Kapina

by Honoré de Balzac

II

Fouchén tuuma.

Brumaire-kuukauden loppupäivinä, kun Hulot eräänä aamuna harjoitteli puoliprikaatiaan, joka ylemmästä käskystä oli kokonaan keskitetty Mayenneen, saapui Alençonista pika-airut tuoden tietoja, joita lukiessaan melkoinen tyytymättömyys kuvastui Hulot'n kasvoissa.

— Eteenpäin, mars! — huusi hän harmissaan, sulloessaan noita papereita hattuunsa. — Kahden komppanian täytyy minun kanssani marssia Mortagneen. Chouanit ovat siellä. Te tulette mukaan, — hän sanoi Merlelle ja Gérardille. — Jos ymmärrän sanaakaan tästä määräyksestä, niin rupean hitto vieköön aatelismieheksi. Mutta ehkä olenkin aika hölmö, mutta vähät siitä, eteenpäin, mars! Ei ole aikaa hukattavissa.

— Päällikkö hyvä, mitä kamalaa tuossa siis piileekään? — kysyi Merle survaisten saappaansa kärjellä ministeri-sinetillä varustettua kirjekuorta.

— Tuhat tulimmaista! Eipä muuta, kuin että he pitävät meitä pilanaan.

Kun päällikkö päästi ilmoille tämän sotilaallisen voimasanan, joka neuvoi olemaan varuillaan, se ennusti aina myrskyä, ja hänen erilaiset äänenpainonsa sitä lausuessaan tarjosivat puoliprikaatin sotilaille varman ilmapuntarin päällikön kärsivällisyydestä. Ja tämän vanhan soturin avomielisyys oli saattanut tuon ilmapuntarin niin helposti ymmärrettäväksi, että typerin rumpalikin osasi Hulot-päällikkönsä ulkoa, jos hän vaan tarkkasi, miten hän pullisti poskeaan ja iski silmää.

Tällä kertaa se kumea viha, joka seurasi hänen kiroustaan, sai hänen molemmat toverinsa vaikenemaan ja olemaan varuillaan. Pienet rokonarvet, jotka rumensivat vanhan soturin kasvoja, näyttivät tavallista syvemmiltä ja hänen ihonsa ruskeammalta. Kun Hulot otti kolmikulma-hatun päästään, oli paksu, nauhoilla nivottu niskapalmikko valunut toiselle olkanauhalle, ja hän paiskasi sen siitä taaksepäin niin rajusti, että se laukesi letityksestään. Mutta kun hän seisoi siinä liikkumattomana, kädet rinnalla nyrkkiin puristettuina, viiksenkärjet ylöspäin käännettyinä, rohkeni Gérard kysyä häneltä:

— Lähdetäänkö heti matkaan?

— Totta kai, jos patruunalaukut ovat täytetyt, — murisi Hulot vastaukseksi.

— No ovat jo täytetyt.

— Pyssyt olalle, rivittäin vasemmalle, eteenpäin mars! — komensi
Gérard päällikkönsä viittauksesta.

Rumpalit asettuivat molempien komppaniojen etunenään, jotka Gérard oli valinnut partioretkeä varten. Ajatuksiinsa vaipunut päällikkö näytti rumpujen pärinästä heräävän, ja hän poistui kaupungista molempien toveriensa seuraamana, joille ei sanonut sanaakaan.

Merle ja Gérard katsoivat toisiinsa moneen kertaan ääneti, ikäänkuin olisivat kysyneet toisiltaan: "Aikookohan kauan olla meille noin ankara?" Ja marssiessaan eteenpäin he salaa loivat katseita Hulot'hon, joka yhä edelleen mutisi partaansa tolkuttomia sanoja.

Monasti nämä sanat kaikuivat kirouksilta sotamiesten korvissa; mutta ei yksikään heistä uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä asianhaarojen vaatiessa he kaikki noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon Bonaparten ennen Italiassa komentamat soturit olivat tottuneet. Suurin osa heistä, samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien pataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan taistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen "mainzilaiset". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka paremmin ymmärsivät toisiaan.

* * * * *

Lähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo varhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan peninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella, niillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia laitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla sitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin korpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa viehättävän etualan tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä on ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla korkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi, joka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua hevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu, piiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.

Nämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat Bretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä vaaralliseksi kuin kauniiksikin.

Ne vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin ja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle lähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus puhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen postivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin kyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti kulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet nämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut heidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti sanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat nuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo etäisyydessä mustilta pilkuilta.

Toinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen toisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin keskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:

— Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät liikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle naishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?

— Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten vartijoiksi, — vastasi Gérard, — tervehditte heitä koko kohteliaasti.

— Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin keikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta noille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että häväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla meidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä, enkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla rakastajattaria, sanoin heille: "Kansalaiset, kun tasavalta uskoi teille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan edellisten aikojen irstailuun." Tähän te ehkä huomautatte, että naiset kuitenkin… Onhan naisiakin olemassa, se on totta. Tarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta pois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan ajan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat ne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies: ei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa pantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta, joka on tyrkytetty niskoillemme.

— Toden totta, päällikkö, — vastasi Merle nauraen, — näinpä tuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan, ja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten minäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden neitosten kanssa.

— Pidä varasi, Merle! — sanoi Gérard. — Noilla hyvin kammatuilla harakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta pistääkseen sinut pussiin.

— Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta vilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi chouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä kuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka pää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut hyväilemästä tuota satakieltä…

— Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on uponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan! Hänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen silmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen. Minä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama muistuttaa limonaatipulloa.

— Joutavia, — huusi Merle iloisena, — päällikön luvalla uskallan sentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan tähdet — niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.

— Toverimme on rakastunut, — sanoi Gérard päällikölle, — hän näet alkaa puhua pötyä.

Hulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:

— Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö — tämän neuvon minä hänelle annan.

— Tuo kelpo Merle, — huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta astunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen hänet saavuttaisivat, — onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa joukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta tunteettoman kirjoihin.

— Oikea ranskalainen soturi, — sanoi Hulot vakavana.

— Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen, että on kapteeni, — huudahti Gérard nauraen; — ikäänkuin arvo siinä mitään merkitsisi.

Ajoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi naista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.

— Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, — huomautti Hulot.

Pieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä, milloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti olevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus — oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet matkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella, jota päällikkö ivallisesti sanoi "prinsessaksi", kaikki, jopa hänen suojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.

Tuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka veti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon tätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet olivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa liiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö, jota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului tuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty niin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti esiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään tuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla herralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat. Kookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen rintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet kellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset kiharat peittivät melkein koko otsan.

Viimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja takin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä näytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin yksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta muodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin keltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin on teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot keikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan eriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja todisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti voisi pyhittää.

Kyseessä oleva ratsumies näytti siltä kuin olisi täyttänyt kolmekymmentä vuotta, mutta todellisuudessa hän oli tuskin kahdenkymmenen kahden ikäinen. Kenties hänen kasvoihinsa oli painunut tällainen iäkkäämmän leiman elostelusta tai ajan vaarojen vaikutuksesta. Tästä mauttomasta puvusta huolimatta hänen ulkomuotonsa ilmaisi joltistakin tapojen hienoutta, joka tiesi huolellisesti kasvatettua miestä.

Kun kapteeni oli tullut vaunujen kohdalle, keikari näytti arvaavan hänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin. Merle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään tuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa olivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti kun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan kolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa, enkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:

— Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin tietä olemme paraikaa?

Sellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu, piilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa tapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo apua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan jokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon osallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat "herra upseeri" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen oudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota naista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa. Tuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse säteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.

— Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.

— Vai on Alençon jo niin lähellä!

Ja tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.

— Alençon!… toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. —
Saatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.

Hän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt toivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan hänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen kasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on ominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille. Hänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta joltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli yllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti sellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki hänen viehättäviä kasvojaan.

Hänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua, mutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön luontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta elämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä ainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen edessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin ansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät ole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän nuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat Merlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli poistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun, joka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.

— Lähditte matkaan niin pikaisesti, — sanoi nuori maalaisnainen, — ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin…

— No, no, Francine!… huudahti vieras nainen.

— Mitä haluatte?

— Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan päämäärän ja syyn.

— Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?

— Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani. Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein typerin.

— No niin, — virkkoi Francine, — koska teiltä ei voi mitään salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja, tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.

— Kuka? Corentin?—kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä osoittaen suurinta ylenkatsetta. — Kuulehan, Francine, — sanoi hän, — muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?

— Muistan kyllä, neiti.

— No, pelkäsitkö häntä?

— Olihan hän sidottu.

— Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.

— Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta lopulta hän aina teki meille pahat kepposet.

Näin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle emäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi hänelle herttaisesti:

— Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka te noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun niin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan iloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä johtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella sydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan koskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.

— No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan iloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden kellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen. Kun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan linnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa joka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä piikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä heräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy synkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta: silloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää. Onhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut olemassaoloansa.

— Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! — Pyhä Neitsyt, — jatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, — kelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?

— Francine, — virkkoi vieras nainen vakavana, — en voi paljastaa sinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.

— Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?

— Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin viisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias! Sinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä yrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni… Ja, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, — se ei minulle onnistu. Kuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin ankaran rippi-isän kuin sinä?

Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.

— Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? — huudahti Francine. — Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä, tietämättä, minne menette?

Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.

— Mutta, — huomautti Marie, — voit hylätä minut, jos omatuntosi…

— Vaietkaa toki, neiti, — huudahti Francine hieman loukkaantuneen näköisenä. — Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle…?

— En yhtään mitään! — sanoi nuori neitonen päättäväisesti. — Sen verran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä enemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti… Tahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän pyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa narripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut kiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta koettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan — vaikka minun senkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi kunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei heidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua näyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella on! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, — hän jatkoi tehden inhoa ilmaisevan eleen, — syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se olisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.

— Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!

— Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita minun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta minun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen kovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä olento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut alemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on onnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu huviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana sanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut — viisikymmenvuotias nainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy pian toimimaan.

Nuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja kuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin, joita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän olennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän saavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä pysäyttää.

Kylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli tämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli katkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun ilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi hyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja taas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen tarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana kuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja outoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa kärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin paljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin paljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan tyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta. Maallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka täydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen, jos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan karkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.

— Tuossa näkyy jo Alençonin kirkontorni, — sanoi ratsumies, lähestyen vaunuja.

— Näen sen, — vastasi kuivasti nuori nainen.

— Hyvä, hyvä! — sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen nöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.

— Joutukaa, joutukaa, — sanoi neiti ajajalle. — Nyt ei enää mitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa nelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.

Vaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä äänellään:

— Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua siellä katsomassa.

— Hyvä, hyvä, — virkkoi Hulot. "Majatalossa… käykää minua katsomassa"… kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin päällikköä!

Ja hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen katua pitkin.

— Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan teidän kenraalin-valtakirjanne, — sanoi nauraen Corentin, joka koetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.

— Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä, — sanoi Hulot äreänä tovereilleen. — Kernaammin heittäisin kenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän tuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä asiaa?

— Totta kai, — vastasi Merle, — minä tiedän, että hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin erehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!

— Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori, — vastusti Hulot. — Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä mainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta aikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen vallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin yleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa noille naisille pari kolme kertaa: sydänkäpyseni!

* * * * *

Sillävälin kuin kukin sotilas "harppasi" eteenpäin, kuten päälliköllä oli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot olivat ajaa karauttaneet Kolmen Maurilaisen hotelliin, joka sijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien ajoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle. Postivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma, jota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa esiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle sellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset välttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön, tuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri seurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen käsivarteensa.

— Hoi, kansalainen Brutus, — hän virkkoi. — Meillä on seurassamme saatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut teille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin entiset prinsessat ainakin, siis…

— Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä, poikaseni, — sanoi isäntä.

Luotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja jonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti kevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä tämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen lihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat häntä.

— Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? — kysyi isäntä. — Kuka hemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi näin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen säätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. — Mutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä, tulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?

Kun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta kuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan puolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat kuunnella:

— Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin on minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle ja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne murkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, — lisäsi hän salaperäisen näköisenä, — sillä he ovat hienoa väkeä.

Tuskin oli hän lausunut nämä viime sanat, kun tunsi selässään lievän piiskanvarren sysäyksen; hän kääntyi äkkiä ja näki takanaan lyhyen tanakan miehen, joka hiljaa oli tullut sisälle viereisestä huoneesta, ja jonka ilmestys oli kauhulla jäätänyt lihavan vaimon, kokin, ja kokkipojan. Isäntä kalpeni kääntyessään. Pieni mies loi niskaan hiuksensa, jotka kokonaan peittivät hänen otsansa ja silmänsä, nousi varpailleen ylettyäkseen isännän korvaan ja sanoi hänelle:

— Te tiedätte mitä varomattomuus, ilmianto maksaa, ja minkävärisellä rahalla me sen maksamme. Me olemme anteliaita…

Hän kuvasi näitä sanoja eleellä, joka hirvittävästi täydensi niitä. Vaikka lihavan isännän vartalo peitti tämän henkilön Francinen katseilta, kuuli hän kuitenkin muutamat kuiskatuista sanoista ja oli kuin salaman iskemä eroittaessaan tuon bretagnelaisen äänen käheän kaiun. Keskellä yleistä kauhistusta Francine syöksyi pientä miestä kohti; mutta tämä, joka näytti liikkuvan notkeasti kuin villi-eläin, oli jo pujahtanut ulos pihalle johtavasta sivuovesta.

Francine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta kuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi ikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon miehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne sisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista kerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle tahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.

Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.

Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään. Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin, joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen ja isännän tarjouksen välillä — tällainenhan on niin tavallista ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi tie, kaksi asiaa" — niin heräsi hänen uteliaisuutensa.

Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin kivettymään.

Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei ollutkaan keittiössä saapuvilla.

Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista asemaansa.

— No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, — sanoi Francine vakavana isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.

— Mihin ehdotukseen? — hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.

— Mihin ehdotukseen? — kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.

— Niin, mihin? — tivasi neiti de Verneuil.

— Niin todella, mihin? — kysyi neljäs henkilö, joka seisoi portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.

— No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, — vastasi
Francine kärsimättömänä.

— Hienon herrasväen kanssa, — virkkoi purevasti ja ivallisesti portaita alas astuva herra. — Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön, jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, — hän sanoi, katsahtaen neiti de Verneuiliin. — Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, — hän jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.

Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä, astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, — hän jatkoi vielä hiljentäen ääntään, — mennä ilmoittamaan asian herra Marche-à-Terrelle.

Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.

Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka, säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.

Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella, miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin; pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle, joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan; äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia, herraseni" — kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa, kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.

Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan, nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen vai epäyksen.

— Kuka tuo nainen on? — kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.

— Se on neiti de Verneuil, — vastasi pisteliäästi Corentin ja mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. — Hän on vanhaa aatelia; mitä hänestä tahdot?

Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen. Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta, jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä: "Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"

— Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? — kysyi muuan sisään astuva mies.

— Mitä hänestä tahdot? — kysyi nuori mies lähestyen.

Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.

— Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, — kysyi nyt Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi, kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua kansalaisesta sietämättömältä.

— Sieltä olen tullut, — vastasi hän kuivasti.

— Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?

— En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.

— Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? — kysyi Corentin huolettomasti.

Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä. Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta normandialaista omenaviiniä.

— Hyi! — huudahti nuori herra, — kuinka te voittekaan täällä saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä kehityksessä. Oh, — huokasi hän, — ei ole muuta kuin yksi Parisi maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa merelle! — Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, — hän ärjäisi kokille, — sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.

Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.

— Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan tasavallan meriväkeä, — sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle, tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.

— Tuo mies, — kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, — on joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.

Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi, osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.

— Rakas äiti, — sanoi hän, — tulkaahan. — Luulenpa poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.

— Pöytäkumppaneja, — vastasi nainen, — mikä mielettömyys!

— Se on neiti de Verneuil, — lisäsi nuori mies kuiskaten.

— Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli saapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, — virkkoi äiti äkkiä.

— Erehdytte, rouvaseni, — sanoi Corentin säveästi, erityisesti korostaen sanaa "rouvaseni"; — on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil. Suurilla suvuilla on aina useita haaroja.

Hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta puhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin täynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan, missä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de Verneuilin olemassaoloa.

Tällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista, riisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle sen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään mielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika tuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia, tuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka otsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita, henkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet iän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka säihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista, johtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta nautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella oli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen epäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin sanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin hallitsi Parisia.

Corentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin aavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään, oliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala. Vieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa Corentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan merkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: "Kuka on tuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?"

Tähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä, katseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: "En siitä totisesti tiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin teistä."

Sitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja kääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:

— Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja kuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.

— Sinä siis, — sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, — olet varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?

— Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona, rouvaseni, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.

Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta. Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:

— Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa puolustaessaan minua.

— Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!

Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin väärä.

— Siinä ollaan, rouva! — jatkoi Corentin; — jos surmataan matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.

— Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? — kysyi vieras nainen, joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.

Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti. Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:

— Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.

Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita. Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:

— Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!

Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.

"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä itsekin."

Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon outoon naisolentoon — onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde kauniiseen naiseen nähden.

"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen äitinsä" — näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan rouva du Guata — "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."

Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi viehätyskeinoksi.

Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja, joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.

Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi, kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin harmistuneena oli palannut paikalleen.

Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle mairittelevalla äänellä:

— Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on jäljellä.

Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen. Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:

— Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä urkkija.

Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän tähystelyn johdosta.

— Kansalainen, — sanoi neiti de Verneuil Corentinille; — olet epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni. Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin tahtoani seurannut minua — (ja tässä hän päästi huokauksen) — en saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.

Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen. Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.

— Kansalainen, — hän virkkoi neiti de Verneuilille, — pidän aina kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea tasavaltalainen kernaasti voi palvella.

Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.

— Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, — kuiskasi rouva du
Gua poikansa korvaan.

— Entä saattojoukko? — vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi kylmän punnitsevaksi. — Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen ystävä vai vihollinen?

Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä, eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä välinpitämätöntä.

Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä. Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet. Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly, niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.

Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja, huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.

Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi. Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.

— Rouvaseni, — sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, — onko poikanne aina näin alakuloisella tuulella?

— Neiti, — vastasi nuori mies, — tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni runsaus.

— Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen, neitiseni, — sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa neiti de Verneuil tuttavalliseksi.

— No, mutta naurakaa toki vähän! — virkkoi neiti de Verneuil hymyillen nuorelle miehelle. — Millainen te olettekaan itkiessänne, jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin surulliseksi?

Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia; mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta — tavallisia temppuja, joilla naiset peittävät todelliset tunteensa.

Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.

— Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? — kysyi rouva de Gua.

— Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole päättynyt.

— Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?
Oletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?

Neiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä myötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.

— Hyvä rouva, — hän vastasi, — en tarkalleen tiedä tänä hetkenä, minkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.

— Ehkä saatte sen vapisemaan? — sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.

— Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, — huomautti rouva du
Gua.

— Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei elämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin merkillisiä.

— Mutta, — lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka saattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, — ensimäisellä konsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän aikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.

— Se on totta, — vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; — mutta miksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme Ranskan ilmituleen?…

Tämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan itseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä hyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa eikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton uteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon, johon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.

— Mutta, — sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, — aiotteko matkustaa Mayenneen?

— Se on aikomukseni, neiti, — vastasi nuori mies kysyvä ilme kasvoissa.

— No hyvä, rouvaseni, — jatkoi neiti de Verneuil, — kun poikanne palvelee tasavaltaa…

Hän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi molempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on ominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.

— Te varmaankin pelkäätte chouaneja, — hän virkkoi; — saattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein matkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.

Poika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa mielipidettä.

— En tiedä, neiti, — vastasi nuori mies, — onko aivan viisasta mainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan ensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet kulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan niin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta ennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla varmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko tasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa anteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni teidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta…

— Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole luonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni. Ja ennen kaikkea, — hän jatkoi korostaen näitä sanoja, — ei teidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee poliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.

— Tällainen matka ei ole vaaraton, — huomautti nuori mies, katseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen jokapäiväisyyttä.

— Mitä siis vielä pelkäätte? — kysyi neiti de Verneuil ivallisesti hymyillen, — minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.

"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.

Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.

— Mitä tämä on? — sanoi neiti de Verneuil. — Matkamme ei ala onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa päivää? — hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.

— Sellaista sattuu joskus, — sanoi nuorimies välinpitämättömästi. — Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.

Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.

— Hyvä herra, — hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, — en suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus, jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin, toistaisin ehkä vielä tarjoukseni…

Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.

- Tulkaahan tänne, herra eversti, — sanoi hymyillen neiti de Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. — Punnitkaamme valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?

Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.

— Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? — Neiti, te ette syö, — sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta pöytäkumppaneilleen.

Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.

— Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? — kysyi äkkiä nuori mies.

— Ehkä, — vastasi tasavaltalainen.

— Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.

— Minä en koskaan ole käynyt siellä, — vastasi päällikkö äreästi, — laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa, — hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. — Missä väessä siis palvelet?

— Meriväessä.

— Vai niin, — sanoi Hulot ivallisesti nauraen. — Tunnetko useita tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? — Eihän siellä valmisteta muita — näin hän vakavana jatkoi — kuin tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.

Nuori mies ei joutunut hämilleen.

— Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan, — hän vastasi. — Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet meriväkeen.

— Vai niin, — virkahti Hulot, — mikä on siis sukunimesi, kansalainen?

— Du Gua-Saint-Cyr.

— Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?

— Eipä paljoa puuttunut! — ehätti rouva du Gua sanomaan; — poikaani osui kaksi luotia.

— Entä onko sinulla papereita? — kysyi Hulot, välittämättä äidistä.

— Tahdot siis lukea paperini? — kysyi ylimielisesti nuori merisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti synkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.

— Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?
Paperisi tänne, tai mars matkaan!

— No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä velvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?

— Tämän departementin päällikkö, — vastasi Hulot.

— Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai vangitaan aseet kädessä.

Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.

— Minua ei janota, — sanoi Hulot. — Siis paperisi tänne.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä, mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.

— Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.

— Miksi viette hänet piirivirastoon? — kysyi neiti de Verneuil, ääni värähdellen levottomuudesta.

— Tyttöseni, — vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen irvistykseen, — se on seikka, joka ei sinua liikuta.

Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.

— Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii? — hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.

— On kyllä, näennäisesti, — vastasi ilkkuen päällikkö.

— No hyvä, vaadin, että te näennäisesti jätätte hänet rauhaan, — sanoi neiti. — Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne? Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva postivaunuissa äitinsä vieressä… Ei mitään vastaansanomista, minä vaadin, että näin menetellään. — No mitä! — hän huomautti nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, — vieläkö te pidätte häntä epäluulonalaisena?

— Hiukan ainakin.

— Mitä siis aiotte hänelle tehdä?

— Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään lyijyllä… Hän on huimapää, tuo nuori mies.

— Lasketteko leikkiä, päällikkö? — huudahti neiti de Verneuil.

— No, nuori mies! — sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille; — lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!

Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui tyyneksi ja hymyili.

— Älkää liikkuko paikaltanne, — hän sanoi nuorelle miehelle, jota suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.

— Ah, kuinka hän on kaunis, — kuiskasi merisoturi äidilleen, joka rypisti kulmakarvojaan.

Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du Gua, hänen poikansa — kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän, toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.

— Lukekaa, — sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.

Neiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen voitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa, puoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo nosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset heräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du Gua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon enemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän oli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa kainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse merkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä nosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.

Päällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin allekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia tottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen hän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi molemmat palaset maahan.

— Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä menetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä. Minä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena. Ensimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni, ja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää ymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.

Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar, joka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella minua, sillä te olette aika mies.

— Siitä olen ylpeä, neitiseni, — vastasi päällikkö, jotenkin kömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. — Mitä sinuun tulee, nuori mies, — hän lisäsi uhaten sormellaan, — niin pääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.

— Päällikkö hyvä, — sanoi outo nuori mies nauraen, — on aika lopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.

— Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?

— Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? — kysyi merisoturi, teeskennellen todellista hämmästystä.

— Juurihan kuului vihellys.

— No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen kanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut minua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.

— Niinkö todella luulit?

— No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota lajia.

Nuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat käyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti käherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein lapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi häälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun tämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi neiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:

— Kuinka vanha olette, kansalainen?

— Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen kolmenkymmenen kahdeksan vanha.

- Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä uskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette valepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää ja tarkastaa tämän talon…

Silloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin oli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen. Onneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi rouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta. Pihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen; hän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun hänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat tulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle huoneeseen.

— Annan tuolle miehelle anteeksi tällä kertaa, mutta myöhemmin hän saa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille tuottanut, — kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot palasi huoneeseen.

Kelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen sydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa ja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän näköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti käteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:

— Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi lähettää armeijaan niin nuoria upseereja…

— Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, — huomautti luuloiteltu merisoturi.

— Keneksi sitten luulittekaan poikaani? — kysyi rouva du Gua.

— "Garsiksi", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt chouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi Montauràniksi.

Päällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia epäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden kasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä, ja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: — Ymmärrätkö sinä tätä? — Enpä totisesti; entä sinä? — En rahtuakaan. — Mitä hän siinä sitten höpisee? — Hän hourii. — Sitten seuraa loukkaava typerä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.

Kuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin nimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti huumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine, joka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen ymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa palaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut hänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:

— Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna vastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei…

— Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne, chouanit, kuningas ja "Gars"? — huudahti neiti de Verneuil, huonosti peittäen pahaa tuultansa.

Salaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä värejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle nuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli vanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä tyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien katseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de Verneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi juhlallisesti:

— Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä
Garsiksi?

— Tuhat tulimmaista, neiti, — ratsumies, joka on kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!

— Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan ihmetytä! — huudahti neiti inhoten.

Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.

"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.

Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:

— Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset teitä vastaan.

— Rouvaseni, — vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, — hänen jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin ole kostaa hänen kuolemansa?

Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin, eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.

Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme. Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.

— Tunnustakaa nyt minulle, — hän virkkoi, koettaen lukea totuutta hänen silmistään, — että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.

— Se olen kuitenkin.

— Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.

— Se on kovin surullista, — vastasi nuori mies nauraen. — Mutta oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa, ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.

— Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä enemmän, että olette tasavaltalainen.

Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen. Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys. Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään, jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:

— Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan teille voi tällaista tapahtua!

Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.

— Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!

— Kenties helvetissä, — huomautti Francine.

— Olkoon menneeksi, "helvetissä"! — huudahti neiti de Verneuil iloisena. — Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen katseensa on säihkyvä!

— Tuleeko hän teitä rakastamaan? — kysyi heikolla äänellä vilpitön ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet alakuloisiksi.

— Ja sitä sinä kysyt? — vastasi neiti de Verneuil. — Mutta kuulehan, Francine, — hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan, puoleksi iloiseen asentoon, — olisikohan se niin kovin vaikeata?

— Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? — virkkoi Francine hymyillen.

Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä, Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.

— Se on minun asiani, — hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti epätoivoista pelaajaa. — Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista, sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. — Mutta, — hän jatkoi kotvan vaiettuaan, — mistä sinä, Francine, olet tullut niin viisaaksi?

— Neiti hyvä, — huomautti äkkiä maalaisnainen, — kuulen askeleita käytävästä…

— Ah! — sanoi neiti kuunneltuaan, — se ei ole hän!— Mutta, mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.

Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de Verneuilin kehoituksen astua sisään.

Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä, ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:

— Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!

— Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?

— Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen tullut tänne.

— Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? — kysyi neiti.

— Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää; mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että naishenkilö on hänen kenraalinsa.

— Mutta, — jatkoi neiti de Verneuil, — hänen velvollisuutensa oli kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.

— Se olisikin vaikeata, — vastasi Merle.

— Neuvotelkaamme, — sanoi neiti de Verneuil. — Teillä on täällä verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään kimppuumme. — No, mitä sanotte, onko se mahdollista?

— On kyllä, neiti.

— Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?

— Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, — oikea oravien paratiisi.

— Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.

— Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, — murahti Merle poistuessaan. — Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.

Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden, ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse. Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä, herättämättä hänen huomiotansa.

— Ja jos saatujen tietojen jälkeen, — virkkoi outo nainen chouanille, — tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet armotta kuin raivohullun nartun.

— Ymmärrän, — vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän kuin esiinnoiduttuna.

— Pyhä Anna! — hän huudahti.

Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa. Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.

— Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? — hän virkkoi niin kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. — Tekö se todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, — hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti, ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.

— Siinä teette hyvin, Pierre! — vastasi Francine, jossa heräsi se naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole masennettu.

Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja lähestyi taas.

— Pierre, — hän virkkoi, — tuo nainen puhui sinulle siitä nuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?

Marche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin aamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea, vuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät lumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot. Sitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti maasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.

— Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata emäntäni, — jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta noudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.

Marche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli samaa kuin vastaus.

— No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus, jos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme täällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään koko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut helvettiin!

Paholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti pahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin Marche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti jonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut hurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut velvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät äkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman naisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi omalla tavallaan chouanin vaikenemisen.

— Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? — hän kysyi häneltä, soimaava sävy äänessä.

Nämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä musta kuin korpin siipi.

— Oletko vielä vapaa? — hän kysyi mutisten niin hiljaa, että
Francine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.

— Olisinko muutoin tässä?… — vastasi tyttö täynnä paheksumista. — Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet teillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen. Oi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis neiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani — voinhan sen sinulle sanoa — on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä kaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta riksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on kaksituhatta livreä säästöjä.

Mutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat
Marche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.

— Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, — hän vastasi. —
Jokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.

— Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta
Marche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut
Jumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.

— Ja miten minun käy? — kysyi nuori nainen surullisena.

Marche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä näyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka valuivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja kumea voihkina nousi hänen rinnastaan.

— Pyhä Anna!… Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle seitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?… Oletpa sinä suuresti muuttunut!

— Rakastan sinua yhä vielä, — sanoi chouani äkkiä.

— Sitä en usko, — kuiskasi Francine, — kuningas käy minun edelläni.

— Jos katsot minuun noin, — sanoi Marche-à-Terre, — lähden tieheni.

— No hyvä, — sanoi tyttö surullisena, — hyvästi sitten.

— Hyvästi, — toisti Marche-à-Terre.

Hän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki ristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.

— Pille-Miche, — sanoi hän toverilleen, — tässä kirotussa pimeässä ei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?

— Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!… — vastasi Pille-Miche kopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.

Hän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn keilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa, minkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani kohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka sotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten kovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki. Hyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä, joka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti seitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo jauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän teki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja sieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.

— Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on liikaa, — sanoi itara Pille-Miche.

— Mars matkaan! — huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.

Kolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien alle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä, ja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan ulos kedolle.

Poistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti de Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet näihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään emäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri oli antanut käskyn murhata hänet. "Epäilyksenalainen" mies istuutui vastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä lähtivät joutuin liikkeelle.

Aurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät maaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta. Monet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi enteiksi.

Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut. Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta. Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.

Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja kaulan himmeän hipiän.

Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa! Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen, ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä. Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten välittäjäksi.

Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.

— Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne meriväkeen? — hän kysäisi. — Ettekö täten tuominnut itseänne alituisen levottomuuden uhriksi?

— Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina vavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.

— Nuori herra on kovin teidän näköisenne.

— Siltäkö teistä tuntuu?

Tämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin todella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia luulotellulle äidille.

Tämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa loi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä ilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan esiintymiseen.

— Neiti, — sanoi nuori mies, — te erehdytte. Merimiehet eivät ole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi vihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu, että pysymme lemmityillemme uskollisina.

— Niin, tietysti pakosta, — vastasi neiti de Verneuil nauraen.

— Se on joka tapauksessa uskollisuutta, — huomautti rouva du Gua melkein synkkänä.

Keskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat ainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa henkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta näennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä toisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti heitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus ja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa saivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos saattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että kauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.

Matkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea hitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja ehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä käytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren suostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.

— Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? — Marie kysyi rouva du Gualta. — Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?

— Tuo kiemailijatar! — mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.

Marie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän matkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut intohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun jäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli tämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa kanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen, tuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen henkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston huomatuille miehille.

Mutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa nuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia hänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että etupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin aatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin hänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen miellyttämishalun.

Vaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa ne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan. Mutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan arvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja hänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti leikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan ulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta sielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

Tämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta siitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti liikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli seurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet nopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä hänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien hienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa yhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen vivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään sieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka tuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle rakkaudelle.

Vaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna kuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika loivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä vivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta; sitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän tuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla matkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin heidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori mies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan tuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten mies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.

— Oletteko huomannut, neiti, — virkkoi hän, kuinka vähän tunteet näinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki ympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan herää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään elinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin syöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin kansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla tulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen Parisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus merkitsi.

— Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, — vastasi neiti de Verneuil, — sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.

Ja luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan heidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:

— Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman hyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!

— Mitä te minusta ajattelette? — kysyi nuori mies hetken vaiettuaan. — Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.

— Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?… — huomautti neiti nauraen.

— Te ette vastaa, — virkkoi mies kotvan kuluttua. — Pitäkää varanne, vaikeneminen on usein vastaus.

— Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä
Jumala! te olette jo sanonut liikaa.

— Oh! jos arvaamme toistemme ajatukset, — jatkoi nuori mies hymyillen, — olen saavuttanut enemmän kuin mitä rohkenin toivoa.

Neiti de Verneuil alkoi hymyillä niin suloisesti, että näytti alistuvan siihen lemmentaisteluun, jolla jokainen mies kernaasti uhkaa naista. He vakuuttivat silloin toinen toiselleen, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, että heidän oli mahdoton koskaan olla toinen toiselleen muuta, kuin mitä sinä hetkenä olivat. Nuori mies saattoi antautua intohimon valtaan, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja Marie saattoi sille nauraa. Kun he sitten näin olivat pystyttäneet välilleen kuvitellun aitauksen, näytti kumpikin hyvin kärkkäästi tahtovan hyväkseen käyttää sitä vaarallista vapautta, josta olivat keskenään sopineet.

Marie survaisi äkkiä jalkansa kiveen ja kompastui.

— Käsivarteni, jos suvaitsette, — sanoi nuori mies. — Täytyyhän minun, te huimapää. Te kävisitte liian ylpeäksi, jos kieltäytyisin. Näyttäisihän silloin siltä, kuin teitä pelkäisin.

— Oi, neiti, — vastasi nuori mies, painaen hänen käsivarttaan, saadakseen hänet tuntemaan, miten rajusti hänen sydämensä sykki, — te saatatte minut ylpeäksi tästä suosiosta.

— No hyvä, minun auliuteni on riistävä teiltä harhaluulot.

— Tahdotteko jo suojella minua niiden tunteiden vaaralta, jotka herätätte?

— Herjetkää jo latelemasta minulle noita pieniä mielistelyjä ja katukäytävä-sukkeluuksia. Minulle ei ole hauskaa tavata teidänluonteisessanne miehessä houkkioiden henkevyyttä. Katsokaahan! yllämme kaareutuu ihana taivas, olemme maan sydämessä; edessämme, yllämme kaikki on suurta. Te tahdotte sanoa minulle, että olen kaunis, eikö niin? mutta johan silmänne sen minulle todistavat, ja muuten sen jo tiedänkin; mutta minä en ole niitä naisia, joita kohteliaisuudella imarrellaan. Tahtoisitteko kenties puhua minulle tunteistanne? — hän jatkoi katkeran ivallisesti. — Oletatteko todella minua niin typeräksi, että uskoisin äkillisten mieltymyksentunteiden olevan tarpeeksi voimakkaita hallitsemaan koko elinaikaa yhden aamuhetken muistolla?

— Ei aamuhetken, vaan kauniin naisen muistolla, joka nainen on osoittautunut jalomieliseksi.

— Unhoitatte, — huomautti nuori neiti, — paljoa suuremmat viehätyspuolet, nimittäin tuntemattoman naisen, jossa kaikki pakostakin näyttää eriskummaiselta: nimi, sääty, asema, ja hengen ja esiintymistapojen vapaus.

— Ette suinkaan ole minulle tuntematon, — huudahti mies, — olen voinut arvata ominaisuutenne, jotka ovat täydelliset yhtä lukuunottamatta, jonka soisin teillä olevan, nimittäin että enemmän luottaisitte rakkauteen, jota heti alussa olette herättänyt.

— Voi, te seitsentoistavuotias nuorukais-parka, te puhutte jo rakkaudesta! No niin, olkoon menneeksi. Onhan tämä samanlainen keskustelunaine kahden ihmisen kohdatessa kuin esim. sadesää ja kaunis ilma, miksemme valitsisi sitä! Ette ainakaan minussa tule huomaamaan teeskenneltyä vaatimattomuutta, ettekä pikkumaisuutta. Saatanhan kuulla tuon sanan punastumatta, se on lausuttu minulle niin monta kertaa ilman sydämen vakaumusta, että se on muuttunut melkein merkityksettömäksi minulle. Sitä on toistettu minulle teattereissa, kirjeissä, seuraelämässä, kaikkialla; mutta en ole missään tavannut sellaista, joka olisi vastannut tuota suuremmoista tunnetta.

— Oletteko sitä etsinyt?

— Olen.

Tämän sanan hän lausui niin huolettomasti, että nuori mies hämmästyneenä katsoi Mariehin, ikäänkuin hänen mielipiteensä tämän naisen luonteesta ja todellisesta asemasta äkkiä olisi muuttunut.

— Neiti, — hän sanoi huonosti salaten mielenliikutustaan, — oletteko neito vai vaimo, enkeli vai pahahenki?

— Olen kumpaakin, — vastasi Marie nauraen. — Eikö aina ole jotakin pirullista ja samalla enkelillistä nuoressa naisessa, joka ei ole rakastunut, joka ei rakasta ja joka kenties ei koskaan tule rakastamaan?

— Ja oletteko tällä tavoin onnellinen? — sanoi nuori mies, muuttaen äänensä ja käytöksensä vapaaksi, ikäänkuin jo olisi herjennyt yhtä suuresti kunnioittamasta vapauttajatartaan.

— Onnellinenko, — virkkoi Marie, — en toki. Kun joskus ajattelen, että olen yksin ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien pauloissa, jotka pakoittavat minut teeskenteleväksi, kadehdin miesten etuoikeuksia. Mutta ajatellessani kaikkia niitä keinoja, jotka luonto on antanut meille vallataksemme teidät, miehet, niin voimakkaihin näkymättömiin verkkoihin, ettei yksikään teistä voi niitä vastustaa, silloin osani täällä maan päällä näyttää minusta hymyilevältä; sitten taas se äkkiä näyttää minusta pieneltä, ja tunnen, että halveksisin miestä, joka antaisi tavallisten viekoituskeinojen lumota itsensä. Sanalla sanoen, joskus huomaan ikeemme, ja se minua miellyttää, mutta myöhemmin se taas tuntuu minusta inhoittavalta, ja kapinoin sitä vastaan. Milloin tunnen sisälläni tuota uhrautuvan antaumuksen tarvetta, joka saattaa naisen niin ylevän kauniiksi, milloin taas minussa herää riuduttava hallitsemishimo. Ehkä se on sitä hyvän ja pahan voiman taistelua, joka aiheuttaa jokaisen olennon elämän täällä maan päällä. Enkeli ja pahahenki — te sen sanoitte. Oi, en vasta tänään ole oppinut tuntemaan kaksinaista luontoani… Kuitenkin me naiset ymmärrämme puutteellisuutemme vielä paremmin kuin te miehet. Vaisto saa meidät odottamaan joka seikasta täydellisyyttä, jota epäilemättä on mahdoton saavuttaa. Mutta, — hän jatkoi, katsoen taivasta ja huoaten, — se, mikä saattaa meidät suuriksi teidän silmissänne…

— Niin, mikä se on? — kysyi nuori mies.

— Se on se, että me naiset kaikki enemmän tai vähemmän taistelemme epätäydellistä kohtaloa vastaan.

— Miksi siis eroamme tänä iltana?

— Ah, — sanoi Marie hymyillen, huomatessaan nuoren miehen intohimoisen katseen, — nouskaamme taas ajoneuvoihin, raitis maaseudun ilma ei ollenkaan sovi meille.

Marie kääntyi äkkiä, nuori mies seurasi häntä ja painoi hänen käsivarttaan tavalla, joka ei juuri todistanut kunnioitusta, vaan sen sijaan sekä rajun intohimoisia pyyteitä että ihailua. Marie alkoi astua nopeammin; merisoturi arvasi, että hän tahtoi välttää kenties vastenmielistä selitystä, mutta tämä saattoi hänet entistään tulisemmaksi, hän päätti panna alttiiksi kaiken saavuttaakseen tämän ensimäisen suosionosoituksen ja virkkoi hänelle katsoen häneen ovelasti:

— Tahdotteko, että ilmaisen teille salaisuuden?

— Sanokaa pian, jos se koskee teitä.

— Minä en ollenkaan ole tasavallan palveluksessa. Minne suuntaatte matkanne? Minä seuraan teitä.

Tämän kuultuaan Marie värisi rajusti, veti pois käsivartensa ja peitti molemmilla käsillään kasvonsa, salatakseen punan tai kenties kalpeuden, joka todisti hänen kiihtymystään; mutta yhtäkkiä hän taas paljasti kasvonsa ja sanoi ääni värähdellen:

— Te olette siis alkanut samoin kuin olisitte lopettanut: te olette pettänyt minut.

— Se on totta, — sanoi hän.

Tämän vastauksen kuultuaan Marie de Verneuil käänsi selän kookkaita postivaunuja päin, joita kohti juuri olivat astuneet, ja alkoi melkein juosta.

— Mutta, — huomautti nuori mies, — sanoittehan juuri, ettei kävely raittiissa ilmassa sovi teille.

— Se on muuttunut, — virkkoi nuori nainen vakavasti ja astui edelleen, ollen myrskyisten ajatusten raatelemana.

— Te vaikenette? — sanoi tuntematon nuori mies, jonka sydämen täytti tuollainen levottomuus, joka johtuu iloisen seikan odottamisesta.

— Oh, — sanoi Marie lyhyesti, — murhenäytelmä on alkanut liian pian.

— Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?

Nuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein, joissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi läpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti niin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.

— Kuka te olette? — hän kysyi nuorelta mieheltä. — Mutta tiedänhän sen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette kuninkaallismielisten johtaja, "Garsiksi" mainittu? Entinen Antunin piispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan aavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.

— Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?

— Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo olen pelastanut hänen henkensä?

Hän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.

— Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle, että minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä teitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette kuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen olisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä pelastanut, ja ellen…

Hän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen taistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi tuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä selville.

— Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, — sanoi
Marie.

Hän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.

— Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette, — hän virkkoi. — Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle koko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon sotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias…

— Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren tuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte minut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin huviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa uteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia kysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin hyvin ymmärtää?

— Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, — virkkoi nainen vakavasti. — Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin olette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.

He astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa.

— Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni, — huomautti sitten nuori mies.

— Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette lapsi, — hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, — ja herätätte minussa surkua.

Se, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen salaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden välillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa voimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen vihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen sydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de Verneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan nuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi riistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.

— Minkätähden, — sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän hajamielisenä suostui, — minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi tälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?

Neiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.

— Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen haihduttaa sen? — jatkoi nuori mies.

— Sanokaa minulle nimenne.

Nuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin. Äkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt tärkeän päätöksen.

— Herra markiisi de Montauran, — sanoi hän arvokkaasti, voimatta kokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä hermostuneesti vavahtelemaan, — kuinka kalliiksi se käyneekin minulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän palveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut ovat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä molempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten puolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan heti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan täytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni kanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa tarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin kohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin paetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä minuun tulee… Hän vaikeni hetkeksi.

— Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, — näin hän jatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. — Hyvästi, hyvä herra. Toivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi…

Ja hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen huipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.

— Odottakaa, — hän huusi, jotenkin hyvin näytellen epätoivoa.

Tämä omituinen oikku naisen puolelta, jolle hän silloin olisi uhrannut henkensä, yllätti hänet niin, että hän keksi onnettoman juonen, samalla yhä salatakseen nimensä ja tyydyttääkseen neiti de Verneuilin uteliaisuuden.

— Arvasitte melkein oikein, neitiseni, — sanoi hän. — Minä olen siirtolainen, kuolemaan tuomittu, ja nimeni on vikomtti de Bouvan. Isänmaan kaiho toi minut takaisin Ranskaan veljeni luo. Toivon, että nimeni pyyhitään pois luettelosta rouva de Beauharnais'n, ensimäisen konsulin vaimon, toimesta; mutta jos tämä ei minulle onnistu, tahdon kuolla kotoisella kamaralla taistellen ystäväni Montauranin rinnalla. Hänen minulle lähettämänsä passin turvissa lähden nyt ensin katsomaan, onko minulla enää jälellä tiluksia Bretagnessa.

Nuoren aatelismiehen puhuessa neiti de Verneuil tutki häntä terävin katsein. Hän koetti epäillä noiden sanojen todenperäisyyttä; mutta herkkäluuloinen ja luottavainen kun oli, hän vähitellen kävi hilpeän näköiseksi ja huudahti:

— Onko se, mitä juuri sanoitte, todella totta?

Täyttä totta, — toisti tuntematon, joka seurustelussaan naisten kanssa varsin vähän näytti noudattavan rehellisyyttä.

Neiti de Verneuil huokasi syvään, kuin henkilö, joka herää tainnoksista.

— Oh, — hän huudahti, — olen niin onnellinen.

— Vihaatteko siis niin kiihkeästi ystävääni Montaurania?

— En, — hän virkkoi, — te ette voi minua täysin ymmärtää. En olisi tahtonut, että teitä olisivat uhanneet ne vaarat, joilta aion koettaa häntä suojella, hän kun on ystävänne.

— Kuka on sanonut teille, että Montauran on vaarassa?

— Nähkääs, ellen olisi tullut Parisista, jossa ei muusta puhuta kuin hänen yrityksestään, niin olisi Alençonin päällikkö sanonut siitä tarpeeksi.

— Siinä tapauksessa kysyn teiltä, kuinka te luulette voivanne suojella häntä kaikelta vaaralta.

— Entä jos en siihen tahtoisi vastata! — sanoi neiti de Verneuil kasvoissa tuollainen ivallinen ilme, jolla naiset niin hyvin voivat peittää oikeat tunteensa. — Millä oikeudella te tahdotte tietää minun salaisuuteni?

— Sillä oikeudella, jonka saattaa ottaa mies, joka teitä rakastaa.

— Joko nyt? — sanoi nuori nainen. — Ei, te ette minua rakasta, herraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun esine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako henkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa, nykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon sotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan teidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen käytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja ympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon maailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani, jolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät, eroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon sotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi onnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi seikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta esittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori, ettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin vallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja jota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen kuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan oikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on totisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset naiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette lukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin pitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis, henkevä — myöntänette minulla olevan nämä edut — ei myy itseään, ja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin rakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän mielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa anteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen minun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä, — hän sanoi taivuttaen päänsä, — en soisi että erehtyisimme toinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de Verneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän pintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.

— Neiti, — virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys oli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi, — pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä, täynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai… kunniallisena neitosena, miten vaan haluatte.

— En vaadi teiltä niin paljoa, — sanoi neitonen. — Antakaa minun säilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin valittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa en muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka puhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät… Älkää siis antako pintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. — Herraseni, kuulkaahan, — jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, — jos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään valta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin ylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita ajatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on heidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni rakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis aina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani miestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen puoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän ei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle sydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää haaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme toisistamme heti kun te olette turvassa.

— Mekö eroaisimme toisistamme?… emme ikinä! — hän sanoi haltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti riehuvan joku suunnaton ajatus.

— Oletteko vapaa? — kysyi nuori nainen, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.

— Vapaa, tuota noin, tietysti, lukuunottamatta kuolemantuomiota.

Neiti de Verneuil sanoi silloin hänelle, ääni värähtäen katkerista tunteista:

— Jos tämä kaikki ei olisi unelmaa, kuinka kaunis olisikaan elämämme? Mutta vaikka olen puhunut mielettömyyksiä, älkäämme silti niitä tehkö! Kun ajattelen, mitä kaikkia ominaisuuksia teissä pitäisi olla, jotta voisitte oikein päättää minkä arvoinen minä olen, epäilen kaikkea.

— Ja minä taas en epäilisi mitään, jos te tahtoisitte olla oma…

— Vaiti, — huusi Marie, kuultuaan tämän lauseen todella intohimoisen äänenpainon. — Tämä ilma ei totisesti meille sovellu ollenkaan, palatkaamme vartijattariemme luo.

Vaunut saapuivat samassa näiden kahden henkilön kohdalle, jotka istuutuivat jälleen paikoilleen ja kulkivat vaieten muutaman peninkulman eteenpäin. Kun kumpikin oli saanut runsaasti ajateltavaa, eivät heidän silmänsä enää välttäneet kohtaamasta toisiaan. Molemmille näytti olevan yhtä mielenkiintoista pitää toista silmällä ja peittää häneltä tärkeä salaisuus; mutta he tunsivat myös sielussaan saman pyyteen, joka heitä lähensi toisiinsa, ja joka heidän äskeisen keskustelunsa jälkeen paisui voimakkaaksi intohimoksi. He olivat näet kumpikin havainneet toinen toisessaan ominaisuuksia, jotka heidän mielestään tulivat vahvistamaan edessä olevan taistelun tai yhtymisen tuottamaa mielihyvää.

Ollen kietoutunut seikkailunomaiseen elämään, oli kenties kumpikin tuona hetkenä joutunut siihen omituiseen siveelliseen tilaan, jossa ihminen joko kyllästymisestä tai kohtalon uhmaamisesta luopuu vakavista mietteistä, antautuu sattuman ohjattavaksi ja jatkaa yritystään ainoastaan sentähden, ettei sen tuloksia voi arvioida, silti välttämättömästi tahtoen saada sen päättymään. Onhan siveellisessä elämässä, kuten luonnossakin, syvänteensä ja kuilunsa, joihin vahvat luonteet joskus huvikseen syöksyvät, tosin pannen alttiiksi henkensä, samoin kuin peluri yhdellä heitolla panee alttiiksi omaisuutensa.

Nämä ajatukset, jotka liikkuivat sekä nuoren aatelismiehen että neiti de Verneuilin mielessä heidän keskustelunsa jälkeen, josta ne olivat johtuneet, esiintyivät heille kuin ilmestyksinä, ja näin he äkkiä astuivat jättiläisaskeleen eteenpäin, sillä sielujen mieltymys seurasi aistien kiintymystä.

Mutta kuta enemmän he tunsivat kohtalollista vetovoimaa toinen toiseensa, sitä halukkaammin he tutkivat toisiaan, vaikkapa vaan vaistomaisen laskelman avulla suurentaakseen tulevan nautintonsa. Nuori mies ihmetteli vielä tuon omituisen naisen mielipiteiden syvyyttä ja kummeksui kuinka hänessä niin suuri kokemus saattoi yhtyä niin alkuperäiseen raikkauteen ja nuoruuteen. Silloin hän luuli huomaavansa Mariessa äärettömän halun näyttää siveältä, hän kun koko olemuksessaan tahtoi noudattaa ääretöntä säädyllisyyttä. Nuori mies epäili häntä teeskentelijäksi, katui vilpittömiä ilontunteitaan, ja luuli häntä lopulta ainoastaan taitavaksi näyttelijättäreksi.

Ja hän oli oikeassa. Neiti de Verneuil, joka samoin kuin kaikki muut hienon maailman naiset esiintyi sitä enemmän hillittynä, kuta hehkuvammat hänen tunteensa olivat, teeskenteli hyvin luontevasti tuota liioiteltua kainoutta, jonka avulla naiset niin hyvin osaavat salata ylenmääräiset himonsa. Kaikki he tahtoisivat neitseellisinä tarjota itsensä rakastajalle; ja jos ovat menettäneet neitsyytensä, niin teeskentely on aina sentään jonkunmoinen suitsutus heidän rakkautensa alttarilla. Tällaiset ajatukset vilahtivat nuoren aatelismiehen päässä ja saivat hänet hyvälle tuulelle. Todella tämä tutkistelu oli edistys molemmille, ja rakastaja siirtyi pian sille kehitysasteelle, jolla mies lemmittynsä heikkouksissa näkee lisäsyitä häntä rakastaakseen.

Neiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori mies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi tulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä lukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva, ja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli kauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla. Onnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa kuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti palauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen valtaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki naiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala palalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi tahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa, saattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.

Joskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun hän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin hyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja hän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin, ja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla naisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen, kuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi ja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän jakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen eri valon.

Viisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä teennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän yhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden hetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän välillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön intohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa sieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen utukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli vuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään kuvaa.

Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon. Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut, maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.

Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta, että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.

* * * * *

Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän. Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi. Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.

Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden. Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti, ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.

Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä, joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet. Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja, jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus, ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt väijytys.

Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä. Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa, ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset lähtivät.

Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.

Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

— Pelkäsin äsken, — sanoi Marie de Verneuil, — mutta nyt…

Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:

— Marie, pitäkää varanne!

Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan edessään Marche-à-Terren kasvot.

— Saan siis, — sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, — kiittää pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on tuo soma nimi Marie. Marie — tämä on se nimi, jota usein olen maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti, etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja rakastaa samalla?

Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä, katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.

— Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää! huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa, saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.

Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä, joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.

Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi, että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.

Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.

— Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen" majatalossa.

Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois, joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan puoli joutunut käsikähmään.

— Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?… sanoi Clef-des-Coeurs.

— Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! — virkkoi
Gérard rientäen maantielle.

Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin, hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa, näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.

— Enkö ollut oikeassa, — kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; — varmasti olemme joutuneet olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne. Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti, vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet Vivetièreen… Kun kerran olemme siellä!… — Mutta jokohan hän todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.

Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen. Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä. Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:

"Miksi pelkään?… Onhan tuo nainen hänen äitinsä."

Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä sukelsi esiin kysymys:

"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"

Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.

"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä? Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"

Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta, kun raivo näytti niitä hallitsevan.

Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia. Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.

Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.

— Voitteko pahoin, neiti? — kysyi nuori mies.

Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset pilvet tuulen kiidättäminä.

— Voinko pahoin?… — vastasi neiti väkinäisesti nauraen; — aioin juuri kysyä teiltä samaa.

— Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, — sanoi rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.

Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään. Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi, kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi, ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.

Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita, joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki matkustivat jonkun aikaa ääneti.

"Siis jo erossa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Eikä kuitenkaan mitään ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"

Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä, joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus — tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin, ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden, pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn — tai oikeammin teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen mielenliikutuksensa.

— Millä seuduin olemmekaan? — hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.

— Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta, armollinen neiti.

— Saavumme kai siis sinne pian? — virkkoi neiti, rohkaisten häntä jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle kapteenille huomaavaisuutta.

— Nämä meidän peninkulmat, — huomautti Merle, — eivät ole varsin pitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan loppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette näkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme jättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä Pèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja ryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja laskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä eroittaa…

Tämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen, mutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen huomasi. — Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? — kysyi äkkiä nuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti maanpinta-muodostusta näillä seuduilla.

— Se on, — vastasi Merle, — erään vuoren huippu, joka on antanut nimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun maakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee Fougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen loppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen rosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka tahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei olisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies, jonka kanssa ei ole hyvä…

— Siis varmaankin näitte Garsin? — kysyi neiti de Verneuil. —
Millainen mies hän on?…

Hänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta niin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.

— Oh, neitiseni, — vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin, — hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei kantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.

Neiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja liikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei huomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä hän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon salaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli osannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta paisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja nähdäkseen Merlen, sanoi tälle:

— Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon levottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee hurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.

— Siihen perustammekin toivomme, — vastasi kapteeni, — selvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa saamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos hän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin passittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan tasaveroisesti…

— Hui hai, — sanoi nuori mies, — meillä ei ole mitään syytä pelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat liian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä aivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie muutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat levätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa matkustaneet tänne Alençonista. — Ja kun armollinen neiti, — hän sanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, — jalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin miellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona. — Ja muuten, — hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, — ajat eivät sentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri omenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei sentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini…

— Äitinne… — huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen ja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.

— Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, — virkkoi rouva du Gua. — Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin, poikani sain jo viisitoistavuotiaana.

— Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin kolmikymmenvuotias!

Rouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi tahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä hinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla, saada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän koetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.

— Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars, jos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, — sanoi rouva du Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.

— Julmaksi en minä puolestani häntä luule, — virkkoi neiti de Verneuil. — Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan hyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla kenenkään leikkikalu.

— Tunnetteko hänet? — kysyi välinpitämättömästi nuori mies.

— En, — vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, — luulin hänet tuntevani…

— Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! — huudahti kapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen. — Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän on syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin varakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne kypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa meitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän partiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia. Jos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää tasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa meidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona meillä ei niitä ole tarpeeksi!… Oh, se poika tietää, mitä tekee…

— Hän tuhoaa isänmaansa! — sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen kapteenin puheen.

— Mutta, — huomautti nuori aatelismies, — jos hänen kuolemansa vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.

Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta, herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.

Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies, joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin. Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja alkoi leikitellä vaaran liekeillä.

Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin, joka vielä lempii.

— Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, — hän sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, — pukisin hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet vaaroille alttiiksi.

Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti, yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä on ratkaisuvalta.

Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan, ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."

Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa leikittelee pyytämällään hiirellä.

— Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? — kysyi neiti de Verneuil Merleltä.

— Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, — vastasi tasavaltalainen.

— Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne minuun? — neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka katseli häntä tarkkaavasti.

— Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten millainen tahansa, — vastasi markiisi de Montauran puoliääneen, kumartuen häntä kohti. — Ainoastaan tällaisina aikoina, — hän sanoi ääneensä, — voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia, jopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat piilua…

Neiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui siitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä oli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää vahingoniloa:

— Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä sen pidän.

Markiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä naista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja joka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset yleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet niin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen piirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse tiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon vähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän katseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa horjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli niin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli niin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän rakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.

Ennen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot suuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin, jota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin että se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät siniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat harjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella kasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät puhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.

— Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se paratiisiin! — huudahti Beau-Pied.

Ajuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen pitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen ylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli syvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen välillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä rakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan päässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja johon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein valloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle, jonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.

Kuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen rämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti esiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen katseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun ajatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle, melkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle pihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden kasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat lehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman suuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle, näyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset pensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot kurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien postivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.

Piha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa, piikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut silmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja sitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon raskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut vahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne täynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.

Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä elävämmäksi.

Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä. Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute rakennussuunnitelmassa — kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen edellä.

Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä. Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti, kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.

— Sota on hävittänyt tätä linnaa, — sanoi markiisi lievän surullisesti, — samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka minä mielessäni muodostin onnellemme.

— Kuinka niin? — kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.

— Oletteko te nuori, jalo ja henkevä nainen! — kysyi markiisi ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.

— Kuka on sanonut teille päinvastaista?

— Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja koettavat ehkäistä petosta.

— Petosta! — sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. — Ovatko siis jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti — vaarallinen vika puolueen johtajalla! — Mutta koska ystävänne, — hän lisäsi purevasti, — hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne, pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut. Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.

— Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, — sanoi markiisi rukoillen.

— Sana? — sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan.
— En enää lisää kädenliikettäkään!

— Torukaa siis minua ainakin, — sanoi markiisi koettaen tarttua hänen käteensä, jonka hän veti pois.

— kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja täynnä luottamusta.

Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen sanoi:

— Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän salaisuuttanne.

Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:

— Minun salaisuuteni… ei ikinä.

Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

— Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, — sanoi markiisi.

— Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? — huomautti neiti de Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko teillä mitään oikeutta minuun nähden?"

— Armollinen neiti, — jatkoi nuori mies nöyränä, mutta päättäväisenä, — te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia joukkoja, teillä on saattojoukko…

— Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja saattojoukkoni, — hän kysyi hiukan ilkkuen, — toisin sanoen suojelijanne, turvissa täällä?

— Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te, ja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää minun luonani.

Tämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti de Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden puolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet vaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien rakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei heidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään tuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja lähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi tahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.

"Minä häiritsen heitä!" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan paikalleen.

Hän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän rakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät ja hänet eroitti sopiva välimatka.

"Niin, niin, minä heitä häiritsen!" — hän mutisi itsekseen; — "mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo lammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän oivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää tuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä hän todella on turvissa."

Hän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä kuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi kuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun halkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen hänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen lyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.

Rouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki postivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi lampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen Marche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia rakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman. Silloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin kuuli nämä sanat:

— Montako teitä on täällä?

— Kahdeksankymmentä seitsemän.

— Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.

— Hyvä, — vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten Francinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon ja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota vaistomaisesti piti silmällä.

Seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu oli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi:

— Se on Gars!… se on hän, hän on täällä! Näiden huutojen kaikuessa riensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien rakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin aatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti tien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin. Nähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut siniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset ihmeissään:

— Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?

— Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta, — vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. — Nämä siniset, — hän hetken kuluttua jatkoi, — muodostavat tämän nuoren naisen turvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät vaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin majatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen neiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun kunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.

Rouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle, markiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille, aatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän kulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen kasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän uteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.

Ensimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle hengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi avaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet olivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa ulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit olivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas seiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista vaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa muutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen kokonaissäveltä.

Marie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle pöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä. Kaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät tärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi vei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi lahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine kävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen huonekalun selkänojaan.

— Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän velvollisuuksia? — sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen vieraittensa ryhmään.

Francine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa kiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi herättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä irroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja ja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin hienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden vieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.

Neiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa kohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin poistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis näki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla olijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja hänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista miehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin vieraisiin naisiin.

— Tunnettehan te Montauranin! — sanoi rouva du Gua, — pikiintyi käden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin neuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa. Ystävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja monet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle viritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen vastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen mukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen lokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.

Tämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka kehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen kimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä, jonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta vaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä ylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin ovat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo olleet toisenkin kuvauksen esineenä.

Ennen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi tungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat huudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari sanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi julkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa ylenkatsetta uhkuvan katseen.

Hänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat äkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton imarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi hovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta, lähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti heissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja sen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin hän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan puolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän sitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut. Tämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun hän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä maalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta. Elettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät arki-ihmisinä.

Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys, johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.

Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan, asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja välikappaleitaan.

Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja hiljaisuutta.

Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen. Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään. Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.

— Kuulehan, rakas markiisi, — hän sanoi, — murhemielin me kaikki näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.

— Mitä tarkoitat noilla sanoilla?

— Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?

— Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo huomisaamuna.

— Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut vihollisen käsiin?

— Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo ole sitä tehnyt, — huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää uhmailevalta.

— Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää, ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.

— Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä. Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä, mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut…

— Luuletteko, — sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen, — Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista? Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te, herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki, valvoakseen turvallisuuttanne.

— Rouvaseni, — vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin katsein, — muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle. Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.

Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet. Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.

Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana ja kuiskasi hänelle:

— Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.

— Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, — vastasi Marie nauraen. — Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö, jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.

— Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa
Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.

— Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa hän paraikaa puhuu minusta?

— Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?

— Totta kai sen tahdon tietää!… tarvitseeko sellaista edes kysyä?

— Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.

— Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi. En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.

Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.

— Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat. Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen nainen…

Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin, joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.

— Olen ansainnut nämä solvaukset, — hän virkkoi. — Tahtoisin saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin olla rakastettu… silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta. Keskeyttäkäämme enemmät puheet, — hän sanoi rypistäen kulmakarvoja ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. — Hyvästi.

Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.

— Marie, elämäni on teidän hallussanne, — kuiskasi hänelle nuori markiisi.

Marie pysähtyi ja katsoi häneen.

— Ei, ei, — hän sanoi, — olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut, teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne. Olin mieletön.

— Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?

— Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä…

— Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, — sanoi markiisi.

Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi keskeytettyä puhelua:

— Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen, abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä, ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden 1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista, ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja, saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko salaisuus.

— Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua miestä.

— Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.
Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?

— Onko se todella hän? — sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. —
Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!

— Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?

— Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?

— Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet. Hänellä on ruhtinasten luottamus.

— Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa piipunpesään, kuin moukka ainakin? — kysyi neiti de Verneuil nauraen.

— Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa, jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.

— Mutta tuo nainen, kuka hän on?

— Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.

— Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?

Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.

— Kunnioitatteko häntä?

— Te olette totisesti hyvin utelias.

— Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla kilpailijattareni, — sanoi nauraen neiti de Verneuil; — annan hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?

— Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu, kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.

— Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?… — sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. — Nämä siis ovat kuninkaan puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?

— He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, — sanoi markiisi ylimielisenä. — Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!…

— Olkaa siis te, — sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen valtaama, — puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä tarvitsen… siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi; mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.

— Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, — sanoi markiisi ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat vahvistaneet hänen luulojaan.

— Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan. Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli, että hänet elävältä poltettiin… Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja, ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.

- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille — jäisin silloin helposti ilman sotilaita.

— Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä tuhannen peninkulman päähän.

— Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla taistelussa, — virkkoi markiisi vakavana, — ja heidän vikansa unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!

— En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.

— En ole ainoa, — vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. — Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine; toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.

— Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä omituisinta osaa?… — huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.

— La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita…

— Te saatte minut vapisemaan! — huudahti Marie. — Markiisi, — sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän persoonallisista syistä salasi jotain, — yksi ainoa hetki riittää kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu useiden ihmisten elämä ja onni…

Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi sitten:

— Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa vaara.

— Minä olen kyllä varuillani, — sanoi markiisi hymyillen, peittääkseen mielenliikutustaan. — Mutta älkää enää puhuko minulle sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän turvallisuutensa.

— Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.

— Herra markiisi, — kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut, katkaisten tämän keskustelun, — tulevatko siniset viipymään täällä kauan?

— He lähtevät heti kun ovat levänneet, — huudahti Marie.

Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera ilme.

Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen, katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.

* * * * *

Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea. Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä linnan ikkunoista.

Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.

Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana. Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle, että hän näki edessään Marche-à-Terren.

Yksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä, huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia metsän hiljaisuudessa.

Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista. Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain kamalaa sotajuonta.

— Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua tuossa… Jo nyt riittää, Pille-Miche… — sanoi raaka ja käheä ääni, jonka Francine tunsi.

— Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? — kysyi Pille-Miche, päästäen leveän ja typerän naurun. — Mutta etkö pelkää, että Gars suuttuu? — hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.

— Suuttukoon vaan, — sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; — mutta joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. — Kas tuossa ajoneuvot, — hän äkkiä virkkoi, — jotka meidän on kahden lykättävä vajaan.

Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita tilannettaan.

Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi, poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy, joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:

— Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon kaiken tietää.

Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä katseita:

— Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.

Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.

— Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, — hän jatkoi, — sinun täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.

Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli heidän rakkautensa pantti.

— Tämän rukousnauhan kautta, — jatkoi chouani liikutettuna, — sinä vannoit…

Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.

— Tarvitseeko minun vannoa? — hän kysyi.

Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä hetken ja jatkoi:

— Onko neitisi nimi todella de Verneuil?

Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus peitti kasvot.

— Tuo neiti on lutka! — huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä.

Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin. Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka puolustaa herraansa.

— Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi erosinkaan sinusta? — Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä, luovuttamaan Garsia!

Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset silmänsä ja vastasi tyynesti:

— Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen pannut sinun päähäsi…

Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui hänen käteensä:

— Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan, en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa, niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä kehenkään muuhun kuin sinuun.

— Minä en ole se, joka täällä käskee, — sanoi chouani äreästi.

Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.

— Kas niin, lupaa minulle, — jatkoi Francine, huomatessaan, että hän ei enää ollut niin ankara, — lupaa minulle käyttäväsi hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.

Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä, ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.

— Ehkä pelastan hänet, — sanoi hän lemmitylleen, — jos voit saada hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa, niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en vastaa mistään!

— Lupaan sen sinulle, — vastasi Francine pelästyksissään.

— No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa pelkosi kaikilta, emännältäsikin.

— Sen teen.

Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.

* * * * *

— Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, — sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.

— Kyllä sen huomaan, — vastasi kapteeni huolestuneena.

Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. — Joutavia! — sanoi Merle, — meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.

— Menkäämme siis sisälle, — sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.

— Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan. Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti pihalla olevan sotilasryhmän eteen.

— Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme tiedusteluretkelle, herra ajutantti? — kysyi Clef-des-Coeurs.

Gérard nyökäytti myöntäen päätään.

— Näet itse, Clef-des-Coeurs, — sanoi Beau-Pied, — että ajutantti tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.

— Oletpa sinä tyhmä, — virkkoi Clef-des-Coeurs, — sinä pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa puoliprikaatille.

— Se on totta, — virkkoi Beau-Pied. — Voithan vielä lisätä, että tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan. Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.

— Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon mielikuvittelua. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.

— Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, — vastasi Beau-Pied, — ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin sinusta tulisi konsuli.

Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi nakannut vastaukseksi.

— Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, — sanoi Beau-Pied.

— No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, — sanoi hänen toverinsa. — Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus, joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.

Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa sattuman kauppaa.

Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin luo ja kuiskasi:

— Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole täällä turvassa.

— Pelkäisittekö minun kotonani? — neiti kysyi nauraen. — Olette täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.

Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin, vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras, jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.

Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa, neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.

Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä. Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että heiltä puuttuivat vaipat — kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.

"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" — ajatteli neiti de Verneuil. — "Ja tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"

Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista, jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan. Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.

"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", — ajatteli neiti de Verneuil. — "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi…"

Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia, ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja riistetyt edut, — hän ajatteli:

"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."

Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi, nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle, jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on sama kuin valtakunta.

Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi, joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.

Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet, jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova, joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.

He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen koko vakavuutta.

Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo huvia kuin suinkin.

Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen, kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan, pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.

Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.

Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan. Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin. Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä, odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.

Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin. Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.

Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:

— Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?

— Kautta kunniani se on totta, — vastasi kreivi, kumartaen juhlallisesti.

Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti, suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.

— Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, — hän sanoi puoliääneen.

Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on päättyvä.

Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He nousivat äkkiä.

— Mitä haluatte, kansalaiset? — kysyi rouva du Gua.

— Miekkojamme, kansalainen, — vastasi ivallisena Gérard.

— Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, — huomautti markiisi.

— Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka tunnette, — sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. — Tässä näemme toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.

Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus, joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen. Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.

— Kapteeni, — sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, — nähkääs, miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla.

Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.

— Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu Pèlerine-vuorelle asti, — jatkoi markiisi. — Luulenpa myös, että teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä arvelette?

Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan. Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä, mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan. Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.

— Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla voittajana teidän tavallanne, — sanoi Gérard.

Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:

— Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!

— Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, — vastasi markiisi kiivastuneena.

— Herraseni, — huomautti Gérard ylpeänä, — kuninkaan tuomiojutussa on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.

— Syyttää kuningasta! — huusi markiisi.

— Taistella Ranskaa vastaan! — vastasi Gérard ylenkatseellisesti.

— Joutavia! — sanoi markiisi.

— Isänmurha! — sanoi tasavaltalainen. — Kuninkaanmurha!

— Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! — huudahti leikkisästi Merle.

— Se on totta, — sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen. — Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.

— Sinä olet aina sama! — virkkoi kapteeni, — aina sinun on kiire päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.

Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten; Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin, hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä lämpimän ruumiin ääressä.

— Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla kanssani, — sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon, vaihettaakseen hänet chouaneihin.

Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten, ikäänkuin olisi soimannut itseään:

— Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän… Mitä on Hulot sanova?

— Tämä lutka! — huudahti markiisi kumealla äänellä. — Onko hän siis todellakin huono nainen?

Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa. Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet, paitsi rouva du Gua.

— Istukaa vaan, — hän sanoi, — se ei ole mitään, meidän sotilaamme vaan tappavat siniset.

Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.

— Neiti, jonka näette tässä, — hän huusi kumean raivon kiihoittamana, — tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti luovuttaa hänet tasavaltalaisille.

— Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen henkensä, — vastasi neiti de Verneuil.

Rouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan, kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa, raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen alaiseksi.

Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle, hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä. Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa, nähdessään hänen kärsimyksensä.

Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän voitonriemuisena huusi:

— Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa olentoa.

— Ei niinkään inhoittava, — sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli tämän onnettomuuden aiheuttaja. — Minä puolestani pidän äärettömästi tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.

— Tässä on, — jatkoi armoton vendéelais-nainen, — on Laplacen antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.

Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.

— Ja se on näin kuuluva, — jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset, kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti koskee"… j.n.e.

— Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin lokaan! — hän lisäsi.

Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.

— Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä vastaan niin kauniita tyttöjä! — sanoi iloisesti parooni du Guénic.

— Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, — huomautti rouva du Gua.

— Eikö mitään? — sanoi ritari du Vissard. — Onhan neidillä sentään maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!

— Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, — huudahti abotti Gudin.

— Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat kuoleman, — virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.

— Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? — kysyi Marie, ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.

Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:

— Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.

Nuo sanat mitä ikinä tahdot, jotka tuo nainen lausui, panivat koko seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.

Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen, tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja päättäväiset.

Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo, jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt hänet häpeällisen kohtelun alaisena.

Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista. Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:

— Pierre! Pierre! Pierre, — hän huusi surkealla äänellä.

Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.

Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti, Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen kylmänä.

— Se koskee niin kovasti!

Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.

— Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? — kysyi
Marie.

Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:

— Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen hän jatkoi:

— Kaunis päivä!

— Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.

Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen, pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen Pille-Michelle hänen uhrinsa.

— Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo teille kauniin huomenettoman päivän!

Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi, kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen, palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.

Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:

— En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka lähtee viimeiselle taipaleelle.

Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.

— Huomaatte, — sanoi kapteeni, — että kuollut vilkastuttaa elävät.

— Kas! — sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, — olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.

Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.

— Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs…

Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:

— Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!

— Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. — Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan jää pois sovitusta kohtauksesta.

— Kapteeni, — sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle hansikkaansa, — te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.

— Olkoon menneeksi! — vastasi Merle. — Mutta menettelette varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.

— Mutta hänen olikin hyvin kiire, — sanoi markiisi.

— Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, — sanoi kapteeni, joka katosi hämmästyneestä seurasta.

— No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? — kysyi Gars välinpitämättömästi.

— Piru vieköön, markiisi, — sanoi kreivi de Bouvan, — he ovat joka tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille hävyttömyyksiä.

Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:

"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."

* * * * *

Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa. Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan. Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.

— Missä neiti on? — kysyi kapteeni.

— En tiedä… Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua liikkumasta paikaltani.

— Minne päin he menivät?

— Tuolle taholle, — vastasi Francine, viitaten tielle.

Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai heidän sydämensä sykkimään.

— Oi, se on hän, — sanoi bretagnetar.

Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.

— Heitä on useita! — huudahti kapteeni. — Mutta se on yhdentekevää, eteenpäin vaan!

— Syöksytte turhaan surman suuhun, — sanoi Francine.

— Olenhan jo tänään kerran kuollut, — vastasi kapteeni iloisena.

Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.

— Minä en mene sen kauemmaksi, — hän virkkoi hiljaa. — Pierre kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian. Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.

Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen pyssyllään:

— Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut nousemaan kuolleista!

— Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, — huusi Merle, nähdessään henkeään uhattavan, — tässä näet päällikkösi hansikkaan.

— Sellaisia ovat kummitukset, — virkkoi chouani. — Mutta minä en sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!

Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan henkitoreissa.

Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan nämä sanat:

— Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.

Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen vaatteensa ja sanoi:

— Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista vaatteet päällä.

Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.

— Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, — hän huusi.

Ja hän katosi nopeana kuin lintu.

Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie, jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin; mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.

— Hiton sievä tyttö!… — hän huudahti raa'an innostuneesti.

Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.

— Pierre!

— No mitä?

— Aikooko hän tappaa neidin?

— Ei heti, — vastasi Marche-à-Terre.

— Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.

— Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi… hän kuolkoon! — sanoi
Marche-à-Terre.

— Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme; mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen henkensä.

— Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.

Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.

Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja ulos.

— Mitä koko tämä touhusi merkitsee? — kysyi Marche-à-Terre.

— Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki mikä hänellä on, on nyt minun omaani.

— No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!

Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:

— Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.

— No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, — sanoi
Marche-à-Terre.

Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta, että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.

— Hei, Pille-Miche! — huusi Marche-à-Terre.

— Hä?

— Minä ostan sinulta saaliisi.

— Petkutatko minua? — kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.

— Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.

Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.

— Tahdotko, — sanoi Marche à-Terre, huoaten, — tahdotko kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?

— Oikeinko tosissasi tarjoat?

— Tuohon käteen, — sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.

— No olkoon menneeksi!… johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja hiton sieviä lisäksi. — Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? — lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.

— Minulle! — huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.

— Entä jos vaunuissa on rahaa?

— Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.

— Se on totta.

— No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.

— Mutta jos sittenkin on rahaa…

— Onko rahaa? — kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten häntä käsivarteen.

— Minulla on noin sata riksiä, — vastasi neiti de Verneuil.

Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.

— No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, — kuiskasi Pille-Miche toiselle; — upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon ja jakakaamme nuo sata riksiä!

— Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin lunnaita! — huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden aiheuttaman ähkinän.

Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan suunniltaan.

— Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, — sanoi hänelle kiireissään chouani.

Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.

— Kas vaan! — hän huudahti. — Pille-Miche teki konnantyön! Eipä hän taida saada nauttia rahoistaan…

Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:

— Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu mitään pahaa. — Francine, — sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, — olemme kuitit tuosta naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.

— Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! — sanoi
Francine surullisella äänellä.

Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään hurjasti.

— No niin, — hän sanoi. — Jätän hänet sinulle viikon päiviksi, mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle… — hän ei lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.

Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui lähtevän lammikosta:

— Armollinen neiti!

Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse piiloutunut sininen tuli esiin.

— Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle, muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla…

* * * * *

Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat jatkaa tasavaltaa vastaan.

Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.

— Hän rakasti kuitenkin tuota naista! — sanoi rouva du Gua ivallisena; — menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine. Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.

Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.

Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat, joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina, sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:

— Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?

— En erinomaisia, herra kreivi, — vastasi Gars.

— Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?

— Eivät koskaan.

— Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?

— Eivät ikinä.

— Mitä hyötyä teillä siis on heistä?

— Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen! — vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, — että saan valtoihini Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!… Menkää, hyvä herra, — hän sanoi lempeämmin, — matkustakaa Vendéehen; marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä), niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan peninkulman päässä Parisista.

— Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta miestä ja kenraali Brunen!

— Todellako kuusikymmentä tuhatta? — huomautti markiisi ilkkuen. — Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä… Ymmärrättekö?

Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä, ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.

Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:

— Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen kilpikirjoitus kuuluu: Olla uskollinen kuoloon asti.

Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:

— Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua kokenutta, ajat ovat muuttuneet.

— Se on totta, — sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. — Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole myyty.

— Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! — sanoi
Montauran.

— Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?

— Tunnen.

— Ihailen teitä.

— Kuningas, — vastasi nuori päällikkö, — on pappi, toisin sanoen, minä taistelen uskon edestä!

He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa hänen yritykseensä.

Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en. Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.

Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä. Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen viereen.

Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje. Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä, vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle muuta tyyssijaa kuin postitalon.

— Armollinen neiti, — sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, — jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied, kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72. puoliprikaatiin, niin sanottuihin mainzilaisiin. Antakaa minulle anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin kersantin sielun — muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi koroillaan ja poistui vihellellen.

— Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, — sanoi katkerana Marie, — sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kersantti… Mutta se sikseen.

Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana, emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.

— Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, — hän virkkoi. — Tunnen itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!

* * * * *

Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja pääsi hänen puheilleen.

— Francine, — sanoi Marie, — onnettomuuteni on siis ääretön, kun
Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.

Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut voinut lieventää.

— No, — sanoi Corentin hymyillen, — luulin, että yrityksenne onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli pauloissanne.

— Corentin, — vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun kaiku, — älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin silloin, kun itse siitä ensin puhun.

Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi saattamaan suunniltaan taitavimmankin.

— Aavistin tätä epäonnistumista, — hän jatkoi hetken vaiettuaan. —
Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen
jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.
Tahdotteko jäädä tänne?

Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.

— Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?

— Heti paikalla, — huudahti neiti.

— Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.

— Vähät siitä! — sanoi neiti, — asuisin vaikka luostarissa tai vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa. Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!

Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin tuumivat uhrinsa tuhoa.

Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne. Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua. Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle nämä sanat:

— Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni… Mutta jos en muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, — ellen tee häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en enää ole minä itse…

Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia. Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen asuntoon.

Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.

"En ainakaan ole hänessä herättänyt", — näin hän ajatteli, — "tuota nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä sinä sammuitkaan!"

Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.

— Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt. Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää. No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan, ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen läsnäoloaan, suljen häntä syliini… Ah, kernaammin kuristaisin hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan.

Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.

— Surmata se, jota rakastaa?… — hän sanoi lempeällä äänellä.

— Tietysti, kun hän ei enää rakasta.

Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeni.

Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja värisi.

— Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, — hän sanoi. — He ovat kuolleet.

— Tiedän sen, — vastasi Hulot. — Mutta eivät suinkaan tasavallan palveluksessa!

— Minun tähteni ja minun kauttani, — vastasi neiti.

— Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! — hän huudahti.

Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut, palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.

— Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! — hän huudahti. — Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta… Tuo poloinen on itse julistanut tuomionsa: huomeneton päivä! Teidän tasavaltanne ja minä saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! — hän jatkoi äänellä, jonka outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. — Mutta pitääkö siis kapinoitsijan kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan? Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, — hän huokasi syvään, — te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni. Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja minun hyväilyni.

Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua, ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut harsonsa.

— Mutta onhan hän ollut vallassanne, — huomautti Corentin.

— Todennäköisesti, — vastasi neiti katkerana.

— Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? — kysyi Hulot.

— Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli hän.

Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.

— En enää tunne itseäni, — hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. —
Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!

— Häntä etsimään? — sanoi Hulot. — Mutta hyvä lapsi, ottakaa huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan askeleen päässä.

— Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! — vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.

— Mikä nainen! — huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.
— Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä
Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, —
hän lisäsi päätään pudistaen.

— Hankkiipa kyllä, — intti Corentin.

— Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? — kysyi Hulot.

— Juuri sentähden. Muuten, — sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen päällikköön, — olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä. Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille…

Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet, hän huokasi ja virkahti itsekseen:

— Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen olento kuin minä… Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.

Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että avustivat tuota kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista.

Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita, ystävyydentunteet — kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.

— Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, — huudahti neiti de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. — Kuinka nopeaan haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun ajatuksilleni…

Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä sanat:

— Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin… ja miksi kuitenkin vihaan herätessäni?

Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi kulkunsa kaupungin puistoon — tuon sielussa piilevän lumouksen ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta. Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena, joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija, joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.