XXV.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Lokakuulla.
Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien, rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan, ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa. Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää, ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani, kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi. Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi; sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua. Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari, jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta, Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa — kenties —
En soimaa sinua, vaikka käyttäydytkin vähän ajattelemattomasti puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa: alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.
Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!