VII.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE MAUCOMBELLE.
Tammikuulla 1824.
Mitä ihmettä, pian naimisissa! Noinko sitä vain mennään? Kuukauden kuluttua teet ikiliiton miehen kanssa, jota et tunne, josta et tiedä mitään. Hän voi olla kuuro, sitä voi olla monella tavalla. Hän voi olla sairaloinen, ikävä, sietämätön. Etkö näe, Renée, mitä sinulla aiotaan tehdä! Sinua tarvitaan de l'Estoraden kunniakkaan suvun jatkajaksi, siinä kaikki. Sinusta tulee maalainen. Siten sinä nyt pidät meidän molemminpuolisia lupauksiamme! Teidän sijassanne, neitiseni, matkaisin mieluummin purressa Hyères'in saarille, ajelehtisin vesillä siksi kunnes joku algerialainen merirosvo kaappaisi minut ja möisi minut suurturkille; minusta tulisi sulttaanitar ja sitten jonakin kauniina päivänä vielä hallitsijan äiti; ja minä panisin koko haaremin ylös alaisin sekä nuorena ollessani että vanhana. Sinä jätät luostarin sulkeutuaksesi toiseen! Minä tunnen sinut, sinä olet aika pelkuri, sinä otat uuden talouden niskoillesi karitsan alistuvaisuudella. Minäpä annan sinulle hyvän neuvon: tule Parisiin, teemme täällä miehet hulluiksi ja kuljemme tietämme kuin ruhtinattaret. Miehesi voi, kaunis hirveni, kolmen vuoden kuluttua antaa valita itsensä edustajaksi. Nyt tiedän jo, mitä on edustajakin, selitän sen sitten sinulle; opit helposti käyttämään tätä koneistoa; jäät Parisiin ja sinusta tulee, kuten äitini sanoisi, seuraelämän sankaritar. Oi, enpä varmastikaan jätä sinua maataloosi homehtumaan!
Maanantaina.
Nyt olen ollut jo kaksi viikkoa suuressa maailmassa. Yhtenä iltana Italialaisessa oopperassa, toisena iltana Suuressa oopperassa ja lopuksi aina tanssiaisissa. Ah! Maailma on yhtä ainoaa lumonäytelmää. Italialaisten musiikki tenhoaa minut, ja sill'aikaa kun sieluni ui taivaallisessa hurmauksessa, kiikaroidaan ja ihaillaan minua koko ajan, mutta yhdellä ainoalla katseellani saan rohkeimmankin nuoren miehen luomaan silmänsä alas. No niin, olen nähnyt siellä erittäin viehättäviä nuoria miehiä, mutta ei ainoakaan miellytä minua; ei kukaan ole saanut aikaan sielussani sellaista mielenliikutusta, jota esimerkiksi tunnen kuullessani Garcian laulavan mahtavaa duettoaan Pellegrinin kanssa Othellossa. Jumalani, miten tuo Rossini mahtaa olla mustasukkainen, kun hän niin hyvin on osannut ilmituoda mustasukkaisuutta! Mikä järkyttävä tuskanhuuto: Il mio cor si divide. Puhun sinulle pelkkää hepreaa, sillä ethän ole kuullut Garziaa, mutta tiedät, miten mustasukkainen olen! Mikä murheellinen näytelmän tekijä tuo Shakespeare on! Othello rakastaa kunniaa, saavuttaa voittoja, käskee, komeilee, käy omia teitään jättäen Desdemonan nurkkaansa, ja Desdemona, vaikka hän näkee, että Othello pitää typerästä julkisesta elämästä enemmän kuin hänestä, ei tuosta pane pahakseen! Sellainen lammas ansaitsee todellakin kuoleman! Se, jota minä kerran suvaitsen rakastaa, koettakoonpahan vain tehdä muuta kuin rakastaa minua! Minä olen vanhan ritari-ajan pitkien koetuksien puolella. Ja minusta se nuori ritari, joka myrtyi siitä, että hänen valtiattarensa lähetti hänet hakemaan hansikkaansa jalopeurojen keskeltä, oli sangen hävytön ja typerän talonpoikainen nulikka: hän oli epäilemättä varannut ihailijalleen jonkun kauniin rakkaudenkukan, jonka tuo tahditon raukka täten menetti ensin ansaittuaan sen. Mutta lavertelenpa tässä turhia, ikäänkuin ei minulla olisi suuria uutisia sinulle kerrottavana. Isäni tulee todennäköisesti edustamaan kuningasta, meidän herraamme Madridissa: sanon meidän herraamme, sillä tulen kuulumaan myös lähetystöön. Äitini tahtoo jäädä tänne, isäni ottaa minut mukaansa, jotta hänellä olisi joku nainen seuranaan.
Rakas ystävä, sinusta tämä kaikki on varmaan aivan yksinkertaista ja kuitenkin on tähän kätkettynä hirvittäviä asioita, kahdessa viikossa olen saanut selville perheemme salaisuuden. Äitini seuraisi kyllä isääni Madridiin, jos tämä suostuisi ottamaan mukaansa sihteeriksi herra de Saint-Héreenin; mutta lähetystön sihteerin määrää kuningas, eikä herttua uskalla vastustaa kuningasta, joka on hyvin lujatahtoinen, eikä myöskään suututtaa äitiäni; nyt tuo suuri politikoitsija luulee ratkaisevansa tämän pulman parhaiten sillä, että hän jättää herttuattaren tänne. Herra de Saint-Héreen on juuri se nuori mies, joka seurustelee äitini kanssa ja joka kaikesta päättäen tutkii yhdessä hänen kanssaan valtiotaitoa joka päivä kolmesta viiteen. Valtiotaito on varmaan jotakin kovin hauskaa, sillä hän on täsmällinen kuin pörssipelaaja. Herttua de Rhétorén, vanhemman veljeni, joka on juhlallinen, kylmä, ja omituinen, isäni kokonaan löisi laudalta Madridissa, joten siis hänkin jää Parisiin. Miss Griffith tietää sitäpaitsi, että Alphonse rakastaa erästä Oopperan tanssijatarta. Kuinka voi rakastaa jalkoja ja ruumiin pyörähdyksiä? Olemme huomanneet, että veljeni aina silloin on oopperassa, kun siellä esiintyy muuan Tullia; hän taputtaa tuon olennon joka askeleelle ja sitten poistuu katsomosta. Luulen, että kaksi tyttöä voi perheessä tehdä hävittävämpää jälkeä kuin rutto. Mitä toiseen veljeeni tulee, niin on hän rykmentissään enkä ole vielä nähnyt häntä. Täten on jäänyt minun tehtäväkseni näytellä Antigonen osaa erään hänen majesteettinsa lähettilään hovissa. Ehkäpä menen naimisiin Espanjassa ja ehkäpä isäni tarkoitus onkin naittaa minut siellä ilman myötäjäisiä aivan kuin sinut naitetaan tuolle kunniakaartilaisen tähteelle. Isäni on ehdottanut, että tulisin hänen mukaansa ja on tarjonnut minulle omaa espanjankielen opettajaansa. — "Te tahdotte", sanoin minä, "naittaa minut Espanjassa." Vastauksen asemesta kunnioitti hän minua pienellä salakavalalla silmäyksellä. Häntä jo huvittaa kiusoitella minua aamiaispöydässä, hän tutkii minua, enkä minä ole tietääksenikään; minä olenkin julmasti vetänyt häntä nenästä in petto, sekä isänä että lähettiläänä. Miksi hän pitikin minua tyhmyrinä. Hän kysyi minulta, mikä ajatukseni oli eräästä nuoresta miehestä ja muutamista neideistä, jotka olin tavannut useassa perheessä. Vastasin hänelle puhelemalla puita heiniä tukan väristä, erilaisista vartaloista ja yleensä noiden nuorten ihmisten ulkomuodosta. Isäni näytti pettyneeltä huomatessaan minut niin hölmöksi ja hän katui sitä, että oli ollenkaan mitään kysynyt minulta. — "Ottakaa kuitenkin huomioon, isäni," lisäsin, "että en sano sitä, mitä todella ajattelen; äitini on hiljattain pelottanut minua sillä, että saatan käyttäytyä sopimattomasti rehellisesti kuvatessani vaikutelmiani."-"Perheen keskuudessa voitte vapaasti ilmaista ajatuksenne", vastasi äitini. — "No hyvä," jatkoin, "nuoret miehet ovat minusta tähän asti näyttäneet olevan enemmän huvitettuja kuin huvittavia, harrastavan enemmän itseään kuin meitä, mutta itse asiassa osaavat he sangen huonosti teeskennellä: he pudottavat heti pois sen naamion, jonka he hetkeksi ottavat kasvoilleen, ja luulevat varmaankin, ettemme me osaa käyttää silmiämme. Mies, joka puhuu kanssamme, on rakastaja, mies, joka ei enää puhu kanssamme, on aviomies. Mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin ovat he niin valheellisia, että on mahdotonta päästä selville heidän luonteestaan muuten kuin tanssin perusteella; heidän vartalonsa ja liikkeensä ovat ainoat, jotka eivät valehtele. Etenkin on minua kauhistanut se raakuus, mikä tässä loistavassa maailmassa vallitsee. Jos esimerkiksi on kysymys illallisista, saattaa tapahtua kaikenlaista, joka tavallaan muistuttaa suoranaista kansankapinaa. Kohteliaisuus voi vain hyvin epätäydellisesti peittää yleistä itsekkäisyyttä. Kuvittelin suurta maailmaa aivan toisenlaiseksi. Naiset eivät siinä merkitse suuriakaan, ehkäpä se on Buonaparten oppien vaikutusta." — "Armande tekee hämmästyttäviä edistysaskeleita", sanoi äitini. — "Luuletteko siis, äitini, että minä aina tulisin kysymään onko rouva de Staël kuollut?" Isäni hymyili ja nousi pöydästä.
Lauantaina.
Rakkaani, en ole vielä sanonut kaikkea. Tämän olen vielä varannut sinulle. Rakkaudesta, jonka me kuvittelimme niin syväksi ja salatuksi, en ole nähnyt missään jälkeäkään. Tosin olen salongeissa yllättänyt joitakin nopeasti vaihdettuja silmäyksiä, mutta miten kalpeaa on tuollainen! Meidän rakkauttamme, tuota ihmeiden, kauniiden unelmien, ihanan todellisuuden, suloisten ilojen ja surujen maailmaa, noita hymyjä, jotka kirkastavat koko luonnon, noita sanoja, jotka hurmaavat mielen, tuota aina antavaa ja vastaanottavaa onnea, tuota rakastetun olennon poissa- ja läsnäolon tuottamaa tulvivaa kaipausta ja riemua… kaikkea tätä ei ole missään. Missä ylennevätkään nämä sielun loistavat kukkaset? Kuka valehtelee? Mekö vai maailma? Olen jo nähnyt nuoria miehiä sadottain, eikä ainoakaan ole vähimmällä tavalla sykähdyttänyt sydäntäni; vaikka he olisivat kuinka suitsuttaneet minulle rakkauttaan ja ihailuaan, vaikka he olisivat antautuneet kaksintaisteluun vuokseni, olisin katsellut tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi. Rakkaus, ystäväiseni, on syvimmältään niin harvinainen ilmiö, että voi elää koko elämänsä kohtaamatta sitä olentoa, jolle luonto on antanut vallan tehdä meidät onnellisiksi. Tämä ajatus värisyttää, sillä jos tuo olento tulee tiellemme liian myöhään, niin mitä sitten?
Kohtalomme on viime päivinä alkanut minua kauhistuttaa, olen alkanut ymmärtää, minkätähden niin monella naisella on kasvoissaan suru kaiken sen punahohdon alla, jonka juhlien teennäinen ilo niille heittää. Mennään naimisiin sattuman kauppaa, ja sinun avioliittosi on juuri tätä lajia. Ajatukset ovat myrskyten myllertäneet sielussani. Tulla rakastetuksi joka päivä samalla ja kuitenkin eri tavalla, ja kymmenen onnellisen vuoden jälkeen olla rakastettu vielä yhtä suuresti kuin ensimäisenä päivänä! Sellainen rakkaus vaatii uskoa: ensin on oltava kauan ikävöimisen esineenä, on herätettävä mielenkiintoa ja uteliaisuutta ja tyydytettävä sitä, on voitettava myötätuntoa ja kiintymistä ja vastattava samalla mitalla. Onko siis olemassa lakeja sydämen luomistyössä, niinkuin on lakeja näkyväisen luonnon toiminnassa? Onko elämänilo pysyväinen? Missä määrin on rakkaus kokoonpantu riemusta ja kyyneleistä? Kolkon, yksitoikkoisen, muuttumattoman luostarielämän kylmät säädökset ovat silloin tuntuneet minusta siedettäviltä, jota vastoin rikkaus, komeus, kyyneleet, hurmiot, juhlat, riemut, kaikki aina samanlaisen, molemmin puolisen, luvallisen rakkauden ilot ovat tuntuneet minusta mahdottomilta. Täällä kaupungissa ei ole mitään tilaa rakkauden onnelle, noille pyhäisille vaelluksille pyökkien alla kuun valossa, jolloin veden pinta kimmeltää ja sydän vienosti torjuu lemmenrukouksia. Ollen rikas, nuori ja kaunis, mikä olisi minun rakastaessa! Rakkaus voisi olla koko elämäni, ainoa harrastukseni, mutta niinä kolmena kuukautena, joina olen käynyt ja katsellut ympärilleni kärsimättömällä uteliaisuudella, en ole löytänyt mitään kaikkien noiden loistavien, ahneiden, eloisien katseiden alta. Ei ainoakaan äänenpaino ole minua liikuttanut, ei ainoakaan katse ole kirkastanut minulle maailmaa. Ainoastaan säveltaide on täyttänyt sieluni, se yksin on ollut minulle samaa kuin yhteinen ystävyytemme. Väliin olen öisin seisonut kokonaisen tunnin ikkunani ääressä katsellen puutarhaan, rukoillen itselleni tapauksia siltä tuntemattomalta lähteeltä, josta ne esiinkumpuavat. Väliin olen lähtenyt ajelemaan ja noussut pois vaunuista Champs-Elysées'lla kuvitellen, että joku, juuri hän, joka on herättävä uinuvan sieluni, tulisi, astuisi jälessäni, seuraisi minua katseillaan, mutta noina päivinä olen nähnyt vain ilvehtijöitä, leivosten myyjiä, maankiertäjiä, ohikulkijoita, jotka kiirehtivät toimiinsa, tai rakastavia, jotka pakenivat vieraita katseita, ja jotka minun teki mieleni pysähdyttää kysyäkseni: Te, jotka olette onnellisia, sanokaa minulle, mitä on rakkaus? Mutta tukahduttaen nämä mielettömät ajatukseni, nousin jälleen vaunuihini ja päätin itsekseni jäädä vanhaksipiiaksi. Rakkaus on varmasti eräänlaista ruumiillistumista ja millaisia olosuhteita tarvitaankaan, jotta se voisi tapahtua! Emmehän aina ole yksimielisiä edes oman itsemme kanssa, miten käy sitten, kun on kaksi? Jumala yksin voi ratkaista tämän ongelman. Alanpa uskoa, että vielä palaan takaisin luostariin. Jos jään näihin seurapiireihin, teen vielä jotakin, joka lähentelee tuhmuutta, sillä minun on mahdotonta mukautua kaikkeen siihen, mitä näen. Kaikki loukkaa minun hienotunteisuuttani, minun sieluni sisimpiä tottumuksia tai salaisia ajatuksiani. Ah, äitini on maailman onnellisin nainen, sillä hänen pieni Saint-Héreeninsa jumaloi häntä. Oi, enkelini, tahtoisinpa hirvittävän mielelläni tietää, mitä oikeastaan äitini ja tuon nuoren miehen välillä tapahtuu. Griffith sanoo itsellään olevan omat ajatuksensa; häntä on monesti haluttanut hypätä kaikkien niiden naisten silmille, jotka hän on huomannut onnellisiksi; hän on panetellut, mustannut heitä. Jos saa uskoa häntä, on hyve siinä, että tällaiset villit mieliteot painetaan alas sydämen syvyyteen. Mitä on sydämen syvyys? Kaiken sen huonon säilytyspaikkako, mikä meissä on? Tunnen itseni hyvin nöyryytetyksi siitä, että en ole saanut minkäänlaista ihailijaa. Olen naimisijässä oleva tyttö, mutta minulla on veljiä, perhe, kireät vanhemmat. Ah, jos se mahdollisesti on syynä miesten varovaisuuteen, niin ovatpa he kovin kehnoja. Chimènen osa Cidissä ja samoin Cidin osa viehättävät minua. Mikä ihana näytelmä! Mutta nyt, hyvästi jää!