VIII.
Chabert katosi tosiaankin. Karjanhoitaja teki vararikon ja rupesi pika-ajuriksi. Aluksi kenties everstikin antautui johonkin samanlaiseen ammattiin. Kenties hän koskeen syöstyn kiven tavoin ajautui pyörteestä toiseen, hävitäkseen ryysyläisten sekaan, joita vilisemällä vilisee Pariisin kaduilla.
Kuusi kuukautta tämän tapauksen jälkeen Derville, joka ei kuullut enää puhuttavan eversti Chabertista eikä kreivitär Ferraudista, arveli, että heidän välillään oli epäilemättä syntynyt sopimus, jonka kreivitär oli kostoksi teettänyt jossakin toisessa asioimistossa. Ja niin eräänä aamuna hän laski yhteen Chabertille lainaamansa rahasummat, liitti niihin asianajopalkkiot ja pyysi kreivitär Ferraudia vaatimaan herra kreivi Chabertilta sanotun laskun ilmaisemaa määrää, olettaen kreivittären tietävän ensimäisen miehensä olinpaikan.
Vielä seuraavana päivänä kreivi Ferraudin tilanhoitaja, joka hiljattain oli nimitetty erään tärkeän kaupungin raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi, kirjoitti Dervillelle seuraavat nolostuttavat sanat:
'Hyvä herra,
Rouva kreivitär Ferraudin puolesta saan ilmoittaa Teille, että Teidän asiakkaanne oli kokonaan väärinkäyttänyt luottamustanne ja että henkilö, joka sanoi olevansa Chabert, on tunnustanut anastaneensa hänelle kuulumattomia arvoja.
Kunnioittavimmin
Delbecq.'
— Sellaisia ihmisiä tapaa, ja, kunniani kautta, he eivät ole aivan pässinpäitä. He eivät ole ansainneet kastetta! huudahti Derville. — Olkaa sitten inhimillisiä, anteliaita ihmisystäviä ja asianajajia, teitä petetään! Siinä on juttu, mikä maksaa minulle kaksituhatta frangia.
Jonkun aikaa mainitun kirjeen saapumisen jälkeen Derville etsi raastuvasta asianajajaa, jolle halusi puhua jotakin ja joka ajoi poliisiasioita koskevia juttuja. Sattuman kautta Derville astui kuudenteen osastoon sillä hetkellä, kun puheenjohtaja tuomitsi Hyasinthe nimisen henkilön irtolaisuudesta kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja määräsi hänet sitten vietäväksi Saint-Denisin köyhäintaloon, mikä päätös poliisipäällikön oikeusopin mukaan merkitsi samaa kuin elinkautinen vankeus. Kuullessaan mainittavan Hyasinthe-nimeä Derville katsahti pahantekijään, joka istui syytettyjen penkillä kahden santarmin välissä, ja tunsi tuomitussa henkilössä väärän eversti Chabertinsa.
Vanha soturi oli rauhallinen, liikkumaton ja melkein hajamielinen. Huolimatta ryysyistä, huolimatta siitä kurjuudesta, mikä painoi leimansa hänen kasvoihinsa, niissä ilmeni ylevä ylpeys. Hänen katseessaan oli stoalainen ilme, jota mikään oikeusviranomainen ei olisi saanut olla tuntematta. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun ihminen joutuu oikeuden käsiin, hän ei ole enää muuta kuin moraalinen olento, oikeusasia, samaten kuin hän tilastotieteilijän silmissä muuttuu pelkäksi numeroksi.
Kun soturi saatettiin takaisin kansliaan, vietäväksi myöhemmin pois muun irtolaisjoukon kanssa, jota parastaikaa tutkittiin, niin Derville käytti hyväkseen asianajajille myönnettyä oikeutta mennä kaikkialle raastuvassa ja seurasi häntä kansliaan, missä tarkasti häntä jonkun aikaa, samoinkuin niitä eriskummaisia kerjäläisiä, joiden keskelle hän oli joutunut. Kanslian eteisessä tapahtui silloin yksi niitä näytelmiä, joita lainlaatijat, ihmisystävät, maalarit ja kirjailijat eivät onnettomuudeksi käy tutkimassa. Kuten kaikki oikeushuoneustot, tämäkin etehinen oli pieni, pimeä ja haiseva, seinillä puiset penkit, jotka olivat mustuneet onnettomien ainaisesta istuskelemisesta, onnettomien, jotka tulevat näihin yhteiskunnallisen kurjuuden kohtauspaikkoihin, niin tarkkaan, että ketään heistä ei puutu.
Joku runoilija voisi sanoa, että päivä häpeää valaista tätä roskaväen tyyssijaa, minkä läpi niin paljon kurjia vaeltaa. Ei ole olemassa yhtä ainokaista paikkaa, missä ei olisi istunut joku rikos, joko sitten ituna tai täysin kehittyneenä, eikä yhtä ainokaista nurkkaa, missä ei olisi tavattu ihmistä, joka ensimäisestä rikoksesta saamansa, oikeuden painaman vähäpätöisen häpeänleiman, aiheuttamassa epätoivossa ei olisi alottanut vaellusta, mikä lopulta johtaisi mestauslavalle tai sitten itsemurhaan. Kaikki ne, jotka kaatuvat Pariisin katukivitykselle, ponnahtavat näitä kellertäviä seinämiä vastaan, ja sieltä ihmisystävä, joka ei ole teoreetikko, voisi löytää lukuisain itsemurhain oikeutuksen, joita tekopyhät tuhertajat valittavat, kykenemättä ottamaan askeltakaan niiden ehkäisemiseksi, — sillä tämä oikeutus on kirjoitettuna tässä eteisessä, mikä on kuin Morguen [Morgue on ruumishuone, mihin tuntemattomien, tapaturmaisesti kuolleitten ruumiit pannaan näytteille] ja Grèven [La place de la Grève (Grèven tori) on entinen mestauspaikka Pariisissa] murhenäytelmäin esipuhe.
Tällä hetkellä eversti Chabert istui näiden karkeapiirteisten miesten keskellä, puettuna kurjiin riekaleihin, milloin vaiti, milloin puhellen matalalla äänellä, sillä kolme vahtivuorossa olevaa santarmia kulki edestakaisin, sapelien kalkutellessa permantoa vasten.
— Tunnetteko minua? — kysyi Derville vanhalta soturilta asettuen hänen taakseen.
— Kyllä, herra, — vastasi Chabert nousten.
— Jos te olette rehellinen mies, — jatkoi Derville matalalla äänellä, — niin miten olette voinut jättää maksamatta minulle veikanne?
Vanha soturi punastui kuin nuori tyttö, jota hänen äitinsä syyttää luvattomasta rakkaudesta.
— Mitäh! Eikö rouva Ferraud ole sitä teille maksanut? — huudahti hän kuuluvalla äänellä.
— Maksanut! — sanoi Derville. — Hän on kirjoittanut minulle, että te olette veijari.
Eversti kohotti katseensa kauhun ja kirouksen ylevällä liikkeellä, ikäänkuin kutsuakseen taivaan tämän uuden petoksen todistajaksi.
— Hyvä herra, — sanoi hän heikentyneellä äänellä, —- hankkikaa santarmeilta minulle lupa mennä kansliaan. Siellä kirjoitan maksumääräyksen, joka tulee varmasti hyväksytyksi.
Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne kreivitär Ferraudille.
— Lähettäkää tämä hänelle, — sanoi soturi, — niin saatte hyvityksen asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän täällä, — hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. — Niin, siellä se on täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He rakastavat, ja siinä kaikki.
— Ettekö te sitten — kysyi Derville, — vaatinutkaan itsellenne korkoja?
— Älkää puhuko minulle siitä! — sanoi vanha soturi. — Te ette voi tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, — hän jatkoi tehden liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, — on parempi nauttia tunteen rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.
Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.