II.
Kello yksi yöllä otaksuttu eversti Chabert tuli kolkuttamaan herra Dervillen ovelle, joka toimi asianajajana Soinen piirin alioikeudessa. Ovenvartija ilmoitti hänelle, että herra Derville ei ollut vielä saapunut kotiin. Vanhus vetosi sovittuun kohtaukseen ja nousi tuon kuuluisan lakimiehen asuntoon, lakimiehen, jota nuoruudestaan huolimatta pidettiin yhtenä kaikkein terävimmistä päistä koko Pariisissa.
Soitettuaan tuo epäluuloinen neuvonkysyjä ei ollut suinkaan vähässä määrässä hämmästynyt, nähdessään ensimäisen apulaisen lajittelemassa sopivaan järjestykseen isäntänsä ruokasalin pöydälle lukuisia asiakirjavihkoja, joitten piti huomenna "tulla esiin". Apulainen, joka oli yhtä hämmästynyt, tervehti everstiä kehottaen häntä istuutumaan, mitä kehotusta neuvonkysyjä myöskin noudatti.
— Vakuutan teille, hyvä herra, että luulin teidän eilen laskeneen leikkiä määrätessänne neuvottelua varten näin myöhäisen hetken, — sanoi vanhus teeskennellen iloisuutta sortuneen miehen tavoin, joka koettaa hymyillä.
— Apulaiset laskivat leikkiä ja puhuivat totta samalla kertaa, — selitti pääkirjuri jatkaen työtään. — Herra Derville on valinnut tämän ajan tutkiakseen asiansa, arvioidakseen edellytykset, määrätäkseen niiden ajotavan ja sommitellakseen puolustukset. Hänen suunnaton älynsä on vapaampi tällä hetkellä, ainoalla, jolloin hän voi saada hiljaisuutta ja rauhaa, mikä on välttämätöntä hyvien ajatusten synnyttämiseksi. Siitä saakka kun hän on ollut asianajajana te olette kolmas esimerkki neuvottelusta näin öiseen aikaan.
— Saavuttuaan kotiin isäntä keskustelee jokaisesta asiasta, lukee kaikki, kuluttaa kenties neljä, viisi tuntia työssään, sitten soittaa minua ja selittää minulle aikomuksensa. Aamulla, kello kymmenestä kahteen, hän kuuntelee asiakkaitaan, sitten hän käyttää lopun päivää sovittuihin kohtauksiin, illalla hän menee seurapiireihin, säilyttääkseen siellä suhteensa. Ei ole tosiaankaan muuta kuin yö, jolloin hän voi syventyä juttuihinsa, tutkia lakikirjan asevarastoja ja tehdä taistelusuunnitelmansa. Hän ei halua hävitä yhdessäkään jutussa, hän rakastaa ammattiaan. Hän ei ota, ammattiveljiensä tavoin, ajaakseen kaikenlaisia asioita. Siinä on hänen elämänsä, mikä on erikoisen toimeliasta. Ja siten ansaitsee hän myöskin paljon rahaa.
Kuunnellessaan tätä selitystä vanhus pysyi äänettömänä, ja hänen eriskummaiset piirteensä saivat ilmeen, josta puuttui kaikki ymmärrys niin täydellisesti, että apulainen, katsahdettuaan häneen, jätti hänet rauhaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin Derville saapui kotiin, juhlapuvussa; hänen pääkirjurinsa avasi oven ja ryhtyi lopettamaan asiapaperivihkojen järjestämistä.
Nuori asianajaja jäi hetkeksi hämmästyksiin havaitessaan hämärässä omituisen asiakkaan, joka odotti häntä. Eversti Chabert pysyi yhtä liikkumattomana kuin Curtiuksen kokoelman vahakuvat, joita katsomaan Godeschal olisi halunnut viedä toverinsa. Tämä liikkumattomuus ei olisi kenties ollut mikään hämmästyksen aihe, jollei se olisi täydentänyt sitä yliluonnollista kuvaa, minkä sai koko hänen olennostaan. Vanha sotilas oli kuiva ja laiha. Hänen otsansa, joka tarkoituksellisesti oli kätketty sileäksikammatun tekotukan alle, sai hänet näyttämään jonkun verran salaperäiseltä. Hänen silmänsä näyttivät jonkunlaisen läpinäkyvän kelmun peittämiltä; te olisitte verranneet niitä likaisiin helmiäisiin, jonka siniseen vivahtavat heijastukset väikkyivät kynttilän valossa. Hänen kalpeat, lyijynharmaat kasvonsa, jotka olivat yhtä laihat kuin veitsen lape, jos sellainen rahvaanomainen sanontatapa sallitaan, näyttivät kuolleilta. Hänen kaulaansa kiristi huono, musta silkkinen kravatti.
Tämän vaaterievun tumman reunan alapuolella Chabertin ruumis oli niin täydellisesti pimeyden peitossa, että hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut pitää tuota vanhaa päätä jonakin sattuman synnyttämänä varjokuvana tai Rembrandtin tekemänä kehyksettömänä muotokuvana. Vanhuksen otsaa peittävän hatun reunat loivat mustan juovan kasvojen yläosaan. Tämä eriskummainen vaikutus, vaikkakin luonnollinen, sai näkyviin, vastakohtaisuuden vuoksi, näiden ruumismaisten kasvojen kalmankalpeat rypyt, kylmät koukerot ja värittömän tunnun ja liikunnon puute ruumiissa, kaiken lämmön puute katseessa sopi yhteen tietyn, surullisen mielipuolenilmeen kanssa, kun siihen liittyi sellaisia alentavia tuntomerkkejä, jotka ovat kuvaavia tylsämielisyydelle. Kaikki tämä teki nämä kasvot niin sanomattoman surkeiksi, että mitkään inhimilliset sanat eivät pysty sitä ilmaisemaan.
Mutta havaintojen tekijä, ja erittäinkin lakimies, olisi saattanut huomata tässä kovan onnen kolhimassa miehessä syvän surunkin merkkejä, jälkiä huolista, jotka olivat kuluttaneet hänen kasvonsa samalla lailla kuin pilvistä hienolle marmoriveistokselle putoilevat vesipisarat lopulta kalvavat pois sen piirteet. Lääkäri, kirjailija, tuomari olisi aavistanut kokonaisen draaman katsellessaan tätä äärimmäisen kauhun kuvaa. Sen vähin ansio oli siinä, että se muistutti niitä mielikuvituksen tuotteita, joita maalarit huvikseen piirtelevät valopainokiviensä kulmiin jutellessaan ystäviensä kanssa.
Nähdessään asianajajan tuntematon säpsähti kouristuksenomaisesti kuten runoilijat silloin kun odottamaton ääni häiritsee heidän hedelmällistä haaveiluansa keskellä yötä ja hiljaisuutta. Vanhus otti nopeasti hatun päästään ja nousi kumartaakseen nuorelle miehelle. Kun nahka, joka verhosi hänen hattunsa sisäpuolta, oli epäilemättä hyvin rasvainen, niin hänen tekotukkansa jäi siihen kiinni vanhuksen sitä huomaamatta. Tällöin jäi nähtäväksi hänen paljas pääkallonsa, jota rumensi hirveä arpi, mikä alkoi takaraivosta ja päättyi oikean silmän päälle, kohoten kaikkialla suurena, silmiinpistävänä saumana. Tämän likaisen tekotukan äkkinäinen poistaminen, jota mies-rukka piti haavansa peittämiseksi, ei herättänyt noissa nuorissa lakimiehissä mitään naurun halua, siksi hirveännäköinen tuo halaistu kallo oli. Ensimäinen ajatus, jonka tämän haavan näkeminen synnytti, oli se, että äly oli sen kautta paennut pois.
— Jos hän ei ole eversti Chabert, niin on hän ainakin urhea sotakarhu! — tuumi Boucard.
— Hyvä herra, — sanoi hänelle Derville, — ketä minulla on kunnia puhutella?
— Eversti Chabertiä.
— Ketä Chabertiä?
— Häntä, joka sai surmansa Eylaussa, vastasi vanhus.
Kuullessaan tämän omituisen lauseen apulainen ja asianajaja vaihtoivat keskenään silmäyksen, joka merkitsi: — Hän on hullu!
— Arvoisa herra, — tarttui eversti uudestaan puheeseen, — minä en haluaisi ilmaista olosuhteitteni salaisuutta muille kuin teille.
Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on asianajajain luonteenomainen pelkäämättömyys. Johtuneeko se sitten tottumuksesta ottaa vastaan suuri joukko ihmisiä, tai siitä, että he syvästi tuntevat lain heille tuottaman turvan, taikka luottamuksesta omaan tehtäväänsä, he menevät kaikkialle pelkäämättä mitään, niinkuin papit ja lääkärit. Derville antoi merkin Boucardille, joka poistui.
— Hyvä herra, — tarttui asianajaja puheeseen, — päivisin en ole niin tarkka ajastani, mutta yöllä ovat minuutit minulle kalliita. Näin ollen olkaa puheessanne lyhyt ja täsmällinen. Käykää asiaan liioitta poikkeamisitta. Kysyn itse teiltä niitä selvityksiä, jotka minusta näyttävät välttämättömiltä. Puhukaa.
Pyydettyään outoa asiakastaan istuutumaan nuori mies istuutui itse pöydän eteen, mutta, samalla kun kiinnitti kaiken huomionsa eversti-vainajan puheeseen, hän selaili asiakirjavihkojaan.
— Arvoisa herra, — sanoi vainaja, — kenties te tiedätte, että minä komensin ratsuväkirykmenttiä Eylaun luona. Minusta oli suurta apua sen kuuluisan hyökkäyksen menestykselle, jonka Murat teki, ja joka ratkaisevasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Minun onnettomuudekseni kuolemani on historiallinen tosiasia, kuten on mainittuna Voitoissa ja Valloituksissa, missä se on kerrottuna yksityiskohdittain.
— Me tunkeuduimme kolmen venäläisen puolustuslinjan läpi, ja kun ne sulkeutuivat uudestaan, meidän täytyi murtautua uudelleen läpi, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Sillä hetkellä, kun me lähestyimme keisaria, hajotettuamme venäläiset, minä kohtasin vihollisen ratsuparven. Minä ryntäsin noita itsepintaisia ihmisiä vastaan. Kaksi venäläistä upseeria, oikeita jättiläisiä, kävi yhdessä minun kimppuuni. Toinen heistä iski minua päähän miekalla, ja se halkaisi kaikki, vieläpä mustan silkkimyssynkin, joka oli ihoa vasten päässäni, ja teki syvän haavan kallooni.
— Putosin hevosen selästä. Murat riensi avukseni, ratsasti minun ruumiini ylitse, hän ja koko hänen väkensä, viisitoista sataa miestä, jollei enemmänkin. Kuolemani ilmoitettiin keisarille, joka, järkevyyssyistä (hän piti minusta, tuo keisari) halusi tietää, eikö olisi ollut mitään keinoa pelastaa sitä miestä, jota hän sai kiittää tästä voimakkaasta hyökkäyksestä. Hän lähetti kaksi kirurgia etsimään ja tuomaan minut kenttäsairaalaan sanoen heille, kenties liian huolettomasti, sillä hänellä oli kiire: "Menkää katsomaan, onko minun Chabert-raukkani vielä elossa." Nuo haavurin kirotut, jotka tapasivat minut ruhjottuna kahden rykmentin hevosten jaloissa, jättivät epäilemättä koettamatta valtimoani ja sanoivat, että olin kuollut. Virallinen todistus kuolemastani laadittiin luultavasti niiden ohjeiden mukaan, jotka sotalaissa on säädetty.
Kuullessaan asiakkaansa ilmaisevan ajatuksensa täysin selväjärkisesti ja esittävän tapahtumat perin todennäköisiksi, joskin kummallisiksi, nuori asianajaja lakkasi selailemasta asiakirjavihkojaan, asetti vasemman kyynärpään pöydälle, vei käden otsalleen ja katsoi kiinteästi everstiin.
— Tiedättekö, — sanoi hän Chabertille keskeyttäen hänet, — että minä olen kreivitär Ferraudin, eversti Chabertin lesken asianajaja?
— Minun vaimoni! Tiedän sen kyliä, hyvä herra. Niinpä sadan hyödyttömän käynnin jälkeen lakimiesten puheilla, jotka kaikki ovat luulleet minua hulluksi, olen päättänyt tulla teitä tapaamaan. Puhun myöhemmin teille onnettomuuksistani. Sallikaa minun ensin esittää teille tosiasiat, selittää teille pikemmin, miten tässä on täytynyt käydä, kuin miten asiat ovat tapahtuneet. Eräät asianhaarat, joita ei voi tietää kukaan muu kuin taivaallinen isämme, pakoittavat minut esittämään monet niistä olettamuksina. Siis, arvoisa herra, saamani haavat ovat luultavasti aiheuttaneet minussa jäykkäkouristuksen, tai saattaneet minut tilaan, joka muistuttaa, luullakseni, kangistustautia. Mitenkä muutoin voitaisiin käsittää, että minut oli, sotatapojen mukaisesti, riisuttu ja heitetty sotilaskuoppaan niiden toimesta, joiden tehtävänä oli haudata kuolleet!
— Sallikaa minun tässä esittää, — jatkoi eversti, — eräs pikku seikka, jota minä en ole voinut saada selville ennen kuin tapahtuman jälkeen, jota hyvinkin on voitu nimittää minun kuolemakseni. Olen kohdannut, vuonna 1814, Stuttgartissa, rykmentin entisen kersantin. Tämä kelpo mies, ainoa, joka on tahtonut tuntea minut ja josta puhun teille aivan heti, selitti säilymiseni sanomalla minulle, että hevoseni oli saanut luodin sisuksiinsa samalla hetkellä, jolloin minäkin olin haavoittunut. Hevonen ja ratsumies olivat siis kaatuneet yhteen riviin. Kaatuessani, tapahtui se sitten joko oikealle tai vasemmalle puolelle, olin epäilemättä joutunut hevosen alle, jonka ruumis suojeli minua hevosten survomiselta ja luodeilta.
— Kun tulin tajuihini, niin olin sellaisessa tilassa ja sellaisessa ilmapiirissä, josta en voisi antaa teille täyttä kuvaa, vaikka selittäisin sitä teille huomiseen asti. Se vähäinen ilma, jota saatoin hengittää, oli saastaista. Halusin liikuttaa itseäni, mutta minulla ei ollut tilaa. Avatessani silmäni en nähnyt mitään. Kaikkein uhkaavinta oli ilman puute, mikä selvimmin valaisi minulle tilanteeni. Käsitin, että sinne, missä olin, ei virrannut yhtään raitista ilmaa, ja että kuolisin. Tämä ajatus haihdutti kokonaan sen sanoin selittämättömän kivun, jonka johdosta minä olin herännyt. Korvani soivat ankarasti. Kuulin tai luulin kuulevani, mitään en voi väittää varmasti, voihkimista, mikä läksi siitä ruumismaailmasta, jonka keskellä makasin. Muutamina öinä luulen vielä kuulevani tukahdutettuja huokauksia, vaikkakaan en muista hyvin sitä aikaa, vaikkakin muistelmani ovat hyvin sekavia, huolimatta niistä kärsimyksen tunteista, jotka olivat paljon syvempiä kuin ne, joita kohtalo pani minut kokemaan ja jotka ovat hämmentäneet ajatukseni.
— Mutta, — jatkoi edelleen eversti, — jotakin vielä hirveämpää kuin huudot oli olemassa, hiljaisuus, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, oikea haudan hiljaisuus. Viimein, kohotettuani käteni ja tunnusteltuani kuolleita, keksin tyhjän paikan pääni ja sen yläpuolella olevan ihmisruumiin välillä. Saatoin siis mitata minulle sattumalta jääneen tilan, minkä aihe oli minulle tuntematon. Näytti siltä, että, huolimattomuuden vuoksi tai kiireen tähden, millä meidät oli heitetty sikin sokin, kaksi ruumista oli joutunut ristikkäin minun yläpuolellani, sellaiseen kulmaan, mihin kaksi korttia jää, kun lapsi rakentaa korttilinnan perustaa. Hapuillen ympärilleni nopeasti, sillä syytä ei ollut vitkastella, tapasin onnekseni irtonaisen käsivarren, oikean Herkuleen käsivarren, hyvän luun, jonka avulla minä pelastuin. Ilman tätä odottamatonta apua olisin joutunut hukkaan. Mutta nyt aloin vaivalla — voitte hyvin käsittää sen — raivata itselleni tietä ruumiiden läpi, jotka eroittivat minut meidän päällemme epäilemättä heitetystä maakerroksesta. Sanon meidän, aivankuin siellä olisi ollut muitakin eläviä! Minä tein lujasti työtä, sillä, arvoisa herra, tässä minä nyt olen! Mutta vielä tänäänkään en tiedä, miten sain puhkaistuksi sen lihapeitteen, joka asetti esteen elämän ja minun välilleni. Te voinette sanoa, että minulla oli kolme kättä! Tuo vääntökanki, jota minä käytin taitavasti, hankki minulle aina hieman ilmaa ruumiiden välitse, jotka raivasin tieltäni, ja hengitin säästäväisesti. Viimein näin päivänvalon, mutta lumen läpi, herra Derville!
— Sillä hetkellä, — jatkoi taas eversti, — huomasin, että pääni oli puhkaistu. Onneksi toki vereni, tovereitteni veri tai kenties myöskin hevoseni ruhjoutunut nahka oli hyytyessään peittänyt haavan jonkinlaisella luonnon laastarilla. Tästä haavani peitteestä huolimatta menin tainnoksiin, kun kalloni taas joutui kosketuksiin lumen kanssa. Kuitenkin, kun se vähäinen lämpö, mikä minussa vielä oli jäljellä, oli sulattanut lumen ympärilläni, havaitsin olevani, tultuani tajuihini, keskellä pientä aukkoa, josta huusin niin kauan kuin jaksoin. Mutta silloin aurinko nousi ja minulla oli siis hyvin vähän mahdollisuutta saada ääneni kuulluksi. Mahtoiko jo olla ihmisiä kedolla? Ponnahdin ylös, käyttämällä pontimena jalkojani, joiden tukipisteinä oli noiden ruumiitten vahvoja rintakehiä. Voitte ymmärtää, että sellaisella hetkellä ei voinut tulla kysymykseenkään sanoa heille: Kunniaa onnettomalle rohkeudelle! Lyhyesti sanoen, saatuani kauan murheekseni nähdä, jos tämä sana ollenkaan pystyy ilmaisemaan raivoani, niin juuri, kauan, miten kirotut saksalaiset pötkivät tiehensä kuullessaan äänen tulevan sieltä, missä he eivät äkänneet ketään ihmistä, minut kaivoi vihdoin viimein maasta eräs vaimo, joka oli kyllin rohkea tai kylliksi utelias lähestyäkseen päätäni, kun se näytti sienen tavoin pistäytyvän maasta. Tuo nainen meni hakemaan miehensä, ja yhdessä he sitten kuljettivat minut kurjaan hökkeliinsä.
— Näyttää siltä, että minut valtasi uudestaan kangistustauti, jos sallitte minun tällä sanalla kuvata tilaa, josta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta jonka oletan olleen, isäntäväkeni selittelyn perusteella, tuon taudin seurauksena. Kuusi viikkoa hoipuin elämän ja kuoleman välillä, puhumatta mitään tai ajattelematta mitään puhuessani. Viimein isäntäväkeni toimitti minut Heilsbergin sairashuoneeseen. Te käsitätte, että minä olin noussut ylös haudasta yhtä alastomana kuin äitini kohdusta, sillä lailla, että kun kuusi kuukautta myöhemmin muistin olevani eversti Chabert ja saatuani järkeni takaisin tahdoin saada hoitajani osoittamaan minulle suurempaa kunniaa kuin jollekin köyhälle vaivaiselle, kaikki minun huonetoverini alkoivat nauraa. Mutta onnekseni lääkäri oli luvannut vastata parantumisestani, itserakkaudesta, vaikkei luonnollisesti osoittanut mitään mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kun puhuin hänelle johdonmukaisesti elostani ja olostani, niin tuo kunnon mies, Sparchmann nimeltään, antoi vahvistaa todeksi, maansa oikeudellisten muotojen mukaisesti, sen ihmeellisen tavan, millä minä olin noussut haudasta, sen päivän ja hetken, jolloin hyväntekijättäreni ja hänen miehensä olivat löytäneet minut, ja haavani tarkan aseman, liittäen näihin erilaisiin pöytäkirjoihin kuvauksen ulkonäöstäni.
— Niin, herra Derville, — jatkoi eversti, — minulla ei ole näitä tärkeitä papereita eikä liioin sitä lausuntoa, jonka annoin eräälle Heilsbergin notaarille, todistaakseni olevani se mikä olen. Siitä päivästä lähtien, kun sotatapahtumat karkottivat minut sanotusta kaupungista, olen yhtä mittaa harhaillut maankiertäjän tavoin, kerjäten leipäni ja saaden osakseni hullun kohtelun, jos olen kertonut seikkailuni, löytämättä, saamatta tai ansaitsematta viittä penniä voidakseni hankkia asiakirjat, jotka voisivat todistaa sanani ja saattaa minut jälleen omaan seurapiiriini. Usein kipuni ovat pidättäneet minua kokonaisia puolivuosia jossakin pienessä kaupungissa, missä ranskalaisesta sairaasta on pidetty huolta kaikella lailla, mutta missä hänelle on naurettu vasten naamaa, niin pian kuin hän on sanonut olevansa eversti Chabert. Pitkän aikaa nämä epäilykset ja naurut saattoivat minut raivoon, mikä tuotti minulle vahinkoa, vieläpä aiheutti senkin, että minut suljettiin houruinhuoneeseen Stuttgartissa. Voittehan päätellä minun tarinastani, että riittäviä syitä olikin olemassa panna ihminen telkien taakse!
— Kahden vankeusvuoden jälkeen, jotka minun täytyi kestää, ja jona aikana olin kuullut vartijani tuhansia kertoja sanovan: "Kas tuossa on mies-rukka, joka luulee olevansa eversti Chabert!" ihmisille, jotka vastasivat: "Voi mies-parkaa!" tulin vakuutetuksi omituisen seikkailuni mahdottomuudesta, muutuin surulliseksi, alistuin kohtalooni, rauhoituin ja lupasin olla sanomatta itseäni eversti Chabertiksi, voidakseni siten päästä pois vankilasta ja nähdäkseni jälleen Ranskan. Oh, minulla oli sellainen kiihko nähdä jälleen Pariisi, että en voinut…
Lopettamatta lausettaan eversti Chabert vaipui syviin mietteisiin, joita kohtaan Derville tunsi kunnioitusta.
—- Eräänä kauniina päivänä, — jatkoi taas asiakas, — eräänä kevätpäivänä minut päästettiin vapaalle jalalle ja minulle annettiin kymmenen thaleria muka siksi, että puhuin järkevästi kaikista asioista ja että en enää sanonut itseäni eversti Chabertiksi. Vakuutan, että siihen aikaan, ja ajoittain vielä tänäänkin, nimeni tuntui minusta vastenmieliseltä. En haluaisi olla oma itseni. Oikeuksieni tunto tappaa minut. Jos sairauteni olisi riistänyt minulta muiston aikaisemmasta olemassaolostani, niin olisin ollut onnellinen! Olisin ryhtynyt sotapalvelukseen minkä nimisenä tahansa. Ja kuka tietää, vaikka minusta olisi tullut Itävallan tai Venäjän sotamarski!
— Hyvä herra, — sanoi asianajaja, — te hämmennätte kaikki ajatukseni. Luulen näkeväni unta kuunnellessani teitä. Pyydän teitä pysähtymään hetkiseksi.
— Te olette, — sanoi eversti ilmeeltään surullisena, te olette ainoa ihminen, joka on kuunnellut minua kärsivällisesti. Kukaan lakimies ei ole halunnut lainata minulle kymmentä napoleonia, jotta olisin voinut tuottaa Saksasta tarvittavat asiapaperit, pannakseni juttuni alulle…
— Minkä jutun? — sanoi asianajaja, joka unhoitti asiakkaansa surullisen tilanteen kuunnellessaan kertomusta hänen menneistä kärsimyksistään.
— Mutta, hyvä herra, eikö sitten kreivitär Ferraud ole vaimoni? Hän nostaa vuosittain kolmekymmentätuhatta livreä korkoja, mitkä kuuluvat minulle, eikä tahdo antaa minulle penniäkään. Kun puhun näistä asioista asianajajille, järkeville miehille, kun minä, joka olen kerjäläinen, esitän nostettavaksi jutun kreiviä ja kreivitärtä vastaan, kun minä, joka olen kuollut, nousen kuolin-, vihkimä- ja kastetodistuksia vastaan, niin he osoittavat minut ovelle, heidän luonteestaan riippuen joko kylmällä kohteliaisuudella, jonka avulla te osaatte vapautua jostakin köyhästä raukasta, tai sitten karkeasti, kuten henkilöt, jotka luulevat kohdanneensa käräjöitsijän tai hullun. Olen ollut haudattuna kuolleitten alle, mutta nyt olen haudattuna elävien alle, asiapaperien alle, asianhaarojen alle, koko yhteiskunnan alle, joka tahtoo lähettää minut takaisin maan poveen!
— Olkaa hyvä ja jatkakaa nyt kertomustanne, hyvä herra, — sanoi asianajaja.
— Olkaa hyvä ja jatkakaa! — huudahti vanhus tarttuen nuoren miehen käteen. — Siinä on ensimäinen kohtelias lause, minkä olen kuullut senjälkeen…
Eversti itki. Kiitollisuus tukahutti hänen äänensä. Tuo läpitunkeva ja sanomaton kaunopuheisuus, mikä sisältyy katseeseen, liikkeeseen, vieläpä äänettömyyteenkin, sai lopulta Dervillen vakuutetuksi ja liikutti häntä syvästi.
— Kuulkaapas, — hän sanoi asiakkaalleen, — olen tänä iltana voittanut pelissä kolmesataa frangia; tästä summasta voin hyvinkin käyttää puolet yhden ihmisen onnellistamiseksi. Aloitan tiedustelut ja välttämättömät tutkimukset saadakseni ne asiapaperit, joista te puhuitte, ja niiden saapumiseen asti annan teille viisi frangia päivittäin. Jos te olette eversti Chabert, niin te annatte anteeksi lainan pienuuden, siksi, että sen antaja on nuori mies, joka saa itse ponnistella omaisuuden keräämisessä. Jatkakaa!