X.
NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Tammikuulla.
Oi, Renée, olet riistänyt minulta ilon moneksi päiväksi. Tuo ihana ruumis, nuo kauniit ja ylpeät kasvot, nuo synnynnäisen hienot tavat, tuo kallisarvoisia lahjoja kätkevä sielu, nuo silmät, nuo elävät rakkauden lähteet, luodut sammuttamaan sielun janoa, tuo arka, herkkyyttä ja tunteellisuutta tulviva sydän, kaikki nuo harvinaiset taipumukset, nuo luonnon ja meidän keskinäisen kasvatuksemme yhteiset ponnistukset, nuo aarrelippaat, joista rakkaus ja lemmenkaiho olisi voinut ammentaa ennenkuulumattomia rikkauksia, runoelmia, hetkiä vuosien veroisia, iloja ja suloja, jotka olisivat kahlehtineet miehen yhdellä ainoalla sirolla liikkeellä, kaikki tuo hukkuu siis nyt arkipäiväisen ja tavallisen avioliiton huoliin, hupenee ikävällä kyllästetyn elämän tyhjyyteen! Vihaan jo edeltäpäin niitä lapsia, jotka tulet saamaan; ne tulevat varmasti olemaan epämuotoisia. Kaikki on elämässäsi ennakolta määrättyä: sinulla ei ole mitään toivottavaa, ei mitään pelättävää, ei mitään kärsittävää. Ja ajattelehan, jos sitten jonakin kauniina päivänä kohtaat sen, joka herättää sinut tuosta unesta, johon nyt aiot vaipua! Oi, kylmät väreet karmivat selkääni sitä ajatellessa! Joka tapauksessa on sinulla ystävätär. Sinusta tulee epäilemättä tuon laakson sielu, sinä syvennyt sen kauneuteen, elät yhteiselämää luonnon kanssa, tunget olevaisuuden suuruuden salaisuuteen, toteat, miten hitaasti luonnon elämä kehittyy ja miten nopeasti ajatus lentää; ja katsellessasi hymyileviä kukkiasi, muistat entistä itseäsi. Ja sitten kun käyskentelet perheesi kanssa, vaitelias ja kylläinen mies edelläsi ja kirkuvat, riitelevät ja leikkivät lapset jälessäsi, niin arvaanpa kyllä, mitä silloin olet kirjoittava minulle. Tuo sinun tukahduttava laaksosi kukkuloineen, joista toiset ovat kuivia ja hedelmättömiä, toiset kauniiden puiden peittämiä, nuo sinun Provencellesi niin ominaiset nurmimatot, nuo kanavoiksi haaroitetut kirkkaat vesisuonet, nuo auringon erilaiset valaistukset, koko tuo sinua ympäröivä luonnon äärettömyys, jonka Jumala on tehnyt niin vaihtelevaksi, on muistuttava sinua oman sydämesi loppumattomasta yksitoikkoisuudesta. Mutta minä olen joka tapauksessa asuva siellä; sinulla on ystävätär, armas Renée'ni, ja hänellä sydän, jossa ei koskaan mikään yhteiskunnallinen pikkumaisuus ole saava jalansijaa, sydän, joka kuuluu kokonaan sinulle.
Maanantaina.
Rakas ystävä, espanjalaiseni on ihailtavan surumielinen; hänessä on jotakin tyyntä, karun-vakavaa, arvokasta ja syvää, joka mitä suurimmassa määrin kiinnittää mieltäni. Tuossa ainaisessa juhlallisuudessa ja vaiteliaisuudessa, johon hän verhoaa olemuksensa, on jotakin sielullisesti kiihoittavaa. Hän on mykkä ja ylpeä kuin vallasta syösty kuningas. Griffith ja minä tutkimme häntä kuin arvoitusta. Miten omituista! Muuan kielenopettaja anastaa sellaisen sijan ajatuksissani, jollaista ei vielä kukaan mies ennen häntä ole siellä saanut, ja kuitenkin olen jo nähnyt kaikki perhepojat, kaikki lähetystöön kuuluvat henkilöt ja lähettiläät, kenraalit ja aliluutnantit, Ranskan päärit, heidän poikansa ja veljenpoikansa, koko hovin ja kaupungin. Tuon miehen kylmyys on suorastaan ärsyttävä. Mitä suurin ylpeys täyttää sen erämaan, jota hän koettaa rakentaa ja on rakentanut välillemme; lyhyesti sanoen hän verhoutuu täydellisen pimeän peittoon. Hän meistä kahdesta on keimaileva ja minä rohkea. Tämä omituinen suhde huvittaa minua sitäkin enemmän, kun ei sillä ole mitään merkitystä. Mitä minä välittäisin jostakin miehestä, jostakin espanjalaisesta kielenopettajasta! Enkä pane sen suurempaa arvoa keneenkään, olkoonpa kyseessä oleva henkilö arvoltaan vaikka kuningas! Mielestäni me painamme vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki miehet, parhaat ja kuuluisimmatkin lukuunotettuina. Ah! Kuinka olisinkaan vallinnut Napoleonia! Ja kuinka olisinkaan antanut hänen tuntea, jos hän nimittäin olisi rakastanut minua, että hän oli minun vallassani!
Eilen sinkosin suustani erään epigrammin, joka varmastikin syvästi loukkasi mestari Henarezia; hän ei vastannut mitään; hän oli lopettanut tuntinsa, hän otti hattunsa ja liitti jäähyväistervehdykseensä katseen, joka saa minut uskomaan, ettei hän enää palaa. Se on minulle erittäin mieluista, olisi hyvin ikävää käydä jälleen käsiksi Jean-Jacques'in Nouvelle Héloïseen, jonka juuri olen lukenut ja joka on melkein saanut minut vihaamaan rakkautta. Tuollainen väittelevä ja lauserikas rakkaus on minusta sietämätöntä. Clarisse on myöskin aivan liian tyytyväinen kirjoitettuaan pitkän pikku kirjeensä; mutta Richardsonin teos on muuten sangen kuvaava englantilaisille, on isäni sanonut. Rousseaun teos vaikuttaa minuun aivan kuin filosofinen saarna kirjemuodossa.
Rakkaus on minun käsittääkseni aivan henkilökohtainen runoelma. Kaikki se, mitä kirjailijat meille siitä kirjoittavat, on samalla kertaa sekä totta että valhetta. Loppujen lopuksi, ihanaiseni, koska sinä et enää voi puhua mistään muusta kuin aviollisesta rakkaudesta, luulen meidän kaksoiselämämme kannalta olevan välttämätöntä, että minä pysyn naimattomana ja hankin itselleni jonkun kauniin ja kiihkeän rakkaustarinan, jotta oppisimme tuntemaan elämää eri puolilta. Kerro minulle hyvin tarkkaan kaikki, mitä sinulle tapahtuu etenkin ensi aikoina tuon elukan kanssa, jonka nimiä on aviopuoliso. Minä lupaan yhtä tunnollisesti tehdä selvää kaikesta, jos minä joskus joudun rakkauden esineeksi. Hyvästi jää, sinä rakas nielaistu karitsaiseni!