VII.

Päästäkseen tarkoitustensa perille kreivitär oli päättänyt ponnistaa kaikkensa; kuitenkaan hän ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä tuolle miehelle, mutta varmastikin hän tahtoi hänet yhteiskunnallisesti perinjuurin tuhota. Kolmannen päivän iltana hän tunsi, ponnistuksistaan huolimatta, ettei voinut kätkeä sitä levottomuutta, minkä tämän vehkeilyn tulos hänessä herätti. Päästäkseen hetkiseksi rauhaan hän sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, riisui rauhallisuutensa naamarin, jota oli pitänyt eversti Chabertin nähden, kuten näyttelijätär, joka tuskallisen viidennen näytöksen jälkeen palaa väsyneenä pukuhuoneeseensa, vaipuu maahan puolikuolleena, jättäen katsomon kera kuvan, jota hän ei enää ollenkaan muistuta. Hän päätti aikaisemmin alottamansa kirjeen, minkä hän kirjoitti Delbecqille, jonka hän käski mennä, hänen nimessään, Dervillen luokse, pyytämään saada tutustua eversti Chabertia koskeviin asiapapereihin, ottamaan niistä jäljennökset ja tulemaan heti kohta Groslayhin tapaamaan häntä. Tuskin oli hän lopettanut, kun hän kuuli käytävästä everstin askelten äänen; tämä vallan levottomana tuli häntä tapaamaan.

— Ah, kunpa olisin jo kuollut! — huudahti kreivitär. — Asemani on sietämätön…

— No, mikäs teitä nyt vaivaa? — kysyi vanhus.

— Ei mikään, ei mikään, — vastasi kreivitär.

Hän nousi, jätti everstin ja laskeutui alas puhuttelemaan kamarineitoaan ilman todistajan läsnäoloa, lähetti hänet Pariisiin, käskien hänen viedä Delbecqille juuri kirjoittamansa kirjeen ja tuoda sen takaisin heti kohta, kun tämä oli sen lukenut. Sitten kreivitär istuutui eräälle penkille, missä hän oli hyvin näkyvällä paikalla, jotta eversti saattoi tulla häntä tapaamaan heti kun vain tahtoi. Eversti, joka jo haeskeli vaimoaan, riensi paikalle ja istuutui hänen viereensä.

— Rosine, — sanoi hän, — mikä teitä vaivaa?

Kreivitär ei vastannut. Ilta oli niitä suurenmoisia ja tyyniä iltoja, joiden salaiset sulosoinnut levittävät niin paljon ihanuutta kesäkuisen päivän mailleenmennessä. Ilma oli puhdas, ja syvä hiljaisuus oli vallalla, niin että etäisestä puutarhan nurkasta voitiin kuulla muutamain lasten äänet, jotka liittivät jonkunlaisen säveleen seudun ihanuuteen.

— Ette vastaa minulle? — kysyi eversti vaimoltaan.

— Minun mieheni… — sanoi kreivitär ja pysähtyi, teki pienen liikkeen ja keskeytti lauseensa kysyäkseen everstiltä punastuen: — Miten minun pitäisi sanoa puhuessani herra kreivi Feraudista?

— Nimitä häntä mieheksesi, lapsiraukkani, — vastasi eversti sydämellisellä äänellä, — sillä eikö hän ole sinun lastesi isä?

— No niin, — myöntyi kreivitär, — jos hän kysyy minulta, mitä olen tullut tänne tekemään, jos hän saa tietää, että minä olen sulkeutunut tänne erään tuntemattoman kanssa, niin mitä minä hänelle silloin sanoisin? Kuulkaahan, — hän jatkoi ottaen hyvin arvokkaan asennon, — päättäkää te minun kohtaloni, olen valmis alistumaan kaikkeen…

— Rakkaani, — sanoi eversti, tarttuen vaimonsa käsiin, — olen päättänyt kokonaan uhrautua teidän onnellenne…

— Se on mahdotonta — huudahti kreivitär, liikahtaen suonenvedontapaisesti. — Ajatelkaa toki, että jättäisitte silloin tunnustamatta oman itsenne ja aivan lakivoimaisesti…

— Miten, — sanoi eversti, — eikö sanani riitä teille?

Lakivoimainen sattui vanhuksen sydämeen ja herätti hänessä vaistomaisia epäilyjä. Hän loi vaimoonsa katseen, joka sai tämän punastumaan. Kreivitär loi silmänsä maahan, ja eversti pelkäsi, että hänen täytyisi halveksia vaimoaan. Kreivitär pelkäsi karkoittaneensa everstin aran häveliäisyyden ja ankaran vilpittömyyden, everstin, jonka jalomielisen luonteen ja alkuperäiset hyveet hän tunsi. Vaikka nämä ajatukset olivatkin levittäneet joitakin pilviä heidän otsalleen, niin hyvä sopusointu palasi heti heidän välilleen. Kas tällä lailla. Lapsen ääni kajahti kaukaa.

— Jules, jätä sisaresi rauhaan! — huudahti kreivitär,

— Mitä? Ovatko teidän lapsenne täällä? — kysyi eversti.

— Kyllä, mutta olen kieltänyt heitä häiritsemästä teitä.

Vanha soturi käsitti sen hienotunteisuuden ja naisellisen vaiston, mikä ilmeni tässä näin kohteliaassa menettelyssä, ja tarttui kreivittären käteen suudellakseen sitä.

— Sallikaa niiden tulla, — sanoi hän.

Pieni tyttö juoksi esiin valittaakseen veljensä käyttäytymistä.

— Äiti!

— Hän se…

— Hänpä se…

Molempain kädet olivat ojennetut äitiä kohden, ja lasten äänet sekaantuivat toisiinsa. Se oli äkillinen ja suloinen kuva!

— Lapsiraukat! — huudahti kreivitär pidättämättä enää kyyneleitään, — minun täytyy luopua heistä. Kummalleko oikeus tuomitsee heidät? Mutta äidin sydäntä ei voi jakaa, minä vaadin heidät, minä!

— Tekö tässä saatte äidin itkemään! — huudahti Jules, luoden vihaisen katseen everstiin.

— Vaikene, Jules! — huudahti äiti käskevällä eleellä. Molemmat lapset jäivät seisomaan äänettöminä tutkien äitiään ja vierasta herraa uteliaisuudella, jota on mahdoton sanoin selittää.

— Oh, niin, — jatkoi kreivitär, — jos minut erotetaan kreivi Ferraudista, niin jätettäköön minulle lapset, Silloin alistun kaikkeen…

Tämä sana oli ratkaiseva ja sai aikaan kaiken sen, mitä kreivitär oli tavoittanutkin.

— Niin, — huudahti eversti aivankuin olisi lopettanut ajatuksissaan alottamansa lauseen, — minun täytyy palata hautaan. Sitä olen jo ajatellutkin!

— Voisinko minä hyväksyä sellaisen uhrauksen? — kysyi kreivitär. — Jos onkin miehiä, jotka ovat kuolleet pelastaakseen rakastajattarensa kunnian, niin he eivät ole antaneet henkeään kuin kerran. Mutta tässä tapauksessa te uhraisitte elämänne jokikinen päivä! Pii, ei, se on mahdotonta. Jos ei olisi kysymys muusta kuin teidän olemassaolostanne, niin se ei olisi mitään; mutta todistaa oikeaksi, että te ette ole eversti Chabert, tunnustaa, että te olette veijari, luopua kunniastanne, valhetella pitkin päivää, niin pitkälle inhimillinen uhrautuvaisuus ei saa mennä. Ajatelkaahan toki!… Ei. Jollei minulla olisi noita lapsiraukkojani, niin olisin jo paennut teidän kanssanne kaiken maailman ääriin…

— Mutta, — keskeytti Chabert, — enkö minä voisi elää täällä, teidän pienessä huvimajassanne, teidän sukulaisenanne? Olen kulunut kuin vanha kanuuna enkä kaipaa muuta kuin hiukan tupakkaa ja Constitutionelin.

Kreivitär kylpi kyynelissä. Kreivitär Ferraudin ja eversti Chabertin kesken oli kilpailu jalomielisyydestä, ja sotaurho pääsi siinä voitolle. Nähdessään eräänä iltana tuon äidin lastensa keskellä soturi ei voinut vastustaa perhekuvan liikuttavaa suloa, maalla, varjossa ja hiljaisuudessa. Hän teki päätöksensä pysyä kuolleena, ja pelkäämättä enää asiakirjan lakivoimaisuutta hän kysyi, miten hänen pitäisi menetellä voidakseen peruuttamattomasti turvata perheen onnen.

— Tehkää kuten tahdotte! — vastasi hänelle kreivitär. — Julistan olevani millään lailla sekaantumatta tähän asiaan. Minulla ei ole siihen oikeutta.

Delbecq saapui muutamia päiviä myöhemmin, ja seuraamalla kreivittären suusanallisia ohjeita tilanhoitaja osasi voittaa vanhan soturin luottamuksen. Seuraavana aamuna eversti läksi entisen asianajajan kanssa Saint-Leu-Tavernyhin, missä Delbecq oli teettänyt eräällä notaarilla asiakirjan, joka sanontatavaltaan oli niin loukkaava, että eversti ryntäsi ulos toimistosta, kun oli kuullut sen luettavan.

— Tuhat tulimmaista! Jo minä olisin aika otus! Kävisin väärentäjästä! — hän huudahti.

— Hyvä herra, — sanoi Delbecq. — En kehoittaisi teitä allekirjoittamaan tätä liian nopeasti. Teidän sijassanne minä vaatisin kolmekymmentä tuhatta livreä korkoa tästä jutusta, kyllä kreivitär ne maksaisi.

Ruhjottuaan tuota vanhaa veijaria suuttuneen, rehellisen ihmisen katseella eversti pakeni tuhansien ristiriitaisten tunteiden valtaamana. Hän muuttui uudestaan epäileväksi, suuttui ja rauhoittui vuoron perään. Lopulta hän astui Groslayn puistoon muurissa olevan aukon kautta ja meni hitain askelin lepäämään ja miettimään rauhassa erääseen sivuhuoneeseen, mikä oli rakennettu pikku huvimajan alapuolelle. Sieltä saattoi nähdä Saint-Leun tien. Kun lehtokuja oli hiekoitettu eräänlaisella kellertävällä mullalla, jota käytetään jokihiekan asemasta, niin kreivitär, joka istui huvimajan pienessä salongissa, ei kuullut everstin tuloa, sillä hänen asiansa menestys oli siinä määrin hänen mielessään, ettei hän voinut omistaa pienintäkään huomiota sille vähäiselle kolinalle, jonka hänen miehensä aiheutti; vanha soturi ei liioin huomannut vaimoaan, joka oli hänen yläpuolellaan, pienessä huvimajassa.

— No niin, herra Delbecq, onko hän allekirjoittanut? — kysyi kreivitär tilanhoitajaltaan, jonka hän näki yksinään tiellä, viemäriojaa reunustavain pensaiden takana.

— Ei, rouva. En edes tiedä, mihin koko mies on joutunut. Vanha hevonen on noussut takajaloilleen.

— Täytyy siis lopultakin toimittaa hänet Charentoniin, — arveli kreivitär, — koska hän kerta on käsissämme.

Eversti, joka oli saanut nuoruutensa notkeuden harpatakseen ojan poikki, oli silmänräpäyksessä tilanhoitajan edessä ja antoi hänelle pari niin kovaa korvapuustia, että minkään asianajajan posket eivät lie koskaan ennen moisia saaneetkaan.

— Lisätkää, että vanhat hevoset osaavat potkiakin, — sanoi eversti hänelle.

Kun tämä vihan puuska oli lauhtunut, niin eversti ei tuntenut itsellään olevan voimia hypätä ojan yli. Totuus oli näyttäytynyt kaikessa alastomuudessaan. Kreivittären sanat ja Delbecqin vastaus olivat paljastaneet koko salaliiton, jonka uhriksi hän oli ollut vähällä joutua.

Se huolenpito, jota hänelle oli niin tuhlaavaisesti osoitettu, oli ollut syötti, jolla hänet oli tahdottu houkutella ansaan. Nuo sanat olivat kuin pisara jotakin hienoa myrkkyä, mikä toi takaisin vanhalle soturille hänen kärsimyksensä, niin hyvin ruumiilliset kuin henkisetkin. Hän palasi huvimajaan puiston portin kautta, kävellen hitaasti kuin herpaistu ihminen.

Häntä varten ei ollut siis olemassa rauhaa eikä lepoa. Siitä hetkestä lähtien hänen piti aloittaa tuon naisen kanssa inhoittava sota, josta Derville oli hänelle puhunut, hänen piti ruokkia itseään sapella ja tyhjentää joka aamu murheen malja. Sitten tuo hirveä ajatus: mistä saada tarvittavat rahat ensimäisten oikeudenkäyntikulujen maksamiseen? Hänet valtasi sellainen vastenmielisyys elämää kohtaan, että jos hänellä olisi ollut pistooli, niin hän olisi lävistänyt kallonsa. Sitten hän vaipui uudelleen sellaiseen sielullisen päättämättömyyden tilaan, mikä hänen keskustelunsa jälkeen Dervillen kanssa, karjanhoitajan luona, oli muuttanut hänen ajatuskantansa.

Saavuttuaan vihdoin huvimajan luo hän nousi huoneeseensa, jonka pienet ruusu-ikkunat tarjosivat näköalan laakson kaikkien ihanien maisemien ylitse, ja löysi sieltä vaimonsa istumassa tuolilla. Kreivitär tarkasteli maisemaa, säilyttäen mielen malttinsa ja näyttäen niin selittämätöntä naamaa kuin ainoastaan sellaiset naiset, jotka ovat valmistuneet kaiken varalta. Hän pyyhki silmiään aivankuin olisi vuodattanut kyyneliä ja leikitteli hajamielisesti vyönsä punaisilla nauhoilla. Huolimatta näennäisestä levollisuudestaan hän ei kuitenkaan voinut olla värisemättä nähdessään edessään kunnioitettavan hyväntekijänsä, seisaallaan, käsivarret ristissä, kasvot kalpeina, otsa vakavana.

— Hyvä rouva, — sanoi hän katsottuaan kiinteästi häneen hetken ja pakoitettuaan hänet punastumaan, — minä en kiroa teitä, vaan halveksin. Nyt kiitän sitä sattumaa, joka on meidät eroittanut. En tunne edes kostonhalua, en rakasta teitä enää. En tahdo teiltä mitään. Saatte elää rauhassa, annan siitä sanani, mikä painaa enemmän kuin Pariisin kaikkien notaarien töherrykset. En enää koskaan vaadi itselleni nimeä, jonka kenties olen tehnyt kuuluisaksi. En ole enää muuta kuin Hyasinthe-niminen köyhä raukka, joka ei pyydä muuta kuin paikkansa auringon alla. Hyvästi…

Kreivitär heittäytyi everstin jalkojen juureen ja tahtoi pidättää hänet, tarttuen hänen käsiinsä, mutta toinen työnsi hänet luotaan sanoen: — Älä koske minuun!

Kreivitär teki sanoin selittämättömän liikkeen kuullessaan miehensä askelten äänen. Sitten arvostellen asiaa syvällä tarkkanäköisyydellä, jonka synnyttää suuri rikollisuus tai seurapiirien häikäilemätön itsekkäisyys, hän luuli voivansa elää rauhassa tuon vilpittömän soturin lupauksen ja halveksumisen turvissa.