V.
Herra kreivi Ferraud oli Pariisin parlamentin erään entisen neuvoksen poika, jonka isä hirmuhallituksen aikana oli paennut maasta ja joka, jos olikin pelastanut henkensä, oli menettänyt omaisuutensa. Hän palasi Ranskaan konsulivallan aikana ja pysyi aina uskollisena Ludvig XVIII:n asialle, jonka seurapiirissä hänen isänsä oli oleskellut ennen vallankumousta. Hän kuului siis Saint-Germainin esikaupungin puolueeseen, joka ylevästi oli kestänyt kaikki Napoleonin houkutukset. Nuoren kreivin, jota silloin sanottiin vain yksinkertaisesti herra Ferraudiksi, tunnettu kyky saattoi hänet keisarin lähentelemisen esineeksi, keisarin, joka usein oli yhtä iloinen ylimystöstä kuin taisteluissakin saamistaan voitoista. Kreiville luvattiin antaa takaisin hänen entinen arvonimensä, hänen myymättä jääneet tiluksensa, viitattiin ministerin, senaattorin paikkoihin tulevaisuudessa.
Keisari epäonnistui.
Herra Ferraud oli, kreivi Chabertin kuollessa, nuori, kaksikymmentäkuusivuotias, ilman omaisuutta, miellyttävän näköinen. Hän oli saavuttanut suosiota, Saint-Germainin esikaupunki oli ylpeä hänestä. Mutta rouva kreivitär Chabert oli osannut saada niin suuren osan miehensä jättämästä omaisuudesta, että kahdeksantoistakuukautisen leskenäolonsa jälkeen hänellä oli noin neljänkymmenen tuhannen vuotuiset korot. Hänen naimisiinmenoaan nuoren kreivin kanssa ei Saint-Germainin esikaupungissa pidetty minään uutisena. Tyytyväisenä tähän liittoon, mikä oli sopusoinnussa hänen sulautustuumansa kanssa, palautti keisari rouva Chabertilie sen rahasumman, mikä hänen miehensä jälkisäädöksen mukaan oli joutunut valtiolle.
Mutta keisarin toiveet pettivät nytkin. Rouva Ferraud ei ollut rakastunut ainoastaan rakastajaansa, vaan häntä viehätti ajatus päästä ylpeään seuraan, joka, vaikka olikin nöyryytetyssä asemassa, hallitsi keisarillista hovia. Tämä avioliitto tyydytti hänen turhamaisuutensa yhtähyvin kuin hänen intohimonsakin. Hän oli muuttumaisillaan hyvin hienoksi naiseksi. Kun Saint-Germainin esikaupunki huomasi, että nuoren kreivin avioliitto ei merkinnyt siirtymistä vihollisleiriin, niin hieno seurapiiri avasi ovensa hänen vaimolleenkin.
Sitten tuli hallitusvaihdos. Kreivi Ferraudin poliittinen nousu ei ollut nopea. Hän käsitti sen ahdinkotilan, missä Ludvig XVIII oli, hän kuului niihin asiantuntijoihin, jotka odottivat, että vallankumouksen kuilu olisi sulkeutunut, sillä tällä kuninkaallisella lauseella, vaikka sitä vapaamieliset pilkkasivatkin, oli poliittinen merkityksensä. Siitä huolimatta säädös, johon viitattiin siinä pitkässä asianajajan lausunnossa, jolla tämä kertomus alkoi, oli palauttanut hänelle kaksi metsikköä ja yhden maatilan, joiden arvo oli huomattavasti kohonnut takavarikon aikana. Tällä hetkellä, vaikkakin kreivi Ferraud oli valtion asiamies, ylitirehtööri, hän piti asemaansa ainoastaan poliittisen uransa alkupisteenä.
Kokonaan niiden huolien valtaamana, jotka aiheutuvat kalvavasta kunnianhimosta, hän oli kiinnittänyt itseensä, ottanut sihteerikseen, entisen rappiollejoutuneen asianajajan, Delbecqin, joka oli ylen taitava mies ja tunsi kaikki juristien juonet ja metkut. Tälle uskoi nyt kreivi kaikkien yksityisasiainsa hoidon. Kokeneena asianajajana oli Delbecq niin hyvin ymmärtänyt asemansa kreivin palveluksessa, että oli, järkisyistä, pysynyt rehellisenä. Isäntänsä avulla hän toivoi saavansa jonkun paikan ja hoiti sentähden hänen omaisuuttaan kaikella huolella. Hänen käytöksensä kumosi hänen entisen elämänsä, niin että häntä pidettiin panettelun uhriksi joutuneena.
Kreivitär, joka oli ymmärtänyt hänen toimintansa vaikuttimet, piti häntä taitavasti silmällä, käyttäen kaikkea sitä vaistoa ja viekkautta, mikä on suuremmassa tai pienemmässä määrässä luontaista kaikille naisille, ja josta hän oli jo niin paljon hyötynyt lisätessään yksityisomaisuuttaan. Hän oli osannut saada herra Delbecqin vakautuneeksi siitä, että hän, kreivitär, hallitsi herra Ferraudia, ja oli luvannut toimittaa hänet, Delbecqin, raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi erääseen Ranskan tärkeimmistä kaupungeista, jos hän vain pyhitti itsensä kokonaan palvelemaan hänen etujaan.
Lupaus sellaisen paikan saannista, joka oli riippumaton ministeristöjen vaihdoksista ja joka tekisi mahdolliseksi naida edullisesti sekä saavuttaa myöhemmin korkean aseman poliittisella uralla, tulemalla valituksi kansanedustajaksi, teki Delbecqistä kreivittären halvan orjan. Hän ei ollut antanut kreivittären koskaan menettää yhtäkään niistä edullisista tilaisuuksista, joita pörssihintain vaihtelut ja maan arvon kohoamiset tarjosivat Pariisin taitaville henkilöille restauratsionin kolmena ensi vuotena. Hän oli kohottanut suojelijattarensa omaisuuden kolminkertaiseksi, sitäkin helpommin, kun kaikki keinot olivat näyttäneet kreivittärestä hyviltä, jos ne vain nopeasti paisuttivat hänen omaisuuttaan. Hän käytti kreivin eri viroista saamat palkat talousmenoihin, voidakseen liittää tulonsa pääomaan, ja Delbecq antautui tekemään näitä saidanlaskelmia koettamattakaan arvostella kreivittären toiminnan vaikuttimia. Hänenlaisiaan ihmisiä ei liikuta muu kuin ne salaisuudet, joiden paljastaminen on heidän etujensa vuoksi välttämätöntä. Muuten hän keksi niin luonnollisesti syyn tähän kullanhimoon, mikä on vallannut suurimman osan pariisilaisia, ja niin suuri omaisuus tarvittiinkin tukemaan kreivi Ferraudin pyyteitä, että tilanhoitaja luuli välistä näkevänsä kreivittären ahneudessa todistuksen hänen kiintymyksestään mieheen, jota hän yhä rakasti. Kreivitär oli kätkenyt käyttäytymisenä salaisuudet sydämensä sisimpään sopukkaan. Siellä olivat salaisuudet, jotka hänelle merkitsivät elämää ja kuolemaa, siellä oli tämän kertomuksen käännekohta.
Alkupuolella vuotta 1818 restauratsioni lepäsi todennäköisesti vahvalla pohjalla; sen hallitusperiaatteiden piti viisaitten arvostelun mukaan tuottaa uusi kukoistuskausi. Parisilainen seurapiiri muutti muotoaan. Rouva kreivitär Ferraud huomasi solmineensa sattumalta rakkausavioliiton, mikä samalla tarjosi rikkautta ja tyydytti kunnianhimon vaatimukset. Ollen vielä nuori ja kaunis rouva Ferraud näytteli muotejaseuraavan naisen osaa ja eli hovin ilmapiirissä. Rikkaana omasta puolestaan ja miehensä puolesta, miehensä, joka oli kuninkaan ystävä ja kuningasmielisen puolueen kaikkein pystyvimpinä pidettyjä miehiä ja joka näytti kuin ministerinpaikalle määrätyltä, kreivitär kuului aristokratiaan, jonka loistosta hän tuli osalliseksi. Keskellä tätä riemukulkua hän sairastui moraaliseen syöpään.
On olemassa tunteita, jotka naiset huomaavat, huolimatta siitä huolellisuudesta, millä miehet koettavat niitä kätkeä. Heti kuninkaan palattua kreivi Ferraud oli tuntenut jonkinlaista katumusta avioliittonsa johdosta. Eversti Chabertin leski ei ollut tuottanut hänelle yhtään liittolaista, hän, kreivi Ferraud, oli yksin, ilman tukea, minkä avulla olisi vaeltanut uralla, joka oli täynnä kareja ja vihollisia. Kenties hän oli vielä sitten, voituaan tyynemmin arvostella vaimoaan, huomannut hänen kasvatuksessaan vikoja, jotka tekivät hänet sopimattomaksi avustamaan miehensä suunnitelmia.
Eräät sanat, jotka kreivi lausui Talleyrandin avioliiton johdosta, ilmaisivat asian kreivittärelle, joka huomasi, että jos hänen miehensä olisi vielä naimaton, niin hänestä ei koskaan tulisi kreivitär Ferraudia. Antaisiko kukaan nainen anteeksi tällaista katumusta? Eikö siihen sisälly kaiken herjauksen, kaiken rikoksen ja kaikenhylkäyksen siemen? Mutta millainen haava sen olikaan täytynyt jättää kreivittären sydämeen, jos oletetaan hänen peljänneen ensimäisen miehensä takaisintuloa! Hän tiesi hänen elävän, hän oli työntänyt hänet luotaan. Kun hän sitten ei ollut kuullut toisesta enää puhuttavan, oli hänen mielensä tehnyt uskoa hänen kaatuneen Waterloon taistelussa, keisarillisten kotkien kera, Boutinin seurassa. Hän ymmärsi kiinnittää kreivin itseensä kaikkein vahvimmilla siteillä, kullan kahleilla, ja tahtoi tulla niin rikkaaksi, että hänen omaisuutensa olisi tehnyt hänen toisen avioliittonsa purkamattomaksi, jos kreivi Chabert sattumalta ilmaantuisi uudelleen. Ja hän oli ilmaantunut, eikä hän voinut selittää sitä itselleen, miksi hänen pelkäämänsä taistelu ei ollut jo alkanut. Kärsimykset ja tauti olivat kenties vapauttaneet hänet tuosta miehestä. Kenties oli hän puoleksi hullu, Charenton saattoi vielä järjestää asian. Kreivitär ei ollut tahtonut ilmaista salaisuuttaan ei Delbecqille eikä poliisille, pelosta, että joutuisi heidän valtaansa tai että jouduttaisi ratkaisevan hetken saapumista. Pariisissa on paljon naisia, jotka kreivitär Ferraudin tavoin elävät jonkun tuntemattoman moraalisen hirviön kanssa, tai kulkevat kuilun partaalla. He paaduttavat itsensä siinä suhteessa ja voivat vielä nauraa ja huvitella.
"Kreivitär Ferraudin asemassa on jotakin hyvin erikoista", ajatteli Derville itsekseen havahtuessaan pitkästä mietiskelystä hänen ajoneuvojensa pysähtyessä Ferraudin talon portin eteen, Varennesin kadulla. "Miksei hän, niin rikas ja kuninkaan rakastama, ole vielä Ranskan pääri? On totta, että kuninkaan poliitikan mukaista on kenties pitää pääriyttä korkeassa arvossa, jakelematta päärin arvoa oikealle ja vasemmalle, kuten minulle on sanonut rouva Grandlieu. Sitäpaitsi parlamentin asiamiehen poika ei ole mikään Crillon eikä Rohan. Kreivi Ferraud ei voi päästä ylähuoneeseen muulla lailla kuin salaa. Mutta jos hänen avioliittonsa tehtäisiin tyhjäksi, niin eiköhän hän voisi saada, kuninkaan suureksi tyydytykseksi, siirretyksi itselleen päärin arvoa joltakin vanhalta senaattorilta, jolla on ainoastaan tyttäriä. Siinä on ainakin yksi veruke, jonka voi etukäteen esittää kreivittären peloittamiseksi", sanoi hän itselleen nousten portaita.
Derville oli tietämättään pistänyt sormensa salaiseen haavaan, työntänyt kätensä syöpään, mikä kalvoi rouva Ferraudia. Kreivitär otti hänet vastaan sievässä salissa, missä syötiin talvisin ja missä hän parastaikaa oli aamiaisella, leikkien apinan kanssa, joka oli kiinnitetty vitjoilla eräänlaiseen sauvoilla varustettuun pylvääseen. Rouva Ferraud oli kääriytynyt hienoon aamunuttuun. Hänen huolimattomasti sidotut hiussuortuvansa tulivat esiin myssyn alta, mikä sai hänet näyttämään vallattomalta. Hän oli virkeä ja nauravalla tuulella. Hopeakalusto, kullatut astiat, helmiäiset välkkyivät pöydällä, ja hänen ympärillään oli harvinaisia kasveja, istutettuina suuriin porsliiniastioihin. Nähdessään eversti Chabertin vaimon kaikkine tavaroineen, ylellisyyden keskellä, korkeimpiin seurapiireihin kuuluvana, sillä aikaa kun tuo onneton eli köyhän karjanhoitajan nautojen keskellä, asianajaja ajatteli itsekseen: "Tästä saa sen moraaliopetuksen, että kaunis nainen ei koskaan tunnusta miehekseen, eipä edes rakastajakseen sellaista, joka on puettuna kuskinkauhtanaan, tappuraperuukkiin ja risaisiin saappaisiin."
Pahanilkinen ja pureva hymyily ilmaisi puolittain filosofiset, puolittain pilkalliset ajatukset sellaisen miehen päässä, joka asemansa puolesta niin hyvin saattoi tuntea asiain oikean laidan huolimatta niistä valeista, joihin suurin osa parisilaisperheistä verhoavat elämänsä.
— Hyvää huomenta, herra Derville, — sanoi kreivitär, juottaen kahvia apinalle.
— Hyvä rouva, — sanoi Derville hieman äreästi, sillä häntä lonkkasi se kevyt äänensävy, millä kreivitär oli sanonut nuo sanansa: "Hyvää huomenta, herra Derville", — niin, rouva, olen tullut puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.
— Olen kovin toivoton, herra kreivi on poissa kotoa…
— Sitä parempi minusta, rouva. Olisi kovin toivotonta, jos hän olisi läsnä meidän neuvottelussamme. Delbecqiltä olen muuten saanut kuulla, että hoidatte kernaasti itse asianne, vaivaamatta niillä kreiviä.
— No niin, sitten kutsutan tänne Delbecqin.
— Taitavuudestaan huolimatta hän ei teitä hyödyttäisi, — vastasi Derville. — Kuulkaahan, hyvä rouva, yksi ainoa sana saa teidät vakavaksi. Kreivi Chabert elää.
— Tahdotteko saattaa minut vakavaksi kertomalla sellaisia hullutuksia? — sanoi hän purskahtaen helähtävään nauruun.
Mutta kreivittären masensi äkkiä läpitunkeva katse, jolla Derville tarkasti häntä ja näytti lukevan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
— Hyvä rouva, — vastasi Derville kylmän ja pistävän vakavasti, — te ette tunne niiden vaarojen suuruutta, jotka teitä uhkaavat. Minun ei tarvitse puhua teille mitään asiakirjain laillisesta pätevyydestä eikä niiden todistusten luotettavaisuudesta, jotka näyttävät toteen sen, että eversti Chabert elää. En ole niitä miehiä, jotka ryhtyvät huonoon asiaan, kuten tiedätte. Jos te vastustatte meitä, kun näytämme oikeudessa, että tuo kuolintodistus oli väärä, niin te menetätte ensiksi sen jutun ja sitten häviätte kaikissa muissa kysymyksissä.
— Mistä te oikeastaan aiotte puhua minulle?
— En everstistä enkä teistä itsestänne. Minun ei liioin tarvitse viitata kirjelmiin, joita taitavat asianajajat voisivat tehdä, kun heillä on käsissään kaikki tämän eriskummaisen tapahtuman tosiasiat, — eikä liioin siihen hyötyyn, mikä heillä voi olla niistä kirjeistä, jotka te saitte ensimäiseltä mieheltänne ennenkuin menitte naimisiin toisen kanssa.
— Se on valetta! — huusi kreivitär kaikella muotinuken kiihkolla. — En ole koskaan saanut kirjettä Chabertilta. Ja jos joku sanoo olevansa eversti, niin hän ei voi olla mikään muu kuin juonittelija, joku vapautettu vanki, kenties joku Cogniard. Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään. Voisiko eversti nousta ylös kuolleista? Bonaparte on ajutanttinsa välityksellä ilmoittanut minulle hänen kuolemansa, ja vielä tänä päivänä nostan kolmen tuhannen frangin eläkkeen, jonka parlamentti on myöntänyt hänen leskelleen. Olen ollut tuhat kertaa oikeassa työntäessäni luotani kaikki Chabertit, jotka ovat ilmaantuneet, ja karkoitan vastaisuudessakin heidät kaikki.
— Onneksi me olemme kahdenkesken, rouva. Me voimme valehdella miten paljon tahansa, — sanoi Derville kylmästi, kiihdyttäen mielellään vihaa, joka kuohutti kreivitärtä, voidakseen houkutella häneltä jonkun varomattoman sanan, tavalla, mikä on ominaista asianajajille, jotka ovat tottuneet pysymään tyyninä silloin kun heidän vastustajansa tai asiakkaansa kiihtyvät.
"No niin, siis, täytyy keksiä jokin keino, jolla voin osoittaa kreivittärelle hänen heikkoutensa", mietti Derville itsekseen. — Hyvä rouva, se että te olette saanut hänen ensimäisen kirjeensä, käy ilmi siitä, että siinä oli arvopapereita…
— Oh! Mitä arvopapereihin tulee, niin niitä ei siinä ollut.
— Olette siis saanut hänen ensimäisen kirjeensä, — huomautti Derville hymyillen. — Olette jo joutunut ensimäiseen asianajajan virittämään ansaan, ja te luulette voivanne taistella oikeutta vastaan…
Kreivitär punastui, kalpeni ja kätki kasvonsa käsiinsä. Sitten hän voitti häpeäntunteensa ja puhui kylmäverisesti, kuten hänenlaisensa naiset ainakin; — Koska te olette niinsanotun Chabertin asianajaja, niin olkaa niin hyvä ja…
— Hyvä rouva, — sanoi Derville keskeyttäen hänet, — tällä hetkellä minä olen vielä teidän yhtä hyvin kuin everstinkin asianajaja. Luuletteko, että minä haluaisin menettää niin kallisarvoisen asiakkaan kuin te olette! Mutta tehän ette kuuntele edes…
— Puhukaa, herra, — sanoi kreivitär suloisesti.
— Te olette saanut omaisuutenne kreivi Chabertilta ja työnnätte hänet luotanne. Teidän omaisuutenne on suunnaton ja te annatte hänen kerjätä. Hyvä rouva, asianajajat ovat hyvin kaunopuheisia, kun asiat itsessään ovat kaunopuheisia: tässä jutussa ilmenee asianhaaroja, jotka voivat nostaa yleisen mielipiteen teitä vastaan.
— Mutta, herra, — sanoi kreivitär, kärsimättömänä sen tavan johdosta, jolla Derville käänteli ja väänteli häntä halstarilla, — jos oletammekin, että teidän Chabertinne elää, niin oikeus tulee pitämään voimassa minun toisen avioliittoni lasten tähden, ja pääsen eroon koko asiasta toimittamalla herra Chabertille takaisin hänen kaksisataa kaksikymmentäviisi tuhatta frangiaan.
— Emme tiedä, hyvä rouva, mille kannalle oikeus tulee tässä asettumaan. Jos meillä toisella puolella onkin äiti lapsineen, niin toisella puolella on onnettomuuksien murjoma mies, joka teidän tähtenne, teidän kieltävän vastauksenne vuoksi on vanhentunut Mistä hän saa vaimon? Sitten, voivatko tuomarit loukata lakia? Teidän avioliitollanne everstin kanssa on laki puolellaan, aikaisempi oikeus. Mutta jos te joudutte huonoon valoon, niin te saattaisitte saada itsellenne vastustajan, jota te ette osaa aavistaakaan. Siinä, hyvä rouva, onkin vaara, josta haluaisin vapauttaa teidät.
— Uusi vastustaja! — sanoi kreivitär, — kuka?
— Kreivi Ferraud, hyvä rouva.
— Kreivi Ferraud on minuun liiaksi kiintynyt, ja lastensa äitiä hän kunnioittaa liian paljon…
— Älkää lasketelko sellaisia joutavuuksia, — sanoi Derville, keskeyttäen hänet, — asianajajille, jotka ovat tottuneet kurkistamaan ihmisten sydämiin. Tällä hetkellä herra Ferraudilla ei ole pienintäkään halua purkaa teidän avioliittoanne, ja olen varma siitä, että hän jumaloi teitä. Mutta jos nyt joku tulisi hänelle sanomaan, että hänen avioliittonsa voidaan kenties julistaa mitättömäksi, että hänen vaimonsa muuttuu yleisen mielipiteen edessä rikolliseksi…
— Hän puolustaisi minua, herra!
— Ei, rouva.
— Mitä syytä hänellä sitten olisi hyljätä minut?
— Esimerkiksi se syy, että voisi naida jonkun päärin ainoan tyttären, päärin, jonka arvo siirrettäisiin hänelle kuninkaan erikoisella säädöksellä.
Kreivitär kalpeni.
"Siinä me nyt olemme!" mietti Derville. "Hyvä, olen saanut hänet kynsiini, eversti-raukan asia on voitettu."
— Muuten, rouva, — sanoi Derville kuuluvalla äänellä, — Ferraudilla olisi sitäkin vähemmän tunnonvaivoja, kun sellainen mies kuin Chabert — kunnioitettu, kenraali, kreivi, kunnialegionan suurupseeri, ei ole mikään huono vaihtoehto. Ja jos tuo mies vaatii häneltä takaisin vaimoaan…
— Riittää, riittää jo, herra! — sanoi kreivitär. — En ota koskaan ketään muuta kuin teidät asianajajakseni. Mitä tehdä?
— Ryhtyä sovitteluhan! — sanoi Derville.
— Rakastaako hän vielä minua? — sanoi kreivitär.
— En luule, että asianlaita toisinkaan voisi olla.
Kuullessaan nämä sanat kreivitär kohotti päätään. Toivon kipinä loisti hänen silmissään. Hän arveli kenties voivansa käyttää hyväkseen ensimäisen miehensä hellyyttä voittaakseen asiansa jonkun naisellisen kepposen avulla.
— Odotan määräyksiänne, rouva, saadakseni tietää, pitääkö minun lähettää asiakirjat teille, vai tahdotteko tulla minun luokseni sopimaan välipuheen perusteluista, — sanoi Derville kumartaen kreivittärelle hyvästiksi.