— Minä lyön vetoa sata frangia viittä penniä vastaan, — jatkoi Godeschal, — että Curtiuksen kokoelma on koottu sellaisista asioista, jotka oikeuttavat sille näytännön nimen. Se tekee mahdolliseksi katselemisen eri hinnoilla, aina niiden paikkojen mukaan, mihin tahdotaan sijoittua…

— Ja niin edespäin ja niin edespäin, — sanoi Simonnin.

— Varo, etten minä anna sinulle korvapuustia! — sanoi Godeschal.

Apulaiset kohauttivat olkapäitään.

— Muutoin ei ole näytetty toteen, että tämä vanha apina ei olisi tehnyt meistä pilaa, — sanoi hän, keskeyttäen todistelunsa toisten apulaisten naurun vaientamana. — Kunniani kautta, eversti Chabert on hyvinkin kuollut, hänen vaimonsa on mennyt uusiin naimisiin kreivi Ferraudin, valtioneuvoksen kanssa. Rouva Ferraud kuuluu meidän asiakkaihimme, liiketuttaviimme!

— Asia on lykätty huomiseen, — sanoi Boucard. — Työhön, herrat! Hiis vieköön, me emme saa aikaan mitään valmista! Lopettakaa anomuksenne, se on jätettävä sisälle ennen neljännen osaston istuntoa, päätös annetaan tänään. Kas niin, nouskaa satulaan.

— Jos hän olisi ollut eversti Chabert, niin eiköhän hän olisi suunnannut kenkänsä kärkeä tuon ilveilijä Simonninin takapuoleen, kun tämä tekeytyi kuuroksi, — sanoi Huré, pitäen tätä huomautustaan Godeschalin muistutusta sitovampana.

— Koska kerta mitään ei ole vielä lopullisesti ratkaistu, — jatkoi
Boucard, — niin suostukaamme menemään toisen parven aitioon, Théâtre
Françaisissa, katsomaan Talmaa Aarossa. Simonnin menee permannolle.

Tämän jälkeen pääkirjuri istuutui pöytänsä ääreen ja kaikki noudattivat hänen esimerkkiään.

— Joka on annettu kesäkuussa tuhatkahdeksansataa neljätoista (kaikki kirjaimilla), — saneli Godeschal. — Seuraatteko mukana?

— Kyllä, — vastasi kaksi kopistia ja puhtaaksikirjottaja, joiden kynät alkoivat narista leimapaperilla synnyttäen huoneessa samanlaisen äänen kuin sata turilasta, jotka koulupojat ovat sulkeneet paperista tehtyihin lippaisiin.

— Ja me toivomme, että herrat oikeusistuimen jäsenet, — lausui sanelija. — Pysähtykää! Minun täytyy lukea uudestaan lauseeni, en käsitä sitä enää itsekään.

— Neljäkymmentä kuusi… Se esiintyy kai usein!… ja neljäkymmentä yhdeksän kolme kertaa, — sanoi Boucard.

— Me toivomme, — lausui Godeschal, luettuaan kaiken uudestaan. — että herrat oikeuden jäsenet eivät olisi vähemmän jaloja kuin asetuksen ylevä laatija, ja että he kohtelisivat ansion mukaan kunnialegionan ylikanslian kurjia vaatimuksia, tulkitsemalla lakia sen laajan hengen mukaisesti, jonka me olemme tässä tuoneet esille…

— Herra Godeschal, haluatteko lasin vettä? — sanoi pieni apulainen.

— Sinä kujeilija Simonnin! — sanoi Boucard. — Kuulehan, valjasta kaksikenkäinen hevosesi, ota tämä paketti ja vipellä aina Invalidi-hotelliin asti.

— Jonka me olemme tässä tuoneet esille, — jatkoi Godeschal. Liittäkää siihen: rouva varakreivitär (kirjoittakaa kaikki lyhentämättä) de Grandlieun puolesta…

— Mitä hittoa! — huudahti pääkirjuri, — aiotteko laatia anomuksen varakreivitär de Grandlieun asiassa kunnialegioonaa vastaan, asiassa, josta riippuu asianajotoimiston pystyssä pysyminen tai kukistuminen? Ah, te olette aika hölmö! Olkaa hyvä ja pankaa syrjään kaikki jäljennöksenne ja pöytäkirjanne, ne te voitte säilyttää juttua varten, jonka Navarreinsit ovat nostaneet turvakoteja vastaan. Nyt on myöhäistä, minä kyhään itse pienen anomuksen, missä on kaikki tarpeelliset siihen nähden, katsoen, ja menen itse oikeuteen.

Tämä kohtaus esittää meille yhden niitä tuhansia huvituksia, jotka saavat meidät myöhemmin sanomaan, ajatellessamme nuoruuttamme: — Sepäs oli kultaista aikaa!