IV.
Noin kolme kuukautta eversti Chabertin ja Dervillen yöllisen keskustelun jälkeen, notaari, jonka tehtävänä oli maksaa se puoli-palkka, minkä asianajaja oli määrännyt suoritettavaksi omituiselle asiakkaalleen, saapui hänen luokseen keskustelemaan hyvin vakavasta asiasta ja alkoi vaatia häneltä takaisin niitä kuuttasataa frangia, jotka oli annettu vanhalle sotilaalle.
— Sinä huvittelet siis ylläpitämällä vanhan hallituksen armeijaa? — sanoi hänelle nauraen notaari, nimeltään Crottat, nuori mies, joka juuri oli ostanut sen asianajotoimiston, missä hän oli ollut pääkirjurina, ja jonka isäntä oli paennut maasta tehden surkean vararikon.
— Kiitän sinua, — vastasi Derville, — että olet muistuttanut minua siitä asiasta. Minun ihmisystävyyteni ei kohoa yli kahdenkymmenen viiden louisin. Pelkään jo, että minä olen antanut isänmaallisuuteni pettää itseäni.
Lopettaessaan lausettaan hän näki pöydällään paketit, jotka hänen pääkirjurinsa oli siihen asettanut. Hänen silmäänsä pisti erilaiset postimerkit, soikeat, neliön muotoiset, kolmikulmaiset, punaiset ja siniset, jotka preussilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset ja ranskalaiset postilaitokset olivat kiinnittäneet erääseen kirjeenkuoreen.
— Ah! — hän sanoi nauraen, — siinä nyt on huvinäytelmän loppusuoritus. Saammepa nähdä, onko minua vedetty nenästä. — Hän otti kirjeen ja avasi sen, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, sillä se oli kirjoitettu saksaksi. — Boucard, menkää itse ja toimittakaa tämä kirje käännetyksi ja tuokaa se heti paikalla takaisin, — sanoi Derville raottaen työhuoneensa ovea ja ojentaen kirjeen pääkirjurilleen.
Berliniläinen notaari, jonka puoleen asianajaja oli kääntynyt, ilmoitti hänelle, että asiapaperit, joiden lähettämistä oli pyydetty, saapuisivat muutamia päiviä tämän ilmoittavan kirjeen jälkeen. Asiapaperit olivat, sanoi hän, täysin asianmukaiset ja kaikilla laillisilla todistuksilla varustetut, jotta niitä voitaisiin käyttää todistuskappaleina oikeudessa. Hän ilmoitti lisäksi, että melkein kaikki näiden asiapaperien vahvistamien tapahtumien todistajat tavattiin vielä Eylaussa, Preussissa, ja että se nainen, jota herra kreivi sai kiittää elämästään, eli vielä Heilsbergin etukaupungissa.
— Siitä tulee vakava juttu, — huudahti Derville, kun Boucard oli selittänyt hänelle kirjeen sisällön. — Mutta kuuleppas, poikaseni, jatkoi hän kääntyen notaarin puoleen, tarvitsen tietoja, joita pitäisi olla saatavissa sinun asioimistossasi. Eikös tuo vanha veijari Roguin…
— Sanokaamme kovaosainen, onneton Roguin, — puuttui Crottat puheeseen nauraen ja keskeyttäen Dervillen.
— Eikö tuon onnettoman toimistossa järjestetty Chabertin perinnön selvittely, tuon onnettoman Roguinin, joka vei mennessään kahdeksansataa tuhatta asiakkaittensa rahoja ja saattoi useita perheitä toivottomaan tilaan? Minusta tuntuu siltä kuin olisin huomannut sen meille jätetyistä Ferraudin asiapapereista.
— Olipa niinkin, — vastasi Crottot, — olin silloin kolmantena apulaisena ja olen jo jäljentänyt ja tarkoin tutkinut sanotut asiapaperit. Rose Chapotel oli Hyasinthen vaimo ja leski, tuon Hyasinthen, jota sanottiin Chabertiksi, ja joka oli valtakunnan kreivi ja kunnialegionan suurupseeri. He olivat menneet naimisiin avioehdotta, joten heidän omaisuutensa oli yhteistä. Mikäli voin muistaa, varat nousivat kuuteensataan tuhanteen frangiin. Ennen naimisiinmenoaan eversti Chabert oli tehnyt testamentin, missä määräsi Pariisin sairashuoneitten hyväksi neljänneksen siitä omaisuudesta, mikä hänellä sattui olemaan kuolinhetkellä. Toisen neljänneksen piti joutua valtiolle. Testamenttia moitittiin, seurasi pakkohuutokauppa ja sen jälkeen jako, sillä asianajajat pitivät kiirettä. Pesänselvityksen aikoihin hirviö, joka silloin hallitsi Ranskaa, palautti erityisellä asetuksella valtiorahastolle kuuluvan osan everstin leskelle.
— Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi kolmeasataa tuhatta korkeammalle?
— Nähtävästi ei, hyvä veli! — vastasi Crottat. — Teillä on, teillä asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä, että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen puolestaankin…
Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet, kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos. Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: meijeristi Vergiaud. Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi, vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta kokonaan vailla niiden runoutta.
Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: Uutuus-Aitta. Ikkunat eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta, jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna, joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin, nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.
Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut, joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa, levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin. Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.
— Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! — sanoi
Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.
Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen, toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas, riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille, saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa. Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun. Derville suuttui.
Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti savutettu piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan mahtia heihin nähden.
— Miksi ette ole kirjoittanut minulle? — hän sanoi Dervillelle. — Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! — huudahti hän huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää jalkojaan lannassa.
Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.
Lattiana oli vain poljettua multaa. Rapautuneet, vihertävät ja halkeilleet seinät levittivät niin voimakasta kosteutta, että seinä, jonka vieressä eversti nukkui, oli verhottu kaislamatolla. Kuulu kuskinkauhtana roikkui eräässä naulassa. Kaksi paria huonoja kenkiä oli nurkassa. Mitään jälkeäkään liinavaatteista ei ollut olemassa. Madonsyömäilä pöydällä oli avoinna suuren armeijan viralliset kertomukset, Plancherin uutena painoksena, mikä näytti olevan everstin luettavana. Hänen kasvojensa ilmeet olivat rauhalliset ja kirkkaat tämän kurjuuden keskellä. Hänen käyntinsä Dervillen luona näytti muuttaneen hänen piirteittensä luonnetta, joissa asianajaja huomasi onnellisen ajatuksen jälkeä, erityisen valon, minkä toivo oli niissä sytyttänyt.
— Tupakansavu on teille kiusallista? — sanoi hän ojentaen asianajajalle tuolin, minkä oljista tehty istuin oli kehnossa kunnossa.
— Mutta, eversti, teidän on täällä hyvin paha olla.
Asianajajille ominainen epäluulo ja valitettava kokemus, jonka he saavat jo aikaisin niistä tärisyttävistä ja oudoista näytelmistä, missä he joutuvat olemaan mukana, sai Dervillen päästämään tämän lauseen.
— Kas niin, — sanoi hän itselleen, — siinäpä on mies, joka varmastikin on käyttänyt minun rahani soturin kolmen kristillisen hyveen harjoittamiseen: peliin, viiniin ja naisiin!
— Se on totta, herra Derville, me emme häikäise ketään ylellisyydellä. Tämä on yöleirielämää, jota ystävyys pitää aisoissa, mutta (tässä kohden soturi loi syvän katseen lakimieheen) minä en ole koskaan työntänyt ketään luotani ja minä nukun rauhallisesti.
Asianajaja arveli, että ei ollut hienotuntoista pyytää tilitystä niistä summista, jotka hän oli hänelle etukäteen antanut, ja tyytyi sanomaan hänelle: — Miksi ette ole halunnut muuttaa Pariisiin, missä olisitte voinut elää yhtä halvalla kuin täälläkin, mutta missä teidän olisi ollut mukavampi olla?
— Mutta, — vastasi eversti, — nämä kunnon ihmiset, joiden luona asun, ovat ottaneet minut vastaan ja ruokkineet minua ilmaiseksi kokonaisen vuoden. Miten olisin voinut jättää heidät hetkellä, jolloin minulla oli hieman rahaa? Sitten näiden kolmen pienen pojan isä on vanha egyptiläinen…
— Miten niin, egyptiläinen?
— Me nimitämme egyptiläisiksi sotilaita, jotka ovat palanneet Egyptin retkeltä, johon minäkin olen ottanut osaa. Kaikki ne, jotka ovat palanneet, eivät ole ainoastaan hieman veljiä, mutta Vergniaud palveli silloin minun rykmentissäni, me olemme tasanneet keskenämme veden erämaassa. Sitäpaitsi en ole vielä saanut näitä vekaroita oppimaan hyvin lukemaan.
— Hän olisi voinut kumminkin majoittaa teidät paremmin, niillä rahoilla, hän.
— Mitäs vielä! — sanoi eversti, — hänen omat lapsensakin nukkuvat oljilla kuten minäkin! Hänellä itsellään ja hänen vaimollaan ei ole parempaa vuodetta; he ovat hyvin köyhiä, nähkääs. He ovat ryhtyneet liikeyritykseen, joka käy yli heidän voimiensa. Mutta jos minä saan takaisin omaisuuteni!… No niin, riittää…
— Eversti, minun pitäisi saada huomenna tai ylihuomenna heilsbergiläiset paperinne. Teidän henkenne pelastaja elää vielä!
— Kirottu raha! Sanokaas sitten, että minulla ei sitä ole! — huudahti eversti heittäen piippunsa maahan.
Hyvin savustettu piippu on tupakoitsijoille kallisarvoinen, mutta liike oli niin luonnollinen, että kaikki tupakoitsijat, vieläpä itse myymisveronkantovirastokin, olisi antanut hänelle anteeksi tämän tupakanloukkausrikoksen. Kenties enkelit ovat keränneet kaikki sirpaleet.
— Eversti, teidän asianne on äärimmäisen monimutkainen, — sanoi hänelle Derville lähtien ulos huoneesta mennäkseen raittiiseen ilmaan, kävelemään pitkin taloa.
— Minusta se näytti hyvin yksinkertaiselta, — sanoi vanha sotilas. — Minua on luultu kuolleeksi, mutta minäpäs olenkin tässä! Toimittakaa minulle takaisin vaimoni ja omaisuuteni! Antakaa minulle kenraalin arvo, johon minulla on oikeus, sillä minut nimitettiin keisarillisen kaartin everstiksi Eylaun taistelun aattona.
— Asiat eivät luista sillä lailla asiakirjamaailmassa, — vastasi Derville, — kuunnelkaahan minua. Te olette eversti Chabert, minä suon sen mielelläni, mutta se on laillisesti todistettava niille, joiden etujen mukaista on kieltää teidän olemassaolonne. Näin ollen teidän asiapapereistanne tullaan kiistelemään. Tämä kiista antaa aihetta kymmeneen, kahteentoista valmistavaan tutkimukseen. Kaikki kysymykset menevät vastaväitteineen ylioikeuteen asti ja aiheuttavat monia, suuria kuluja kysyviä oikeudenkäyntejä, jotka tulevat venymään hyvin pitkälle, vaikkapa minä toimisin asiassa miten tarmokkaasti tahansa. Teidän vastustajanne vaativat tutkimuksen toimittamista, josta me emme voi kieltäytyä ja joka aiheuttaa kenties sen, että on lähetettävä Preussiin erityinen tutkijakunta. Mutta olettakaamme, että kaikki käy parhaiten, olettakaamme, että oikeus tunnustaa teidät heti kohta eversti Chabertiksi. Tiedämmekö me, miten tulee ratkeamaan kysymys, joka syntyy kreivitär Ferraudin kaksinnaimisesta, johon hän on joutunut aivan tietämättään?
— Teidän asiassanne, — jatkoi Derville, — lakikirja ei tiedä, missä on oikeus, eikä siinä voida tuomita muiden kuin omantunnon lakien mukaan, kuten valamiesoikeuksissa, kun niissä tulee esiin vaikeita kysymyksiä, mitkä aiheutuvat muutamien rikosjuttujen yhteiskunnallisista eriskummaisuuksista. Mutta teillä ei ollut avioliitostanne lapsia, joita kreivi Ferraudilla on kaksi; tuomarit voivat julistaa mitättömäksi avioliiton, jonka siteet ovat olleet niin heikot, sellaisen liiton hyväksi, missä ne ovat olleet vahvempia, semminkin kun tuon liiton solmijat ovat tehneet kaiken hyvässä uskossa. Ettekö te olisi erittäin tylyssä siveellisessä tilassa, jos te vaatisitte takaisin, teidän ijällänne ja niissä olosuhteissa, joissa te nyt olette, vaimoa, joka ei teitä enää rakasta? Teillä tulisi olemaan vastassanne vaimonne ja hänen miehensä, kaksi mahtavaa henkilöä, jotka voivat vaikuttaa tuomioistuimiin. Jutussa on siis aineksia, jotka saattavat sen kestämään kauan. Teillä tulisi olemaan hyvä tilaisuus vanhettua mitä raskaimpien surujen painamana.
— Entäs minun omaisuuteni?
— Te luulette sitä olevan paljon?
— Eikö minulla ole sitten kolmenkymmenentuhannen vuotuiset korkotulot?
— Parahin everstini, te olette tehnyt, v. 1799, ennen naimisiin menoanne, testamentin, joka määräsi neljänneksen teidän omaisuudestanne sairashuoneille.
— Se on totta.
— No niin, kun teidät julistettiin kuolleeksi, niin täytyihän pitää perunkirjoitus ja muuttaa omaisuus rahaksi, jotta sairashuoneet saisivat neljänneksensä. Teidän vaimonne ei ollut rehellisyydessään köyhiä kohtaan kovin turhan tarkka. Pesäluettelo osoitti pesässä olevan omaisuutta kuudensadantuhannen frangin arvosta, ja siinä hän epäilemättä on tarkasti varonut ilmaisemasta käteisiä varoja ja jalokiviä; hän ei ole ilmoittanut kaikkia hopeakaluja ja irtaimisto on arvosteltu kahdeksi kolmanneksi osaksi sen varsinaisesta arvosta, joko siksi, että tahdottiin hyödyttää häntä, tai siksi, että tahdottiin supistaa sitä summaa, joka perintöverona meni valtion rahastoon. Arviointiin vaikutti luonnollisesti sekin, että arviomiehet olivat vastuunalaisia työstään. Omalta osaltaan teidän leskellänne oli oikeus puoleen omaisuutta. Kaikki myytiin huutokaupalla, missä hän huusi itselleen kaikki, luonnollisesti hyötyen kaikesta, sairashuoneiden saadessa seitsemänkymmentäviisi tuhatta frangia. Sitten, kun valtionrahasto peri teidät, niin keisari, siihen nähden että te ette ollut testamentissanne puhunut mitään vaimostanne, palautti leskellenne erikoisella säädöksellä sen osan omaisuuttanne, joka oli langennut valtiolle. Mihin teillä nyt on oikeus? Ainoastaan kolmeen sataan tuhanteen frangiin, mistä on vielä vedettävä kulut pois.
— Ja te nimitätte tällaista oikeudeksi? sanoi eversti tyrmistyneenä.
— Mutta, tietysti…
— Kaunista oikeutta!
— Sellaista oikeus on, hyvä eversti! Näette, että se, mitä te olette pitänyt helppona, ei sitä ole. Rouva Ferraud voi vielä vaatia senkin osan, minkä keisari on hänelle suonut.
— Mutta hän ei ollut leski, tuo säädös ei siis voi merkitä mitään…
— Olen samaa mieltä. Mutta kaikesta voidaan riidellä. Kuulkaahan minua. Näissä olosuhteissa, minä luulen, sovittelu olisi sekä teille että hänelle paras asian ratkaisu. Sitä tietä te voittaisitte takaisin enemmän kuin sen osan, mihin teillä on oikeus.
— Se merkitsee samaa kuin myydä vaimoni!
— Kahdenkymmenenneljän tuhannen frangin vuotuisilla koroilla te tulisitte saamaan, siinä asemassa, missä te nyt olette, naisia, jotka sopisivat teille paremmin kuin vaimonne ja jotka saattaisivat teidät onnellisemmaksi. Minä aion vielä tänään mennä tapaamaan rouva kreivitär Ferraudia, tunnustellakseni maaperää. Mutta en ole halunnut ottaa tätä askelta ilmoittamatta siitä teille etukäteen.
— Menkäämme hänen luokseen yhdessä…
— Siinä tilassa kuin te nyt olette? — sanoi asianajaja. — Ei, ei, eversti, ei. Te saattaisitte kokonaan turmella juttunne…
— Voisinko minä sen sitten voittaa?
— Kaikissa tapauksissa, — vastasi Derville. — Mutta hyvä eversti Chabert, te ette kiinnitä huomiotanne erääseen seikkaan. En ole rikas, minun velkani eivät ole kokonaan maksetut. Jos oikeus myöntää teille osingon, jonkun summan, mikä etukäteen suoritetaan teille omaisuutenne perusteella, niin se tapahtuu vasta sitten, kun olette todistanut olevanne kreivi Chabert, kunnialegionan suurupseeri.
— Kas niin, minä olen kunnialegionan suurupseeri, sitä en enää ajatellut, — sanoi hän naivisti.
— No niin, — virkkoi Derville, — eikö siihen mentäessä teidän täydy ajaa asiaanne, maksaa asianajajia, nostaa juttuja ja lunastaa pöytäkirjoja, juoksuttaa vahtimestareita ja itse elää? Valmistavien tutkimusten toimittaminen tulee nielemään, arviolta, ainakin kaksitoista, viisitoistatuhatta frangia. Minulla ei niitä ole, minulla, jonka aivan musertaa ne hirveät korot, jotka minä saan suorittaa sille, jonka lainaamilla rahoilla minä ostin asioimistoni. Entäs te! Mistäs te voitte ne hankkia?
Suuria kyyneleitä kertyi sotilasparan himmentyneisiin silmiin ja vierähti kurttuisille poskipäille. Näiden vastuksien huomaaminen vei häneltä rohkeuden. Yhteiskunnallinen ja oikeudellinen maailma puristi hänen rintaansa painajaisen tavoin.
— Minä lähden, — huudahti hän, — Vendômen patsaan juurelle ja huudan siellä: "Olen eversti Chabert, joka tunkeutui Eylaussa venäläisten suureen neliöön. Tämä pronssinen patsas tuntee kyllä minut!"
— Ja teidät teljettäisiin epäilemättä Charentoniin. [Hulluinhuone,
Pariisin samannimisessä esikaupungissa. Suom.]
Tämän pelätyn nimen lausuminen hävitti sotilasinnostuksen.
— Eiköhän minulla olisi jotakin menestyksen mahdollisuutta sotaministeriössä?
— Virastoissa! — sanoi Derville. — Menkää vain sinne, mutta viekää mennessänne hyvässä järjestyksessä oleva oikeuden päätös, joka julistaa mitättömäksi teidän kuolinasiapaperinne. Virastot toivoisivat voivansa lannistaa kaikki keisarikunnan kannattajat.
Eversti jäi hetkiseksi ällistyneeksi, liikkumattomaksi katsoen tarkasti, näkemättä silti mitään, vajonneena rajattomaan toivottomuuteen. Sotaoikeus on suora, vapaa, se ratkaisee turkkilaisella tavalla ja tuomitsee melkein aina oikein. Tämä oikeus oli ainoa, minkä Chabert tunsi. Huomatessaan vaikeuksien sokkelon, johon hänen piti joutua, nähdessään, minkä verran siinä tarvittaisiin rahaa, sotilas-parka sai kuolettavan iskun siihen ihmisen erikoiseen kykyyn, jota sanotaan tahdoksi. Hänestä näytti mahdottomalta elää käräjöiden, hänestä näytti tuhat kertaa yksinkertaisemmalta jäädä köyhäksi, kerjäläiseksi, ruveta ratsumieheksi, jos vain joku rykmentti huolisi hänestä. Hänen ruumiilliset ja siveelliset kärsimyksensä olivat jo turmelleet muutamia hänen kaikkein tärkeimpiä elimiään. Hän lähenteli erästä niistä taudeista, joille lääkärit eivät tiedä mitään nimeä, hän lähenteli sairautta, joka jollain lailla on liikkuva, kuten potee hermosto, mikä koko ihmiskoneistossa on se osa, joka useimmin joutuu hyökkäyksen alaiseksi, hän lähenteli tautia, jota voisimme nimittää onnettomien sappitaudiksi. Niin vakava kuin tämä näkymätön, mutta silti todellinen tauti olikin, sen olisi voinut parantaa onnellinen asian päättyminen. Tämän voimakkaan rakenteen horjuttamiseksi riitti jokin uusi este, jokin aavistamaton tapaus, joka särki heikontuneet pontimet ja aiheutti ne epäilykset, käsittämättömät ja vajanaiset toimet, jotka fysioloogit huomaavat murheiden murtamissa ihmisissä.
Havaitessaan asiakkaassaan syvän mielenmasennuksen merkit Derville sanoi hänelle: — Rohkaistukaa, tämän asian ratkaisu saattaa olla teille vain edullinen. Koettakaa ainoastaan, jos voitte, luottaa minuun täydellisesti ja hyväksykää sokeasti se ratkaisu, jota minä pidän teille parhaimpana.
— Tehkää miten tahdotte, — sanoi Chabert.
— Kyllä, mutta te antaudutte minun valtaani kuin mies, joka käy kuolemaa kohden?
— Enkö minä sitten jää vaille yhteiskunnallista asemaa, nimeä? Onko se siedettävää?
— Minä en käsitä asioita sillä lailla, — sanoi asianajaja. — Me koetamme saada aikaan sovinnolla tuomion, joka tekee tyhjäksi teidän naima- ja kuolintodistuksenne, jotta te pääsisitte entisiin oikeuksiinne. Vieläpä teidät, kreivi Ferraudin vaikutusvallan avulla, merkitään armeijan luetteloon kenraaliksi, ja te saatte epäilemättä eläkkeen.
— Toimikaa vain sillä lailla, — vastasi Chabert, — luotan teihin täydellisesti.
— Lähetän teille asianajovaltakirjan allekirjoitettavaksenne, — sanoi Derville. — Hyvästi ja pysykää rohkealla mielellä. Jos tarvitsette rahaa, niin kääntykää minun puoleeni.
Chabert puristi kiihkeästi Dervillen kättä ja jäi seisomaan selin seinää vasten nojautuen, jaksamatta saattaa häntä muulla lailla kuin katseellaan. Kuten kaikki ihmiset, jotka vain vähän käsittävät lainopillisia asioita, hän pelkäsi tätä odottamatonta taistelua.
Tämän neuvottelun aikana oli eräs kadulle asettunut mies, saadakseen selville Dervillen poislähdön, useita kertoja kurkistanut ajoportin toisen pylvään takaa ja lähestyi nyt häntä. Se oli vanha mies, puettuna sinisiin liiveihin, valkeaan, poimutettuun mekkoon, sellaiseen kuin oluenpanijatkin. Päässä hänellä oli hylkeennahkainen lakki. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, vaivaantuneet ja ryppyiset, mutta poskipäät punottivat raskaasta työstä ja raittiista ilmasta.
— Suokaa anteeksi, herra, — sanoi hän Dervillelle, pysäyttäen hänet tarttumalla hänen käsivarteensa, — kun rohkenen puhutella teitä, mutta arvelen, nähdessäni teidät, että olette meidän kenraalimme ystävä.
— No niin, — sanoi Derville — missä suhteessa te sitten olette häneen? Ja kuka te olette? — kysyi epäluuloinen asianajaja.
— Minä olen Louis Vergniaud, — vastasi mies. — Ja minulla olisi pari sanaa sanottavana teille.
— Tekö olette pannut eversti Chabertin asumaan sellaiseen huoneeseen?
— Anteeksi, suokaa anteeksi, hänellä on talon paras kamari. Olisin antanut hänelle omani, jos minulla olisi niitä ollut enemmän kuin yksi, ja olisin itse nukkunut tallissa. Mies joka on kärsinyt niin paljon kuin hän, joka opettaa tenavia lukemaan ja on kenraali, egyptiläinen ja ensimäinen luutnantti, jonka alaisena minä olen palvellut… kuinkas muuten! — Kaikista meistä hän asuu parhaiten. Olen jakanut hänen kanssaan kaiken, mitä minulla on. Onnettomuudeksi minulla ei ole ollut paljoa, vain leipää, maitoa, munia. Mutta sota kuin sota! Kaikki lähtee hyvästä sydämestä. Mutta hän on suututtanut meidät.
— Hänkö?
— Niin, herra, suututtanut, puhuakseni suoraan. Olen ryhtynyt liikeyritykseen, mikä käy yli voimieni, sen hän kyllä näki. Se suututti häntä, ja hän suki hevosta. Sanoin hänelle: "Mutta herra kenraali?" — "Pyh!" sanoi hän, "minä en tahdo olla tyhjäntoimittaja. Olen oppinut sukimaan hevosta jo vuosia sitten." — Saadakseni rahaa navettani hinnan maksamiseksi olin tunnustanut vekselin eräälle Grados-nimiselle henkilölle. Tunnetteko häntä, herra?
— Mutta, hyvä mies, minulla ei ole aikaa kuunnella teidän juttujanne.
Sanokaa ainoastaan, millä lailla eversti on teitä loukannut?
— Hän on meitä loukannut yhtä varmasti kuin minä olen Louis Vergniaud, ja vaimoni on itkenyt sen johdosta. Hän oli saanut kuulla naapureilta, että meillä ei ollut penniäkään vekselimme lunastamiseksi. Tuo vanha sotakarhu on, mitään sanomatta, koonnut kaiken, mitä te olette hänelle antanut, hankkinut vekselin käsiinsä ja maksanut sen. Se oli oikea kepponen! Ja minä kun vaimoineni tiesin, että hänellä ei ollut tupakkaa, tuolla vanhalla raukalla, ja että hän siitä kärsi! Oh! nyt hänellä on joka aamu sikaarinsa! Minä möisin vaikka itseni ennenkuin… Ei, hän on loukannut meitä. No niin, haluaisin ehdottaa että te lainaisitte minulle, ottaen huomioon, että hän on sanonut teitä kunnon mieheksi, satakunnan écu'tâ, että voisimme teettää hänelle vaatteita ja kalustaa hänen huoneensa. Hän on luullut vapauttavansa meidät velasta, eikö totta? Mutta te huomaatte, että päinvastoin, tuo vanhus on saattanut meidät velkaantumaan… ja loukannut meitä! Hänen ei olisi pitänyt tehdä meille sitä kepposta. Hän on meitä loukannut, meitä ystäviään! Kunnian miehen sanan kautta ja niin totta kuin nimeni on Louis Vergniaud, menisin mieluummin palvelukseen kuin jättäisin maksamatta teille tuon rahan…
Derville tarkasti meijeristiä, astui muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen uudelleen talon, pihamaan, lantakasat, kaniinit, lapset.
"Totisesti minä uskon, että hyveelle on luonteenomaista olla olematta rikas", — hän sanoi itselleen.
— No niin, sinä saat sata écu'tâ ja enemmänkin! Mutta minä en niitä voi antaa, vaan eversti, joka kohta on kyllin rikas auttaakseen sinua. Enkä minä tahdo riistää häneltä tätä iloa.
— Tapahtuuko se piankin?
— Tapahtuu kyllä.
— Hyvä Jumala, kuinka vaimoni tuleekaan tyytyväiseksi!
Ja meijeristin parkkiintuneet kasvot näyttivät loistavan ilosta.
"Nyt", ajatteli Derville astuessaan ajoneuvoihinsa, "menkäämme tapaamaan vastustajaamme. Älkäämme näyttäkö hänelle korttejamme, vaan koettakaamme saada selville, millaiset lehdet hänellä on, voittaaksemme pelin yhdellä ainoalla iskulla. Häntä täytyisi pelotella? Hän on nainen. Mitä pelkäävät naiset eniten? Mutta naiset eivät pelkää muuta kuin…"
Hän alkoi tutkia kreivittären asemaa ja vaipui sellaisiin mietteisiin, joihin suuret valtiomiehet antautuvat laatiessaan suunnitelmiaan, koettaessaan arvata vihollismaiden ministeristöjen salaisuuksia. Eivätkö sitten asianajajat ole jonkinlaisia valtiomiehiä, joiden tehtävänä on yksityisten asiain hoitaminen? Silmäys kreivi Ferraudin ja hänen vaimonsa asemaan on tässä välttämätön, jotta voisimme ymmärtää asianajajan taitavuuden.