VI.
Eräänä kauniina kesäkuun aamuna, viikko senjälkeen kun Derville oli käynyt näillä kaksilla vieraisilla, aviopuolisot, jotka melkein yliluonnollinen sattuma oli eroittanut, läksivät kahdesta mahdollisimman vastakkaisesta paikasta Pariisista tapaamaan toisiaan yhteisen asianajajan toimistossa. Ne etumaksut, jotka eversti oli runsaassa määrässä saanut Dervilleltä, sallivat hänen pukeutua säätynsä mukaisesti. Vainaja saapui siis hyvin mukavilla ajoneuvoilla. Hänen päässään oli hänen kasvonilmeitänsä vastaava peruukki, hän oli puettuna siniseen verkaan, paita oli puhdas ja liinainen, ja hänellä oli liiviensä yllä kunnialegionan suurupseerin leveä, punainen nauha. Päästyään mukaville päiville hän oli saanut takaisin entisen sotilaallisen siroutensa. Hän oli pystyssä päin. Hänen vakavat ja salaperäiset kasvonsa, joista heijastui hyvyys ja kaikki hänen toiveensa, näyttivät nuortuneilta ja paksuvärisemmiltä, jos saan käyttää erästä taiteilijain kaikkein kuvailevinta ilmaisusanaa. Hän ei muistuttanut vanhassa kuskinkauhtanassa kulkenutta Chabertia enempää kuin vanha sou (viisipenninen) muistuttaa äskettäin lyötyä neljänkymmenen frangin kultarahaa. Nähdessään hänet olisivat ohikulkijat helposti tunteneet hänessä yhden meidän vanhan armeijamme kauneimmista jätteistä, yhden niistä urhoollisista miehistä, joissa meidän kansallinen kunniamme heijastuu ja jotka sitä edustavat samalla lailla kuin jäälohkare, auringon säteen valaisemana, näyttää heijastavan kaikkia säteitä. Nämä vanhat sotilaat ovat samalla kertaa sekä taulu että kirja.
Kun kreivi hyppäsi alas ajoneuvoista mennäkseen Dervillen toimistoon, niin hän teki sen kuin nuoret miehet. Tuskin olivat hänen kääsinsä poistuneet, kun kauniit, vaakunalla varustetut vaunut saapuivat. Rouva kreivitär Ferraud astui niistä alas yksinkertaisesti puettuna, mutta sillä lailla, että hänen vartalonsa nuoruus tuli näkyviin. Hänellä oli sievä, punaisella reunustettu päähine, mikä ympäröi hänen kasvonsa täydellisesti, kätkien ääriviivat ja saaden hänet näyttämään nuoremmalta.
Jos asiakkaat olivatkin nuortuneet, niin asioimisto oli jäänyt entiselleen ja tarjosi näyn, minkä kuvaamisella tämä kertomus alkoi. Simonnin söi aamiaista, nojaten olkapäällään ikkunaan, joka silloin oli auki, ja katseli taivaan sineä sen aukon kautta, minkä muodosti neljän mustan rakennuksen ympäröimä pihamaa.
— Ah, — huudahti pikku apulainen, — kukas haluaa panna vetoon teatteriliput siitä, että eversti on kenraali ja kantaa punaista nauhaa?
— Isäntämme on kuuluisa noita, — sanoi Godeschal.
— Hänelle ei tällä kertaa taidetakaan tehdä kepposia?
— Siitä huolehtii hänen vaimonsa kreivitär Ferraud! — sanoi Boucard.
— Kas niin, — sanoi Godeschal, — kreivitär Ferraudin on siis pakko kuulua kahdelle…
— Siinähän on kreivitärkin! — vastasi Simonnin.
Sillä hetkellä eversti astui sisään ja kysyi Dervilleä.
— Hän on kotosalla, herra kreivi, — sanoi Simonnin.
— Sinä et siis olekaan kuuro, sinä pikkunen vekkuli? — sanoi Chabert tarttuen katuojanharppojan korvalehteen, väännellen sitä apulaisten suureksi tyydytykseksi, jotka räjähtivät nauramaan ja katselivat everstiä hartaan tarkkaavasti hänen erikoisen olemuksensa vuoksi.
Eversti Chabert oli Dervillen yksityishuoneessa sillä hetkellä kun hänen vaimonsa astui asianajotoimiston ovesta sisälle.
— Minä takaan, Boucard, että isäntämme huoneessa tulee tapahtumaan aivan erikoinen näytös! Siinäpäs on nainen, joka voi mennä parittomina päivinä kreivi Ferraudin ja parillisina kreivi Chabertin luokse.
— Ja karkausvuosina, — sanoi Godeschal, — menee lasku tasan.
— Hiljaa, herrat! He saattavat kuulla… — sanoi Boucard vakavasti. — Minä en ole koskaan nähnyt asioimistoa, missä pilkattaisiin asiakkaita, kuten te teette.
Derville oli sulkenut everstin makuuhuoneeseensa, kun kreivitär ilmaantui.
— Hyvä rouva — sanoi Derville, — kun en tiennyt, oliko teistä mieluisaa nähdä kreivi Chabertia, niin olen eroittanut teidät. Jos te kuitenkin haluaisitte…
— Hyvä herra, siitä huomaavaisuudesta kiitän teitä.
— Olen valmistanut luonnoksen asiapaperiksi, jonka ehdoista sekä te että herra Chabert saatte keskustella, täällä, tällä hetkellä. Käyn vuoron perään toisen ja toisen luona, jotta voin esittää molemmille kummankin mielipiteet.
— Kuinka se siis kuuluukaan? — sanoi kreivitär, tehden vaistomaisesti kärsimättömän liikkeen.
'Allekirjoittaneiden kesken:
Herra Hyacinthe Chabert, kreivi, kenraalimajuri ja kunnialegionan suurupseeri, asuva Pariisissa, Petit-Banquierin kadulla, toiselta puolen, ja rouva Rose Chapotel, edellämainitun kreivi Chabertin vaimo, omaa sukua…'
— Jatkakaa, — sanoi kreivitär, — jättäkäämme kaikki valmistelut ja tulkaamme itse ehtoihin.
— Hyvä rouva, — sanoi asianajaja, — valmisteluissa ilmaistaan lyhyesti se suhde, missä te olette toinen toiseenne. Sitten, ensimäisessä pykälässä, te tunnustatte, kolmen todistajan läsnäollessa, — ne ovat kaksi notaaria ja meijeristi, jonka luona teidän aviomiehenne on asunut; heille olen vaitiolon ehdolla ilmoittanut teidän asianne ja he pitävät sen ehdottomasti salassa, — sanon, te tunnustatte, että henkilö, joka on mainittu tähän keskinäiseen asiakirjaan liittyvissä papereissa, mutta jonka sääty ja asema on muutoin todistettuna julkisilla asiakirjoilla, jotka ovat laaditut Alexandre Crottatin, teidän notaarinne luona, on kreivi Chabert, teidän ensimäinen miehenne. Toisessa pykälässä kreivi Chabert, teidän onnenne vuoksi, sitoutuu olemaan käyttämättä oikeuksiaan muissa kuin itse tässä asiakirjassa mainituissa tapauksissa. — Ja ne tapaukset, — sanoi Derville aivan kuin sulkumerkkien välissä, — eivät ole muuta kuin tässä salaisessa sopimuksessa mainittujen määräysten täytäntöönpanematta jättäminen. — Omasta puolestaan, — jatkoi Derville, — suostuu herra Chabert sovinnossa teidän kanssanne hankkimaan oikeuden päätöksen, joka tekee mitättömäksi hänen kuolintodistuksensa ja julistaa hänen avioliittonsa puretuksi.
— Se ei sovi minulle ollenkaan, — sanoi kreivitär hämmästyneenä, — en tahdo oikeusjuttua. Te tiedätte syyn siihen.
— Kolmannessa pykälässä, — sanoi asianajaja, jatkaen esitystään häiritsemättömällä levollisuudella, — te sitoudutte järjestämään Hyacinthen, eversti Chabertin nimelle, kahdenkymmenen neljän tuhannen frangin elinkoron, valtiopapereissa, mutta itse pääoma siirtyy teille hänen kuolemansa jälkeen…
— Mutta se on aivan liian paljon! — sanoi kreivitär.
— Voitteko siis hankkia itsellenne paremmat ehdot?
— Kenties.
— Mitä te siis tahdotte, hyvä rouva?
— Minä tahdon… minä en tahdo oikeusjuttua, minä tahdon…
— Että hän jäisi kuolleeksi, — sanoi Derville kiihkeästi, keskeyttäen hänet.
— Hyvä herra, jos hän vaatii kaksikymmentä neljä tuhatta frangia korkoja, niin menkäämme silloin oikeuteen…
— Niin, menkäämme vain! — huudahti kumealla äänellä eversti, joka avasi oven ja ilmestyi yhtäkkiä vaimonsa eteen, toinen käsi liivin päällä ja toinen ojennettuna lattiaa kohden — asento, jonka muisto hänen seikkailuistaan teki hirveän pontevaksi.
— Se on hän! — sanoi kreivitär itsekseen.
— Vai liian paljon! — toisti vanha sotilas. — Olen teille antanut melkein miljoonan ja teette kauppaa minun onnettomuudellani. No niin, nyt tahdon teidät ja teidän omaisuutenne. Meidän omaisuutemme on yhteistä, meidän avioliittoamme ei ole purettu…
— Mutta te ette ole eversti Chabert! — huudahti kreivitär, koettaen näyttää hämmästyneeltä.
— Ah! — sanoi vanhus hyvin ivallisella äänellä, — tahdotteko todistuksia? Minä löysin teidät Palais-Royaiilta…
Kreivitär kalpeni. Nähdessään hänen kalpenevan, punastaan huolimatta, vanha sotilas pysähtyi, liikutettuna siitä elävästä tuskasta, minkä tuotti naiselle, jota hän kerran oli hellästi rakastanut. Mutta hän sai osakseen niin myrkyllisen katseen, että jatkoi yhtäkkiä: — Te olitte silloin…
— Sallikaa minun, herra Derville, — sanoi kreivitär asianajajalle, — sallikaa minun lähteä. En tullut tänne kuuntelemaan sellaisia kauheuksia.
Kreivitär nousi ja läksi. Derville ryntäsi asioimistoonsa. Kreivitär oli saanut siivet ja näytti lentäneen pois. Palatessaan työhuoneeseensa Derville tapasi everstin raivokohtauksen vallassa, mittailemassa lattiata pitkin askelin.
— Siihen aikaan jokainen otti vaimonsa mistä halusi, — hän sanoi, — mutta minä olin valinnut huonosti luottaessani ulkomuotoon. Hänellä ei ole sydäntä!
— No niin, eversti, enkös minä sittenkin ollut oikeassa pyytäessäni teitä olemaan tulematta. Olen nyt varma siitä, että olette Chabert. Kun astuitte sisään, niin kreivitär teki liikkeen, jonka merkitystä ei voida selittää muulla kuin yhdellä tavalla. Mutta te olette menettänyt juttunne, teidän vaimonne tietää, että teitä ei voi tuntea!
— Minä tapan hänet!
— Hullutusta! Teidät otetaan kiinni ja mestataan kurjalla tavalla. Muuten kenties te voitte tehdä harhaiskunkin! Ja se olisi anteeksiantamatonta. Miehen ei pidä ampua harhaan, jos hän tahtoo tappaa vaimonsa. Antakaa minun korjata teidän tyhmyytenne, suuri lapsi! Lähtekää. Pitäkää varanne, hän saattaa virittää teille jonkun ansan ja toimittaa teidät Charentoniin. Vien asiapaperimme hänen allekirjoitettavikseen, jotta teiltä varmasti säästyy kaikki yllätykset.
Eversti-raukka totteli nuorta hyväntekijäänsä ja läksi, soperrellen anteeksipyyntöjä. Hän laskeutui alas mustia portaita, synkkien ajatusten vallassa, kenties äsken saamansa iskun lannistamana, iskun, joka oli hänelle mitä ankarin, ja joka koski syvälle hänen sydämeensä, ja kuuli, saavuttuaan viimeiselle askeleelle, hameenhelmojen kahinaa. Hänen vaimonsa ilmestyi.
— Tulkaa, eversti, — sanoi kreivitär, ottaen miestään käsipuolesta tavalla, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.
Kreivittären teko, hänen suloiseksi muuttuneen äänensä sävy riitti asettamaan everstin vihan, ja hän antoi viedä itsensä aina vaunujen luokse asti.
— No niin, nouskaahan siis! — sanoi hänelle kreivitär, kun kuski oli laskenut alas astinlaudan.
Ja niin löysi eversti itsensä, kuin taikavoiman tuomana, istumasta vaimonsa vieressä, vaunuissa.
— Minne minä saan ajaa? — kysyi kuski.
— Groslayhin, — vastasi kreivitär.
Hevoset läksivät liikkeelle ja kulkivat koko Pariisin halki.
— Eversti! — sanoi kreivitär Chabertille äänellä, mikä ilmaisi niitä harvoja elämässämme sattuvia mielenliikutuksia, jotka saavat kaiken meissä kuohumaan.
Sellaisina hetkinä sydän, solut, hermot, kasvonilmeet, sielu ja ruumis, kaikki, vieläpä jok'ikinen huokonenkin vapisee. Elämä näyttää jättäneen meidät. Se haihtuu pois ja palaa jälleen, se leviää kuin tartunnassa, se siirtyy katseen, äänensävyn, liikkeen välityksellä pakoittaen meidän tahtomme toisiin. Kuullessaan tuon sanan, tuon ensimäisen, tuon hirveän: "Eversti!" vanha soturi säpsähti. Mutta siihen sisältyi samalla kertaa syytös, rukous, anteeksianto, toive, toivottomuus, kysymys ja vastaus. Tuo sana käsitti kaikki. Kukaan muu kuin näyttelijä ei olisi voinut saada sisältymään yhteen ainoaan sanaan niin paljon tunnetta ja kaunopuheisuutta. Totuus ei ole niin täydellinen sanontatavoiltaan, se ei ilmaise ulkonaisesti kaikkea, se sallii meidän katsoa kaikkea sitä, mitä on sisäpuolella. Everstillä oli tuhansia tunnonvaivoja epäilyksiensä, vaatimuksiensa, vihansa vuoksi, ja hän loi katseensa maahan, jotta hänen mielenliikutuksensa ei olisi tullut ilmi.
— Eversti, — toisti kreivitär huomaamattoman vaitiolon jälkeen, — tunsin teidät heti!
— Rosine, — sanoi vanha soturi, — nuo sanat sisältävät sen ainoan balsamin, joka voi saada minut unhoittamaan onnettomuuteni.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti aivan kuumina hänen vaimonsa käsille, joita hän puristi, ilmaistakseen siten isällistä hellyyttä.
— Eversti, — jatkoi kreivitär, — ettekö voinut aavistaa, kuinka hirveästi minuun koski se, että minun piti olla vieraaseen ihmiseen nähden niin väärässä asemassa kuin tosiaan olin! Jos minun täytyy punastua sen johdosta, niin tapahtukoon se yksistään perheen piirissä. Eikö tämän pitäisi jäädä kätköön meidän sydämiimme? Te annatte minulle toivoakseni anteeksi näennäisen välinpitämättömyyteni Chabertin onnettomuuksia kohtaan, henkilön, jonka olemassaoloon en saattanut uskoa. Olen saanut teidän kirjeenne, — sanoi hän kiihkeästi, pannen merkille miehensä kasvonpiirteissä ilmenneen vastaväitteen, — mutta se saapui minulle kolmetoista kuukautta Eylaun taistelun jälkeen, avattuna, likaisena. Sitäpaitsi sen käsiala oli tuntematon, niin että minulla oli syytä luulla, saatuani Napoleonin allekirjoituksen uuteen aviosopimukseen, että joku rohkea veijari aikoi pettää minua. Jotten millään lailla olisi häirinnyt kreivi Ferraudin rauhaa ja rikkonut perhesiteitä, minun täytyi toki ryhtyä varokeinoihin väärää Chabertia vastaan. Enkö ollut oikeassa, sanokaapa?
— Kyllä, sinä olet ollut oikeassa. Minä tässä olen ollut hölmö, elukka ja nauta, kun en ole paremmin laskenut sellaisen aseman seurauksia. Mutta minne me nyt ajamme? — kysyi Chabert nähdessään La Chapellen tulliportin.
— Minun maakartanooni, lähelle Groslayta, Montmorencyn laaksossa. Siellä me mietimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Minä tunnen velvollisuuteni. Jos oikeudellisesti kuulunkin teille, niin en kuitenkaan tosiasiallisesti. Toivoisitteko te, että meistä tulisi koko Pariisin puheenaihe? Älkäämme tehkö yleisölle tunnetuksi tilannetta, jolla minuun nähden on naurettavakin puolensa, vaan koettakaamme säilyttää arvomme. Te rakastatte minua vielä, — lisäsi hän, luoden everstiin surullisen ja lempeän katseen, — mutta eikö minulla ole ollut oikeutta solmia uusia siteitä? Tässä erikoisessa asemassa salainen ääni kehottaa minua luottamaan teidän hyvyyteenne, minkä niin hyvin tunnen.
Olinko siis väärässä ottaessani teidät kohtaloni ainoaksi ja ainokaiseksi ratkaisijaksi? Olkaa samalla kertaa tuomarina ja asianosaisena jutussa. Jätän itseni teidän luonteenne jalouden haltuun. Teillä on hyvyyttä antaaksenne minulle anteeksi viattomuudessa tekemieni virheiden seuraukset. Tunnustan siis teille rakastavani herra Ferraudia. Olen luullut olevani oikeutettu rakastamaan häntä. En punastu teidän edessänne tuon tunnustuksen vuoksi. Jos se teitä loukkaa, niin se ei ollenkaan häpäise meitä. En voi salata teiltä tosiasioita. Kun sattuma jätti minut leskeksi, niin en ollut äiti.
Saadakseen vaimonsa vaikenemaan eversti antoi hänelle kädellään merkin, ja he eivät virkkaneet sanaakaan puolen ranskalaisen penikulman matkalla. Chabert luuli näkevänsä nuo kaksi pientä lasta edessään.
— Rosine!
— Mitä, eversti?
— Kuolleet tekevät siis kovin väärin noustessaan ylös?
— Oh, eversti, eipä suinkaan! Älkää luulko minua kiittämättömäksi. Tapaatte ainoastaan rakastajattaren ja äidin sieltä minne te olitte jättänyt puolison. Jos minun vallassani ei ole enää rakastaa teitä, niin tiedän kyllä, mistä olen teille kiitollisuuden velassa, ja voin osoittaa teille tyttären kaikkea hellyyttä.
— Rosine, — jatkoi vanhus lempeällä äänellä, — minulla ei ole enää mitään kaunaa sinua kohtaan. Unhoitamme kaiken, — lisäsi hän sellaisella hymyllä, jonka sulous on aina kauniin sielun heijastusta. — En ole toki niin epähieno, että vaatisin naista, joka ei minua enää rakasta, olemaan rakastavinaan minua.
Kreivitär loi häneen niin kiitollisen katseen, että Chabert-rukka olisi tahtonut palata hautaansa Eylaussa. Muutamat ihmiset ovat niin uhrautuvaisia, että heidän hyvityksekseen riittää varma tieto siitä, että ovat tehneet rakastamansa ihmisen onnelliseksi.
— Ystäväni, me puhumme kaikesta sitten myöhemmin ja tyyntynein sydämin, — sanoi kreivitär.
Keskustelu kääntyi toiselle tolalle, sillä oli mahdotonta jatkaa puhetta yhdestä ja samasta asiasta. Vaikkakin molemmat aviopuolisot usein palasivat eriskummaiseen asemaansa, joko viittaillen tai sitten vakavasti, niin heidän matkansa oli hauska, sen kestäessä he muistelivat menneen yhdyselämänsä ja keisarikunnan aikuisia tapahtumia. Kreivitär osasi antaa näille pikku muistoille suloisen viehätyksen ja keskustelulle sellaisen surumielisen sävyn, mikä on välttämätöntä sen pitämiseksi vakavana. Hän osasi elvyttää rakkauden, herättämättä haluja, ja sai ensimäisen puolisonsa näkemään kaiken sen siveellisen suuruuden, jonka hän, kreivitär, oli saavuttanut, koettaen totuttaa kreiviä ajatukseen rajoittaa onnensa ainoastaan niihin riemuihin, joita isälle tuottaa hellästi rakastetun tyttären läsnäolo.
Eversti oli tuntenut keisarikunnan aikuisen kreivittären, nyt hän tapasi hänet restauratsionin kreivittärenä.
Viimein molemmat puolisot saapuivat erästä poikkitietä suuren puiston portille, mikä sijaitsi pienessä laaksossa, joka erottaa Margencyn kukkulat Groslayn sievästä kylästä. Kreivittärellä oli täällä ihana talo, missä eversti näki, saapuessaan, kaikki valmiina sekä hänen että vaimonsa oleskelua varten. Onnettomuus on eräänlainen taikakalu, jonka voima on siinä, että se tukee meidän alkuperäistä olemustamme. Se lisää tiettyjen ihmisten epäluuloisuutta ja ilkeämielisyyttä, samaten kuin se suurentaa niiden hyvyyttä, joilla on oivallinen sydän. Onnettomuus oli tehnyt everstin vielä avuliaammaksi ja paremmaksi kuin hän oli ollut ennen, hän saattoi siis ymmärtää naisellisen kärsimyksen salaisuuksia, joita suurin osa miehiä ei tunne. Kuitenkaan, huolimatta luottavaisuudestaan, hän ei voinut olla sanomatta vaimolleen:
— Teitä ei niin ollen epäilyttänyt tuoda minua tänne?
— Ei, — vastasi kreivitär, — kun kerran tapasin eversti Chabertin
Dervillen asiakkaassa.
Hän osasi sanoa tämän niin totuutta ilmaisevilla eleillä, että everstiltä hävisi kaikkein pienimmätkin epäilyt, joita hän oli häpeäkseen tuntenut. Kolme päivää kreivitär oli ihastuttava ensimäisen aviomiehensä seurassa. Hellällä huolenpidolla ja jatkuvalla lempeydellä hän näytti tahtovan hävittää muiston niistä kärsimyksistä, jotka eversti oli saanut kokea, annattaa anteeksi ne onnettomuudet, jotka hän tunnustuksensa mukaan oli viattomasti aiheuttanut; hän huvittelihe näyttelemällä Chabertille, antaen tämän havaita hänessä eräänlaista surumielisyyttä, niitä suloja, joiden suhteen hän tiesi hänet heikoksi, sillä miehiin vaikuttaa erityisemmin määrätty esiintymislaji ja sydämen tai hengen sulous, joita me emme voi vastustaa; hän tahtoi saada asemansa entisen miehensä mielestä mielenkiintoiseksi ja hellyttää hänet tarpeeksi voidakseen sitten vallata hänen sielunsa ja kohdella häntä ehdottomasti oman mielensä mukaisesti.