Kapina

by Honoré de Balzac

III

Huomeneton päivä.

Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.

Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan huipulta.

Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.

Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään Kuningattaren portaat, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.

Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.

Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.

Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.

Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.

Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.

Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.

Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.

Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.

Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki, vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.

Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja Rillén harjanteet.

Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot. Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa. Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle, oli kuin ihmeen kautta toteutunut.

Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan. Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.

— Hän lähettää minulle nimikorttinsa! — hän virkkoi itsekseen nauraen.

Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.

"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" — ajatteli Marie.

Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.

— Mutta olen ilman aseita! — hän huudahti.

Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä, samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla, niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa kivillä koristettua komeaa kandjar-tikaria ja leikitellä sen häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa, silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta, jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.

Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä, kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin, jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan, jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle Francinelle: — Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta. — Sitten hän palasi kävelypaikalle.

Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.

Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui "Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä, ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.

Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana, joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.

Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu. Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos kohtasi chouaneja ympäristössä.

Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa, kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.

Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa, meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta, joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja, jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.

— Näitkö sinä sen?

— Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, — vastasi käheä ääni.

— Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää, — sanoi kolmas.

— Onko se valkea? — kysyi ensimäinen.

— Minkätähden, — sanoi toinen, — se on yksin palannut kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?

— Niin, minkätähden? — vastasi kolmas. — Miksi suositaan niitä, jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.

— Ah!…

Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.

— Tuossa se on! — Tässä se on! — Missä se on? — Tuolla. —
Täällä. — Se on jo kadonnut. — Ei. — On kyllä. — Näitkö sinä sen?

Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske merenrantaa vastaan.

Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.

Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan, jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen, mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon. Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.

Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla, loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan liikkeen huudahtaessaan:

— Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.

Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan, ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli, että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä; hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla piirretyt sanat: Hän sinua halveksii, jotka olivat kirjoitetut tuon miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin toitottava torvi.

Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita, jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista, joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti uudelleen voimiaan.

Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.

Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset. Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.

Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.

Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua, vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä liikkumattomana.

Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia. Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.

— Huomaat, — hän virkkoi mies-paralle, — että me muut kristityt emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi, kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun hän lämmittelee itseään.

Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut, että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville vapauttajan.

— Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki jo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee kellarin oven.

Puhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja paistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli kätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti, että d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku säikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut uskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet antaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.

Pille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset leikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on piiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö siitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin kolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun hetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa Pille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja astui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi etsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn ahneuden koko raivoa.

— Marie Lambrequin on noussut kuolleista! — sanoi Marche-à-Terre ja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan uutisen rinnalla.

— Se ei minua ihmetytä, — sanoi Pille-Miche, — hän kävi niin usein ehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä varten.

— Mitä vielä! — huomautti Mène-à-Bien, — se ei häntä paljoakaan hyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota Pèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli silloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee harhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa kokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli kalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.

— Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että jos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä itselleen kumppanin, — lisäsi neljäs chouani.

Tämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät Marche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli saattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin vakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon ja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.

— Siinä huomaat, Galope-Chopine, — sanoi Marche-à-Terre vakavana vastakäännetetylle, — mihin vie meidät uskontomme määräämien pienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen neuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara vähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut sinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan, ja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja alustamme petturien taikinaan.

— Totta kai, herra Marche-à-Terre.

— Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä rakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta elämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.

— Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini ja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.

— Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, — sanoi Pille-Miche, — niin se tapahtuu tietämättömyydestä.

— Miten onnettomuus tapahtuneekin, — huudahti Marche-à-Terre niin jyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, — niin ei hän pääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, — hän jatkoi, kääntyen Pille-Michen puoleen, — sillä jos hän tekee itsensä syypääksi hairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.

— Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, — jatkoi Galope-Chopine, — ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että chouanien vastustajat ovat chouaneja?

— Hyvä mies, — huomautti Marche-à-Terre kuivasti, — älä enää puhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä tulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen hansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen lisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.

Pille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen d'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja Pille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut heidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu Galope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja sentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät luulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa käyttämisen.

Äkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui d'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine tarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten Marche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat kiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus panivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi, kun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.

— Ystäväni, rakkaat ystäväni, — huusi d'Orgemont, — tehän aiotte kiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.

— Sen sinä valehtelet, — vastasi Marche-à-Terre. — Veljesi on kieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen. Abotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.

— Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta teille.

— Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on nyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.

— Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? — kysyi saituri epätoivoisena.

— En yhtään mitään, herra d'Orgemont! — vastasi Galope-Chopine pelästyneenä.

Hänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka muistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin siihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita, nuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia, joka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia, jotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi paistunut, että sen voi syödä.

— Minä kuolen, minä kuolen! — huusi uhri, — ja sitten te ette saa rahojani.

Näistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei liekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin taitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont sanoi masentuneella äänellä:

— Ystäväni, irroittakaa siteeni… Paljonko tahdotte? sata riksiä, tuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?

Tämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman vaaransa ja päästi huudahduksen.

— Kuka puhui? — kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen pelästyneitä katseita.

Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.

— Viisisataa riksiä… totisesti ne annan, — sanoi saituri.

— No, missä ne sitten ovat? — kysyi tyynesti Pille-Miche.

— Tuota noin… ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt! puutarhan perällä, vasemmalla… Te olette rosvoja… varkaita… Voi! Nyt kuolen… siellä on kymmenen tuhatta frangia.

— Minä en huoli frangeista, — sanoi Marche-à-Terre, — me tahdomme livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.

— Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä, päästäkää minut… Te tiedätte, missä on elämäni… aarteeni!

Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:

— Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!

Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä, hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran hymyilevä.

— Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! — hän virkkoi. — Ohhoh, tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.

— Aave! Aave! — huusi rouva du Gua. — Te hölmöt, sehän on hän!
Tuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!

Neiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen käteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä jälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan, joka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi ponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän yhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan raskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin, minkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo sätkähtelevät kalanliikkeet.

— Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen…

Chouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi niin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva nainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:

— Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e. [Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi. Suom.]

— He rukoilevat, nuo pölkkypäät! — huudahti d'Orgemont.

— Ettekö pelkää, — sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa puheen, — että ilmaisette meidän piilo…

Vanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.

— Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen graniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.

Sitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon kohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että tuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.

— Kas, kas! — virkkoi d'Orgemont. — Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo Charretten Tamma, — joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa, — ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä uskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi niin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa heidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä soma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän ryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin ne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen, kuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan kahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.

Lopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat. Vanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.

— Ei, armollinen rouva, — huudahti Pille-Miche muutaman hetken vaiettuaan, — vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi, niin he eivät palaa.

- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla täällä! — sanoi itsepäisesti Charretten Tamma.

— Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki. Muistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei mukaansa valan tehneen papin.

— Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha saituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän holvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?

Saituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän naurun.

— Totta tosiaan! — hän virkahti.

— Jää tänne, — sanoi rouva du Gua, — odota heitä ulko-ovella, — yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä löydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan sinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun tappaa hänet, tottele minua.

— Koronkiskuri! — sanoi vanha d'Orgemont, — enkä kuitenkaan ole vaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on totta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän osoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee meitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka on asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä tulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin päätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.

Hän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan hänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää äänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du Gua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti rauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen, auttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli sovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet vain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän päänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen kasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä, ja päästi hirvittävän huokauksensa.

— Saattamalla teidät tänne turvaan, — sanoi hän hetken vaiettuaan, — olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette minulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille…

— Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, — sanoi parisitar.

Nämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse rauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.

— Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en jatkaisi…

Kohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen kummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään, puoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan laajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo huomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen viettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan tapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. — Älkää lähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! — sanoi äkkiä d'Orgemont.

Ja sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja seinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin kädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä hän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki nurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet kauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli peitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä pelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat yhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.

— Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?… Se on veljeni, — hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. — Hän oli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän oli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon miestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua vanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan kymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista aistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä, mihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua rukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä komerossa, kuten minä… Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen, sillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin kai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti, joka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.

Kyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen valetukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta naisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua kohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:

— Älkää lähestykö seinää, te…

Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut ne hopea- ja kultasäkeistä.

Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa. Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan. Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman merkki.

— Oletteko naimisissa? — hän kysyi värähtelevällä äänellä.

— En ole, — vastasi parisitar hymyillen.

— Onhan minulla vähän omaisuutta, — virkkoi saituri huoaten, — vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, — hän katsahti pelästyneenä ympärilleen. — Kaiken tämän voin testamentata toiselle… Ja jos te tahdotte…

Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.

— Raha! — sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja suuttuneeksi, — raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun hylkäämäni kullan.

— Älkää lähestykö sei…

— Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata katsetta, — hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.

— Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta ajatelkaa nyt toki…

— Ajatelkaa, — keskeytti neiti de Verneuil, — että juuri kuulin tässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on suurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.

— Te ette niitä tunne…

Ennenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle pienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen selässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla olevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä. Se pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän reikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen kattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui. D'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen ja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.

— Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — ette ole heittänyt iskukoukkuanne varsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla on sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista, joita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä, on juuri peruuttanut takavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne pidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin kaksi uuden uutukaista kultarahaa.

Neiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään, hänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä ikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka oli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän päätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.

— Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, — hän ajatteli, — ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata… Ei yksikään nainen tule häntä omistamaan.

— Herra markiisi, — vastusti abotti Gudin ylimielisenä, — te häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset Saint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden mielet, eivätkä tanssimestarit… Ottakaa käteen pyssy, älkääkä viulua.

— Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten puoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän avullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta tilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa tuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun; panemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.

Marie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi tuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.

— Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin turmiollisuudesta! — virkahti Montauran. — Ettekö te kaikki mielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin oikeuksiinne "Uskon isien" uudessa arvossa?… Ettekö tiedä, että bretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö tiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten ovat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen valtaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä valmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se yksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua raudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että kaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh, herraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan nähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua. Herra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen vyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut palvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli korvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä…

— Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat veroa maanteiltä! — keskeytti abotti Gudin.

— Miksi en sitä sanoisi? — vastasi markiisi katkerasti. — Sanonpa vielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.

— Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman teitä.

— Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, — huomautti markiisi nauraen. — Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti! Tiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen yhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon kohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette kuninkaan kruunauksessa.

Tämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän kolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:

— Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja henkeni kuuluu kuninkaalle!

— Siinä näette vielä yhden velallisistani, — sanoi saituri neiti de Verneuilille. — En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa riksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka kerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta onnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli vannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan. Miksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!…

Sitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:

— Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat vielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä minua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!

Noin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja d'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin heistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni hiljaa sanovan:

— Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen rehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!

— Lapsukaiseni, — sanoi saituri neidille, — vannokaa minulle, että pidätte silmänne suljettuina.

Neiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden vuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja auttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa käytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen kätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa, josta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin asuinhuone. — Rakas lapsi, — sanoi hänelle vanhus, — nyt voitte lähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole rahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita, mutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette polun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin. Mutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että heti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan. Painakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä hyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka Gibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon, missä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen vaimolleen: "Päivää, Bécanière", ja tuo kelpo Barbette tulee piiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko luulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat hänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät… Jos tahtoisitte, — hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä peltoja, — kaikki tämä olisi teidän!

Neiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon, ja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli hyvin vaihteleva.

— Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni; huomatkaa, etten puhu koroista — nämä teidän tulee suorittaa minun tiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin haluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni… Hyvästi.

— Hyvästi, — sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään jäähyväisiksi.

— Jos tarvitsette rahaa, — huusi saituri hänen jälkeensä, — lainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin, ainoastaan viisi sadalta… Sanoinko, viisi?

Parisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.

— Hän näytti kunnon tytöltä, — mörähti d'Orgemont itsekseen; — mutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.

Sitten hän otti kahdentoista naulan leivän ja liikkiön ja palasi piilopaikkaansa.

* * * * *

Kävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen elpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen mielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus oli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta sittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että hänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään, että syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän pysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa alta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.

Viileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki viittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen reunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin levottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten kavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä, että se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he, kuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.

Yöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen hohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä vastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian alkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle. Taivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut ja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet niityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat puut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten. Aurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä pilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin kukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä valtasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut lauloivat, elämä heräsi kaikkialla.

Mutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän jalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän huomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän ilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten korkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen vaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä edessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten tämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin valtamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat pehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa heleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina kuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan ja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas nurmikoille.

Silloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean ainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa chouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset pesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta ilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti. Tämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan ja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi valvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri vastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen, tähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki pyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän Sulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen chouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä vastaan murhaavan tulen.

Chouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien täyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut niihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit suojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit, joilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä kulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle, jonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen peitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun näköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia, joka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota ahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä rinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät esikaupungit palamaan.

Kuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet katosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että tulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat peittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta tuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten päällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten, että se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa, Kuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän saattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä toteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua tykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti Fougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt kirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.

Tätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina ollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja muserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän päällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen tietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä siihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut sinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin ampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä yrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä oli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan opetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen vaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.

Ensi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut mieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä. Estääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti seitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen toimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut vastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva du Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille tuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu, että nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi osaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi liikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle asetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien siten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.

Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä, jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia, missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin, näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.

Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu, sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet. Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli välttänyt niin monet vaarat.

Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan. Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen. Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä, missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni. Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien pensaiden suojaan.

Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella, hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun ajaksi.

Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en. Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana. Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli hänen merkkipaalunaan.

Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan, jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden, kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.

Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat, kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään. Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän kallion huipulle.

Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon. Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän tämän maakunnan kuvaukseen.

Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus, teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.

Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan, kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä seuduilla juhlallisesti sanovat asunnoksi ylhäisten herrojen linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut, että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.

Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen. Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna, mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa, että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin sisälle päästäminen.

Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän arentitalon sisusta — sillä se oli todella arentitalo — vastasi täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen, oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä, joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen kaunis.

— Missä äitisi on? — kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan hänen silmiään.

Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä toimitti sen tarkastuksen.

Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa. Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta, vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä, ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de Verneuil kaiverretun nämä sanat:

Äiti Jumalan oon jalon, suojelija tämän talon.

Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja muutamia astioita sisältävä arkku — siinä jotenkin Galope-Chopinen huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät tummalta vanhalta mahongilta.

Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot — niin tiheään riippui katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.

Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun tuo vaimo samassa ilmestyi.

— Hyvää päivää, Bécanière, — sanoi parisitar hänelle, voimatta pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.

— Kas, tulette d'Orgemontin luota, — virkkoi Barbette, joka ei näyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.

— Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa täällä…

— Tuonne!… — sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon kauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut lukea sukupuoleensa kuuluvaksi. — Tuonne, papin komeroon.

Hän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen päädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään oudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella aikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen edessään seisoi pakosalla oleva chouani.

— Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.

Neiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka lausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi, olivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.

— Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa!
Parasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina.
Jos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat
minut teidän seurassanne, he polttavat taloni.

Ja Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi älyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus piilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä näytteli.

— Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, — sanoi kreivi epätoivoissaan, — mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi. Mutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos heidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.

Ajattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka takana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui nähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli näkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä tuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle ja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan parisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään leveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin tuuheina pitsihuivin alta.

— Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään liikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.

Sinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen erilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa kallioilta:

— Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!…

Barbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat viholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän puhui enemmän heille kuin pojalleen.

— Etkö näe sinisiä? — huusi Barbette terävästi. — Joudutko tänne, nulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada luodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!…

Näiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, eräs sininen hypähti piharapakkoon.

— Beau-Pied! — huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi saapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa oli tehnyt.

— Herra ylimys, — sanoi soturi purevan ivallisesti, — pysy alallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin Bastiljin.

— Herra Beau-Pied, — sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla äänellä, — te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa, mutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun käsiini Fougères'ssa.

— Ymmärrän, armollinen neiti.

— Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?

— Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti sanoessaan vangilleen:

— Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!

Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen hattunsa.

— Huomaan, joskin liian myöhään, — sanoi katkerana kreivi de Bouvan, — ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.

— Herra ylimys, — huusi ankarana Beau-Pied, — ellet tahdo, että kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!

Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta. Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista, johon tuo polku päättyi.

Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän, odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien keskusteluaiheena.

Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.

— En ole kuollut, lapsukaiseni, — sanoi Marie. — Oi, halusin Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia… ja nyt on minulla niitä ollut! — hän virkkoi hetken vaiettuaan.

Francine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen emännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.

— Oh, — sanoi neiti de Verneuil, — kaikkein ensiksi kylpy… kylpy!… Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.

Francine oli kovin hämmästynyt kuullessaan emäntänsä kysyvän kaikkein hienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.

Syötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta tunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän tärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä tanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää emäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa iloa — nainen ei tässä suhteessa pety — se oli pidätettyä vahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.

Marie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla edessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan kamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen edullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen huoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi niiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan viimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski Francinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui hekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin näyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa vastustamattomasti.

Pehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin pistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan kaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon tavoin riippuivat patjalla — kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa oli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita, levittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti kiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset tahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.

Muutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa.

— No, herra päällikkö, missä on vankini?

— Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan hänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.

— Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun vangistani! — sanoi parisitar. — Kuulkaahan, päällikkö: jos en erehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun jälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä. No niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen mestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille, että tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi ja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten tämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin ilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen ilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi — tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin… antakaa noiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa minun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan tunti jälellä, ja näette, — hän lisäsi hymyillen, — että jos vielä viivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.

— Mutta, neitiseni… — soperteli päällikkö hämmästyneenä.

— No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse käsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan siipensä nuotiotulienne liekeissä.

Päällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on kaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.

Neiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten saapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin huolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä, että ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan, täynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei ollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni ei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli sopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut ajattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja, joissa ei olisi elänyt.

Kun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet, hän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi naiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus oli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei ollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko äkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä kuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti hänessä pelastuksen tuumia.

"Kuka tietää", hän ajatteli, "eikö saavutettavissa oleva kreivillinen kruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on menettänyt?… Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä…"

Tämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.

Nämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen tunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä, muuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen naisolento mielihyvällä lietsoi.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — te olette minun vankini, ja henkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan täytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani… mutta olen liian utelias, antaakseni ampua teidät nyt.

— Entä jos itsepäisesti vaikenisin? — vastasi kreivi iloisena.

— Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen naisen!… kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on suorastaan mahdotonta.

Nämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully sanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla, että aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa vastustajatartaan.

— Kas tässä, — parisitar jatkoi ilkkuen, — jotta en todistaisi vääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, hyväsydäminen. Aluksi siis, tässä on pyssynne.

Hän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.

— Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti…

— Oh! — keskeytti parisitar hänen puheensa. — Olen saanut tarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen poikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni siellä olisimme turvassa…

— Kuinka katalaa! — huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.

— Syypää siihen oli herra kreivi, — jatkoi Marie, osoittaen Hulot'lle aatelismiestä. — Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää sanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle tuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia, mitä "Charretten Tamma" on suvainnut minusta levitellä.

— Neitiseni, — sanoi kreivi peräti hämillään, — pää piilun alla vakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.

— Sanomalla mitä?

— Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin…

— Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.

— Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni rakastajatar, — vastasi kreivi.

— Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, — sanoi Marie, näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä, kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestään. — Mutta, — hän jatkoi nauraen, — karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka — hyi sentään — rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi, seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin…

Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen, joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui hänen eteensä.

— Neiti, — hän huudahti, — rukoilen teitä antamaan minulle anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.

— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, — sanoi parisitar. — Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, — hän lisäsi vakavana, — että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee teitä.

— Solvauksenkin jälkeen? — kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.

— Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.

Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin, ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön suunnitelmaansa.

— Jutelkaamme nyt, — sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. — Francine hyvä, tuo meille kynttilöitä.

Sangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen edellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama vuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän antoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä, vastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta sai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi tuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.

Veitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla kiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää ilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin sai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan. Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.

Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta, Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.

— Montauran, arvoisa neiti, — sanoi kreivi, — on ylhäistä sukua, hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori, jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia, jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin, vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen hienoutta ja luontevuutta.

— Sen kyllä olen huomannut, — sanoi Marie.

"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken mitä hän ikinä vaatii".

Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä. Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen ainoastaan hovipiireissä.

— Poistukaa te täältä, herra päällikkö, — sanoi parisitar Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen huoneeseen. — Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken, mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.

— Entä jälestäpäin? — kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia takaisin vankia.

— Oh, hän pääsee vapaaksi, — vastasi neiti, — vapaaksi kuin taivaan lintu.

— Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.

— Eipä niin, — sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä järkiperustetta, — minähän olin riisunut häneltä aseet.

— Kreivi, — sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen, missä oli aterioitu, — minun on juuri onnistunut saada teidät vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään ilmaiseksi! — hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen hänen vastaustaan.

— Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! — huudahti kreivi huumauksissaan, — lasken kaiken teidän jalkojenne juureen.

Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta. Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.

Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:

— Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?

— Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen, — vastasi kreivi nauraen.

— Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella naisella.

— Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.

— Jättäkäämme tämä puhetapa, — sanoi parisitar, — ja puhukaamme vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa. Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja ampumavaranne sekä hallituksenne… Milloin nuo tanssihuvit ovat?

— Huomis-iltana.

— Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu, naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina. Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti kun sieltä poistun… En huoli teidän sanastanne, — sanoi hän nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. — Kammoksun valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär, mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat lunnaat?… Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää… Ja hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.

— Mitä vaaditte pyssystäni? — kysyi kreivi nauraen.

— Enemmän kuin teistä itsestänne.

— Mitä sitten?

— Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon. Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita niin nopeasti. Ah, anteeksi, — hän sanoi, — asettakaa niin, ettei minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.

— Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, — vastasi kreivi ylpeänä. — Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin tähden? — hän kysyi surullisen näköisenä.

— Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, — sanoi parisitar nauraen. — Mutta rientäkää nyt pois täältä, — hän lisäsi hetken vaiettuaan. — Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista, sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.

— Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? — huudahti kreivi. — Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? — hän lisäsi itsetietoisena.

— Joutukaa, te profeetta! — parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan eikä hänen salaisuuttaan.

Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina
Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:

— Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena, markiisinkin edessä.

Ja hän painoi sormensa huulilleen.

Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä, tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä, sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.

— Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! — hän huudahti, huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. — Vaikka olen teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni, on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin kunnioitusta…

Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään ja ajatteli:

"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän kuin henkensä."

Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä odottivat.

— Vielä kaksi päivää, — hän huudahti, — ja… Hän keskeytti puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.

— Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, — hän kuiskasi Hulot'n korvaan.

Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista, jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa, ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se, etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista, ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta. Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".

— Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat toimeen ja…

— Mutta, — sanoi Corentin, — sinne on viisi Ranskan peninkulmaa; tahdotteko, että saatan teitä sinne?

— Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele, nimittäin itseänne, — virkkoi parisitar.

Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen intohimojaan.

* * * * *

Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan, miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua. Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku, jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo kuljettaa.

— Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita.
Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.

— Minäkö jäisin tänne! — huudahti Francine. — Kuka teidät sitten pukisi?

— Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?

— Se on tässä.

— Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita ottaa rahaa mukaan.

Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:

— Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä palvelija Corentinin luo… Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä! Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden frangin riksejä.

Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi. Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä, mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.

— Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, — sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin kellotapuliin.

Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.

Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista, joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine, joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin hansikasta ja sanoi:

— Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia emmekä tanssijaisia.

Ihan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille, Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta aasia.

Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä, ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira, jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie, jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa, joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta vaimon monia kysymyksiä.

Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen, joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin värivivahduksin.

Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan. Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi. Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen äärettömän sokkelon kautta.

Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin, käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.

Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti, joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade usein tekee liukkaiksi.

Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko, joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle puolelle.

Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia vaikeuksia valloitusyrityksessä.

Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla neiti de Verneuil retkellään samoili.

Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua, huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa koko kuningaskunnan sotavoimaa.

Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?

* * * * *

Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.

* * * * *

Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille, jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta, joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa. Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä. Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.

Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.

Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten, muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.

Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa käytetty lippu.

Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys, aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.

Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla täysi-ikäisiä ja lapsia — tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja, jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli. Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.

Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse, minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle, joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa sanoilla: In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti (Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).

Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti ristinmerkin.

— Rakkaat veljet, — jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté, Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau — kaikki tästä seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. De profundis clamavi ad te, Domine, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)

Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta. Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.

— Kristityt, — hän puhui, — nämä Jumalan valtakunnan puolustajat ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!… Tiedättekö, ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?… Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina! Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta! Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin: "Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva, mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin. Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa. Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt ovat!"… Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti, joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne, ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus, jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi, täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin. Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te, kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat kuninkaansa? — Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni — näin sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme! Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa, te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt! — hän vielä lopuksi virkkoi: — ainoastaan tänään meillä on valta siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan, niinkuin teki viime sodassa.

Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan, vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan, näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian, että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.

Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt hänelle saarnan ajaksi.

— Francine, — sanoi hän hänelle puoliääneen, — pelkäätkö, että voisit olla pakana tai turkkilainen?

— Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren äiti astuu ihan omin voimin…

Francinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin käsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin ja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria lähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat ojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin Galope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään. Nuo kolme pappia lauloivat Veni Creator hymnin, ja samaan aikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä suitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella toisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut pyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies vastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä mutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa paikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus hirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.

— Domine, salvum fac regem. [Herra, suojele kuningasta. Suom.]

Näin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja jonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä laulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka vastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi, laulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla hartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.

Nämä ajatukset elvyttivät hänen kuluneen elämänsä muistot. Mielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin juhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin kuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään olevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli hengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta katseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä ratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän muisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi päätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä rautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä hetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.

— Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta tähdätessäni sinisiin… ei ikinä! — sanoi Galope-Chopine tyytyväisenä nyökäyttäen päätään.

Marie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien niiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei kuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo loisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään; mutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka hetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien paheiden välkkeen.

Ennen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä tai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin neiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja maito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.

Tätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä kömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista miehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti de Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin hänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli häntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut niin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että tuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.

* * * * *

Auringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin, pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka sen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa alaisena.

Ennenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän sai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan kiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä hänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti kulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle. Heidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren rekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä. Tämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä katsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat aseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät melkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat käyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät, toiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa nukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja kurista.

Muuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de Verneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin palveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan opettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta kanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen armeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat Marignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen tämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa saattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.

Hän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä taloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli niin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa, onnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen huostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka sisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman epäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa neiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen talonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti lumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka ojensi hänelle.

— Ota tästä, — hän sanoi Galope-Chopinelle. — Ja jos teet minulle mieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja maistamatta omenaviiniä.

Chouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan rahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja mies katosi.

— Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? — kysyi Francine. — Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme täältä pois, ja kuka meitä suojelee?

— Onhan sinulla suojelijasi! — sanoi neiti de Verneuil piloillaan viheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen asentoaan.

Francine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.

— Mutta missä on teidän suojelijanne? — hän kysyi.

Neiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä bretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet ristiin.

— Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? — hän kysyi rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.

Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen oksaa ja sanoi:

— En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta. Mitä sanot siitä sinä, Francine?

Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan muoti salli naisten käyttää.

Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.

Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella pukunsa vaikutusta.

— Olen kammottavan näköinen tänä iltana! — hän sanoi, ikäänkuin olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. — Näytänhän vallan Vapauden kuvapatsaalta…

Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten, että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä. Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko vetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus oli houkutellut juhlatalon lähistöön.

Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei odottanut muuta kuin onnettomuutta.

Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan. Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.

— Herra markiisi, tulkaa joutuin, — hän sanoi. — Te yksin voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin. Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan, että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa saapui kemuihin.

— Tuo nainen on varmaankin hullu, — huudahti markiisi, — kun näin saattaa…

— Ritari du Vissard, — keskeytti abotti johtajan puheen, — huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä luvatut rahat…

— Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä…

— Minäkö, herra markiisi! — virkkoi abotti vielä kerran keskeyttäen. — Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon, että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle…

Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat raivokkaat huudot.

— Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! — huusi Rifoël, luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen miekkansa kahvaan.

— Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? — kysyi häneltä kylmästi markiisi.

Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël, vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.

— Mistä siis on täällä kysymys? — sanoi nuori johtaja, tutkien kaikkien kasvoja.

— Kysymys on siitä, herra markiisi, — vastasi eräs kuuluisa salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin pitää tuota herraa vertaisenaan; — kysymys on siitä, että tulette juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa, mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta. Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!… Tässä se on! — hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.

— Ovatko soittajat saapuneet? — kysyi markiisi rouva du Gualta ivallisella äänenpainolla.

Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet jäämään.

— Pitäkää varanne, herra markiisi, — sanoi hän hänelle, — te kohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin määrin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä edustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille täyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka epäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä odottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani tiedän, että prikaatikenraalin arvo…

— Te tarkoitatte kai everstin arvoa?

— En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi. Mutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää, en tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien aseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän nimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja myönnän, — näin hän kuiskaten lisäsi, — että he tyytyvät varsin vähäiseen. Mutta, — näin hän jatkoi ääneen, — kun aurinko nousee Versailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä, saavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet kuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti armonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä omaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty? Minä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset tehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan epäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka toitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä, Ranskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis välitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän kun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta taistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä kipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?

— Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian aikaisin, — vastasi markiisi.

— Kuulkaahan, herra markiisi, — kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan, — Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina varma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta me muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja tunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne siitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen ylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni alttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle — se ei ole mikään mitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. — Mutta, — hän jatkoi punastuen, — onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala varjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta. Tehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.

Jokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille, taitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti palveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran virkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas päällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.

— Entä te, parooni, — sanoi markiisi herra du Guénic'ille, — ettekö te vaadi mitään?

— Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin
Ranskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä…

— Hyvät herrat, — sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, — ajatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette kaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä vallankumouksellisille?

— Jakobiineille! — huudahti salakuljettaja. — Jättäköön kuningas minulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa hirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian…

— Herra de Cottereau, — sanoi markiisi, — näen muutamien kutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa voimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja te käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne, kuinka oikeutettuja ne lienevätkin.

Näin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen vastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt saapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja kunnioittavan näköisenä.

— Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit ovat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön tekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja huomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee, ryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.

Katseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan puoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä läsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan osaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se ylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen vaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi hänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin tarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi. Johtaja riensi hänen luokseen.

— Entä sinä, — sanoi markiisi, — mitä sinä vaadit?

— Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.

— Niin, niin, mutta sinä itse?…

— Oh, minä itse… Armollinen herra laskee leikkiä. Markiisi puristi bretagnelaisen känsäistä kättä ja sanoi rouva du Gualle, jonka luo oli mennyt:

— Rouvaseni, saatan kuolla yritykseni aikana ennenkuin olen ehtinyt kuninkaalle antaa tarkkaa raporttia Bretagnen katolisista armeijoista. Jos te näette kuninkaan paluun valtaistuimelle, älkää unhoittako tätä kunnon miestä, älkääkä parooni du Guénic'ia. Heissä on enemmän epäitsekästä antaumista kuin kaikissa näissä muissa herroissa.

Ja hän osoitti päällikköjä, jotka jotenkin kärsimättöminä odottivat nuoren markiisin myöntymistä heidän pyyntöihinsä. Kaikki pitivät kädessä auki käärittyä paperia, jossa edellisten sotien rojalistiset kenraalit kaiketi olivat todenneet heidän ansionsa, ja kaikki alkoivat napista. Keskellä heitä abotti Gudin, kreivi de Bouvan ja parooni du Guénic neuvottelivat, miten auttaisivat markiisia epäämään niin liioiteltuja vaatimuksia, sillä heidän mielestään nuoren johtajan asema oli hyvin kiusallinen.

Äkkiä markiisi kiinnitti ivasta säihkyvät silmänsä koolla olevaan seuraan ja sanoi kirkkaalla äänellä:

— Hyvät herrat, en tiedä, onko kuninkaan minulle myöntämä valta tarpeeksi laaja, jotta voisin tyydyttää vaatimuksenne. Hän ei kenties ole aavistanut niin suurta intoa ja uskollisuutta. Mutta saatte itse päättää, mikä on velvollisuuteni, ja kenties voin sen täyttää.

Hän poistui huoneesta ja palasi seuraavassa tuokiossa pitäen kädessään auki käärittyä paperia, joka oli varustettu kuninkaan sinetillä ja nimikirjoituksella.

— Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset minua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen, Normandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä antamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet hänen armeijoissaan.

Tyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit lähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen ympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta. Nuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon kirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.

— Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka todella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä saaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat, hylkäämään minut…

Rouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard, parooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan huudon: "Eläköön kuningas!" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa epäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian markiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli tapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin aina oli oleva heidän johtajansa.

— Nyt tanssimaan, — huusi kreivi de Bouvan, — tapahtukoon sitten mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän saamme nähdä.

— Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra parooni, — sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille, — en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman päivän työpalkkaa.

Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä, jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti, kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.

* * * * *

Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet, hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista, jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.

Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä onnellisempi.

Naiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti. Muutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa, tunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja tiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen mahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät nämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen keskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka kostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka näytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien kärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia imartelevia kohteliaisuuksia.

Jo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja silloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli surullinen, ja riensi hänen luokseen.

— Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien kanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? — hän sanoi.

Hän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli niitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä juuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut häntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä nuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä vakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti rohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä ja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui:

— Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! — sanoi rouva du Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta yrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. — Oh, markiisi, antaisin vereni, jos voisin hankkia teille tuon naisen ja saattaa teidät onnelliseksi hänen kanssaan.

— Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet kuoliaaksi?

— Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän sylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin kauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä sydän eksyttää hänet kunnian tieltä.

— Mitä tulee rakkauteen, — virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, — arvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin häntä vähemmin… ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä ajattelisi.

— Tuossa hän on! — huudahti äkkiä rouva du Gua.

Markiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi tuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa valossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen kasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa niissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti, hymyillen tälle naisviekkaudelle.

— Mille te nauratte? — kysyi kreivi de Bouvan.

— Puhkeavalle saippuakuplalle! — vastasi rouva du Gua hilpeänä. — Markiisi ihmettelee tänään — jos saa luottaa hänen sanoihinsa — että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta tuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil. Tiedättehän?

— Tuohon naikkoseen?… — virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. — Rouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on velvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että tuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.

— Herra kreivi, — sanoi markiisi värähtelevällä äänellä — kumpaa kunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa antamaanne?

Samassa kaikuva ääni kuulutti neiti de Verneuilin tulon. Kreivi riensi ovelle ja tarjosi käsivartensa tuntemattomalle kaunottarelle, osoittaen mitä syvintä kunnioitusta. Sitten hän vei hänet salin poikki, vieraiden heitä uteliaasti katsellessa, esitti hänet markiisille ja rouva du Gualle ja sanoi hämmästyneelle johtajalle:

— Pitää uskoa ainoastaan tämänpäiväistä sanaani.

Rouva du Gua kalpeni, nähdessään tämän onnettomuutta ennustavan nuoren naisen, joka jäi hetkeksi seisomaan, luoden ylpeitä katseita tähän seuraan, josta haki Vivetièren linnan pöytävieraita. Hän odotti kilpailijattarensa väkinäistä tervehdystä, ei katsonut markiisiin, vaan antoi kreivin viedä hänet kunniasijalle rouva du Guan viereen, jolle suosiollisesti hiukan nyökäytti päätään. Rouva du Gua seurasi viekasta naisvaistoaan siinä, ettei näyttänyt närkästystään, vaan hymyili ystävällisesti. Neiti de Verneuilin omituinen puku ja harvinainen kauneus nostivat hetkeksi ihailun muminan koolla olevassa seurassa. Kun markiisi ja rouva du Gua käänsivät katseensa Vivetièren vieraisiin, huomasivat he, että heidän ilmeensä kuvastivat vilpitöntä kunnioitusta, ja että jokainen näytti yrittävän jälleen saavuttaa loukatun parisittaren suosion. Molemmat toisiaan vihaavat naiset olivat nyt vastatusten.

— Mutta tämähän on sulaa taikaa, armollinen neiti! Eipä kukaan muu kuin te voi näin yllättää ihmisiä. Kuinka olette voinut tulla vallan yksin? — virkkoi rouva du Gua.

— Vallan yksin, — toisti neiti de Verneuil. — Siis ei teidän tänä iltana tarvitse ampua kuoliaaksi ketään muuta kuin minut, armollinen rouva.

— Suokaa minulle anteeksi, — jatkoi rouva du Gua. — En voi sanoin ilmaista, kuinka iloitsen teidän jälleennäkemisestänne. Olen todella tuntenut omantunnontuskia teille tekemästäni vääryydestä, ja olen toivonut tilaisuutta sitä hyvittääkseni.

— Mitä tulee teidän minulle tekemäänne vääryyteen, annan sen teille kernaasti anteeksi, mutta minulla on omallatunnollani niiden sinisten kuolema, jotka te salakavalasti murhautitte. Saattaisin kenties vielä valittaa kirjevaihtonne jyrkkyyttä… mutta annan teille anteeksi kaiken minulle tekemänne palveluksen tähden.

Rouva du Gua joutui aivan suunniltaan tuntiessaan kilpailijattarensa painavan kättänsä, kun tämä vielä lisäksi hymyili hänelle ärsyttävän ystävällisesti. Markiisi oli pysynyt liikkumattomana, mutta nyt hän tarttui rajusti kreivin käsivarteen.

— Te olette halpamaisesti pettänyt minut, — hän sanoi hänelle, — ja olette pannut kunnianikin epäilyttävästi alttiiksi. Mutta minä en ole mikään lapsellinen houkkio, minun täytyy riistää teiltä henki, tai teidän minulta.

— Markiisi, — vastasi kreivi ylpeänä, — olen valmis antamaan teille kaikki ne selitykset, joita haluatte.

Ja he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin olivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat oivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa tanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.

— Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille tehnyt ansaitakseni…? — kysyi rouva du Gua purren huuliaan raivoissaan.

— Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean luonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä kuolemaan!… Suon hänet kernaasti teille.

— Mitä siis olette tullut etsimään täältä? — kysyi rouva du Gua viekkaasti.

— Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte minulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen rauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee teidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.

Rouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella herttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat toisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.

— Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että olette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin vähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, — hän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien halua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon käden sametinpehmeän hienouden. — Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin luonteen, — hän jatkoi viekkaasti hymyillen, — no niin, hän olisi pettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.

— Vai niin!

— Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä ainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota Hänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.

— Vai niin, vai niin!…

Neiti de Verneuil ei lisännyt sanaakaan tähän ivalliseen huudahdukseen. Nuori ja kaunis ritari du Vissard, joka hehkui halusta saada anteeksi sen merkin, jonka hän oli Vivetièressä antanut häpäisemiseen, lähestyi neiti de Verneuiliä, pyysi häntä kunnioittaen tanssimaan, ja parisitar ojensi hänelle kätensä ja riensi ottamaan osaa katrilliin, jossa rouva du Guakin tanssi mukana. Näiden muiden naisten puvut muistuttivat maanpakoon karkoitetun hovin muoteja, jonka mukaista oli puuteroida tai kähertää hiukset, ja ne näyttivät naurettavilta, kun niitä vertasi samalla komeaan, hienoon ja yksinkertaiseen pukuun, jonka käyttämiseen neiti de Verneuilillä muodin nojalla oli oikeus, vaikka naiset puheissaan sitä tuomitsivat, mutta itsekseen kadehtivat. Miehet taas eivät ollenkaan tarpeeksi voineet ihailla näin luontevasti kammattuja ja koristettuja hiuksia ja pukua, jonka viehätys piili sen muotojen sopusuhtaisuudessa.

Nyt palasivat markiisi ja kreivi tanssisaliin ja osuivat neiti de Verneuilin taakse, joka ei kääntynyt. Ellei vastapäätä häntä oleva peili olisi hänelle ilmoittanut markiisin läsnäoloa, olisi hän sitä aavistanut rouva du Guan elkeistä, joka osasi huonosti kätkeä näennäisesti välinpitämättömällä ilmeellä sitä kärsimättömyyttä, joka hermostutti häntä hänen odottaessaan ennemmin tai myöhemmin näiden kahden kilpailijattaren välillä puhkeavaa taistelua. Vaikka markiisi keskusteli kreivin ja kahden muun henkilön kanssa, hän kuitenkin kuuli niiden tanssivien naisten ja miesten puheet, jotka tanssiasemien vaihtuessa hetkeksi tulivat seisomaan neiti de Verneuilin ja hänen vierustoveriensa paikoille.

— Oh, hyvä Jumala, niin, armollinen rouva, tuo nainen on todella tullut yksin, — sanoi muuan.

— Täytyypä olla hyvin rohkea, — sanoi nainen.

— Mutta jos minulla olisi tuollainen puku, luulisin olevani alasti, — huomautti toinen nainen.

— No, eipä itse puku juuri ole säädyllinen, mutta tuo nainen on niin kaunis, ja se sopii hänelle mainiosti!

— Katsokaahan, minä oikein häpeän hänen täydellistä tanssitaitoaan. Eikö hän teidän mielestänne ole kokonaan oopperan balettitanssijattaren näköinen? — virkkoi tuo kateellinen nainen.

— Luuletteko hänen tulleen tänne tekemään sopimuksia ensimäisen konsulin nimessä? — kysyi kolmas nainen.

— Eipä hän suinkaan tuo neitseellistä viattomuutta myötäjäisinä pesään, — ilkkui tanssiva nainen.

Gars kääntyi äkkiä nähdäkseen sen naisen, joka oli lausunut tuon ilkeän parjauksen, ja silloin rouva du Gua katsoi häneen, kasvoissa ilme, joka selvästi sanoi: "Siinä näette, mitä tuosta naisesta ajatellaan."

— Armollinen rouva, — sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle kilpailijattarelle, — toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet riistää häneltä hänen viattomuutensa.

Tämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville anteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän sitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa, kuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti de Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä keskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen hyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.

— Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia lähettiläitä! — sanoi hänen kavaljeerinsa.

— Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, — huomautti parisitar.

— Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! — virkkoi aatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.

— Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, — sanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.

— Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? — kysyi markiisi.

Mutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen, jättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi katseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen ja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi esiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan niistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista täydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin muisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä hinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi hänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään nousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi rajusti kreivin kättä ja poistui.

"Hän on siis poissa?" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan paikalleen.

Kreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun toi sieltä Garsin hänen luokseen.

"Hän on minun vallassani", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta markiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.

Yhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja sanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies näytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili siitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti maksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden arvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki enemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki Vivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili anteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta onnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka parisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt häntä ympäröivää ryhmää.

"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu", ajatteli Marie, "eikä hän tahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin ".

Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.

— Täällä on hirveän kuuma, — hän sanoi seuralaiselleen. — Huomaan, että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää… täällä ihan tukehdun.

Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet, ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä, että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Ettekö siis anna minulle anteeksi?

— Rakkaus, — vastasi Marie kylmästi, — ei anna anteeksi mitään, tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, — hän lisäsi, huomatessaan hänen ilosta säpsähtävän, — täytyy rakastaa…

Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä. Markiisi seurasi sinne Marieta.

— Tahdotteko kuulla minua? — hän huudahti.

— Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.

— No niin, — sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, — sallikaa minun puhua ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.

Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui, irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen, sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka samalla on rohkea.

— Te todistatte minulle täten, — hän sanoi koettaen saada hänet heittämään pois hiilen, — että saattaisitte minut mitä julmimman kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen, joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!

— Se on totta, — hän sanoi, — että olen ollut teille julma; mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan voi unhoittaa. Kuulkaahan minua… Minut petettiin halpamaisesti, mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka todistivat teitä vastaan…

— Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?

Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta osoittavan liikkeen ja nousi.

— Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te…

— Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.

Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua, pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.

— No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? — Hän ratkoi nenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut syvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.

Rouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin ja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion hän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin liikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän liikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.

— Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin myöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen, — sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.

— Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?

— Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko rankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? — Olen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, — hän virkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan, joka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille tikariaan.

"Mitähän kaikki tämä merkitsee?" ajatteli rouva du Gua.

— Mutta, — jatkoi Marie, — te rakastatte minua vielä… Ainakin haluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, — hän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, — on sen minulle todistanut. Minä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun täältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina synninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut takaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko maailmaa: nyt voin kuolla.

— Te siis vielä rakastatte minua? — sanoi markiisi.

— Olenko sanonut sellaista? — vastasi Marie ilkkuen, ilolla seuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti saapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. — Eikö minun kenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen pelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi, hän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa, omaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän mieleenne.

Markiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti rajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun luuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.

— Kas vaan, te punnitsette asiaa? — virkkoi neiti de Verneuil katkerasti hymyillen.

— Neiti, — vastasi nuori mies, — teidän epäilynne oikeuttaa minun epäilyni.

- Lähtekäämme täältä! — huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.

Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa epätoivoon sai hänet viipymään.

— Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? — kysyi markiisi, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.

— Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne vilpittömyyteen nähden?

— Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne, sensijaan että väijyisitte henkeäni!…

— Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua! — hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.

— No niin, — sanoi markiisi ollen suunniltaan, — ota henkeni, mutta kuivaa kyyneleesi!

— Oi, rakkaani, — huudahti Marie tukehtuneesta, — noita sanoja, tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni sinun onnesi edelle omasta onnestani! — Mutta, — hän jatkoi, — pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä, — näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen liikkuvaa poimua.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen tuoksun.

— Valmistakaa kaikki matkaamme varten, — hän sanoi; — saattakaa minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä! Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen uskoa itsenne minulle?

— Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.

— No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat. Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.

He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo, hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti — kaikki tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.

— Herra kreivi, — sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, — menkää tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni; ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.

"Kostoni käy minulle kalliiksi", — hän ajatteli nähdessään kreivin poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."

* * * * *

Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi, käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta. Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta. Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:

"Syöksyn kuoloa kohti."

Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä, ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan; saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi täydelleen haaveistaan.

— Älkää enää menkö edemmäksi, — hän varoitti. — Minun valtani ei enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä. Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui
Marie hänelle nämä kauheat sanat:

— Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

— Oi, olkaa armollinen, — hän sanoi pannen kätensä ristiin, — kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella — hän jatkoi ääni liikutuksesta värähdellen — herttua de Verneuilin tytär, mutta ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen, joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta… Tuo mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa. Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi, oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla. Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä virtausta. Sieluni oli kuitenkin — suokaa tämä itsetietoisuuteni minulle anteeksi — kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä. Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista, jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. — Isäni, — hän jatkoi huoattuaan, — nimittäin herttua de Verneuil, kuoli, tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena, jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt, joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut, jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin, että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta, joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin — muuten ainoa hyvitys, jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen, päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita. Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni? Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" — Tietäkää siis, herra markiisi, — hän jatkoi ontolla äänellä, joka ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, — tietäkää, että minä olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne. Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa, väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te, herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen. Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö, joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne, tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa, siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku, jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte minut… Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?…" ajatteli Marie, markiisin kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä. "Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.

— No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?… — hän kysyi uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.

— Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle tikarinpistoja kielellänne.

— Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?

— Hän nyt olisi minua katsellutkaan… oi Marie, hän rakastaa teitä!

— Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, — hän vastasi; — näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti. Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin jalkani asettaisin.

Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan, muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden, joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen. Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.

— No niin, — hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa oli hyvin kysyvä ilme, — kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.

— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi Corentin välinpitämättömästi, luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen, jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.

— Oh, — vastasi Marie, — Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.

— Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, — sanoi Corentin, — ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä rakkautta, jota te hänessä herätätte.

Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.

— Te arvostelette häntä itsenne mukaan, — hän vastasi.

— No niin, — sanoi Corentin kiivastumatta, — miksi ette tuonut häntä mukaanne kotianne?

— Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, — sanoi Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, — niin paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet pois Ranskasta?

Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:

— Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!

— Voi, herra päällikkö, — hän sanoi intohimon koko teeskentelemättömyydellä, — hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi sinisten verta…

— Kuulkaahan, Marie, — huomautti Corentin, — älkää pitäkö pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea leikkiä.

— Olkaa te vaiti, — huudahti Marie hänelle, — ja tietäkää, että se päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä viimeisenne.

— Huomaan, neiti, — sanoi Hulot ilman katkeruutta, — että minun tulee valmistautua taistelemaan.

— Siihen ette toki kykene, herra eversti. — Näin heillä olevan yli kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.

— No niin, saammeko sen käsiimme? — kysyi Corentin kärsimättömänä.

— En tiedä, — vastasi Marie välinpitämättömästi.

— Englantilaisia! — huudahti Hulot vihoissaan, — se vaan häneltä puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan sinulle englantilaisia, sen takaan!

— Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, — sanoi Hulot Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.

— Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, — vastasi Corentin miettiväisenä, — että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä, että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä — eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista maailmankaikkeuden keskipisteeseen?

— Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana, — virkkoi soturi kuivasti. — Tehkää te mitä ikinä tahdotte rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.

— Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, — sanoi Corentin. — Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata tuon rosvon.

— Kuinka niin? — kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin, paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.

— Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, — vastasi Corentin kumeasti, — ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle päätteeksi rikas — kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet mestauslavalla.

Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin kätyri sanoi olevansa.

"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".

Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.

"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat, että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä tavalla…"

Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen äkkiä:

— Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché… Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.

Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten arvoituksellisista vastauksista.

— Galope-Chopine! — huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.

Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.

— Arvoisa neiti, — hän sanoi, — kello kahden aikaan hän tulee minun talooni ja odottaa teitä siellä.

Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista korvat.

— Vai niin! — hän huusi Francinelle, — voin ja voin välillä on ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, — hän sanoi, avaten korinsa ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.

— Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, — lisätkää siis vielä yksi sou.

Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta, ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.

— Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle, Corentin lisäsi:

— Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.

Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:

— Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa… Corentin oli kääntänyt chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata häntä peilistä.

Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:

— Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.

Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus eikä Francinen eleet — kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä, jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi häneen tuimasti.

— Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita…

— Armollinen herra, — vastasi chouani, — koko Fougères'n kaupunki tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni…

— Corentin! — huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin vastauksen, — te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut… Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän juonianne kuin minä niiden vaikutinta. — Nyt saatte mennä, hyvä mies!

Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä — kaikki tämä pelästytti neiti de Verneuiliä.

Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.

— Corentin, — hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, — toivon, että annatte minun päättää pukeutumiseni.

— Marie, — sanoi Corentin, — niin, sallikaa minun puhutella teitä näin… te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne, ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan, jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne. Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä, joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää, mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa. Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.

— Olenhan sietänyt läsnäoloanne, — sanoi Marie ylpeänä.

— Lisätkää siihen, että sitä kadutte.

— Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta yrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?

— Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä tuntuu moitittavalta, — hän huomautti häikäilemättä, — en pitänyt silmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos onnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani kaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin aviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien asiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka veisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään tasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte on liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon. Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla Robespierren ja Dantonin puolella…

— Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! — sanoi neiti de Verneuil.

— Joutavia, — vastasi Corentin; — onhan hän kuollut, unhoittakaa hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne! Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa…

Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen salaisuuttaan.

— No niin, — hän vastasi, — olette arvannut oikein, Corentin. Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää kätkevän ansan.

— Mutta, — vastasi Corentin, — sanoittehan meille eilen, että hän saattoi teidät Fougères'en asti… Jos hän olisi tahtonut käyttää teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.

— Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa…

Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle, Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:

— Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.

— Suostun siihen, — sanoi Marie. — Mutta luvatkaa minulle, kautta kunnianne… oh, en siihen luota!… kautta autuutenne, mutta ettehän usko Jumalaan! Kautta sielunne… mutta teillä ei sitä ehkä ole! Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne? Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!

Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri, jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen, joka ei ollut aivan vailla notkeutta.

* * * * *

Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.

Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen, jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.

Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät, kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen ihastuminen sotaan.

Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset, kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet seurasivat ryhmästä ryhmään.

Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön näköinen, jota se esittää.

— No, mitä uutta kuuluu? — kysyi häneltä Corentin.

— Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, — vastasi päällikkö.

— Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, — virkkoi Corentin.

— Sen hyvin näkee, kansalainen, — sanoi Gudin. Ivalliset naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.

— Luuletko, — kysyi Corentin, — ettei Ranskaa voi palvella muuten kuin pistimillä!

Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.

— Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne valloittamaan Fougères'ta.

— Florigny! — huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. — Tuo kohtaus ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny, Mayennen tiellä?

— Ei ole kahta Florignyta, — vastasi nainen, osoittaen hänelle
Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.

— Haetteko te markiisi de Montaurania? — kysyi Corentin päälliköltä.

— Vähän häntäkin, — vastasi Hulot äreästi.

— Markiisi ei ole Florignyssa, — huomautti Corentin. — Lähettäkää sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.

— Hän on liian viekas ollakseen hullu, — huudahti Hulot nähdessään Corentinin pitkin askelin poistuvan. — Hän on todella urkkijain kuningas!

Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta, jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.

Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista. Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla, että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin, Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.

— Kas vaan, — huudahti Corentin, — sinun muka piti lähteä Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!… Olenpa aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.

Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.

— Seis, herra kenraali! — hän huusi päällikölle, joka kääntyi.

Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:

— Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa. Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen. Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet. Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman kirottuja "pöllö"-sotureitaan. — Gudin, — hän sanoi nuorelle fougèresläiselle, — riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät. Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. — Hitto vieköön, kuinka tuo poika kipaisee tiehensä! — hän virkkoi, nähdessään Gudinin juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. — Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!

Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.

Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.

Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten, että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.

— Hän on viekas, tuo vanha kettu! — huudahti Corentin, kun hänen näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa välkkyneet pistimenkärjet. — Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin konnankuje… Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!…

Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan omenapuun juurelle.

Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse, jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.

— Vaiti! siinä he ovat, — sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti päätään. — Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä, hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!

Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?" ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät uudelleen panostaa aseensa.

— Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! — huudahti nuori aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut. — Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.

Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.

— No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! — huusi Beau-Pied surullisena.

— Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät, kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä. Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? — kysyi Gudin.

— Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli, jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota mökkiä, josta näette nousevan savua.

— Hyvä! — huusi Gudin. — Vetäytykää te, — hän sanoi kahdeksalle soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä, jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman solmua.

Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.

Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.

Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät. Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti paljas iho esiin.

— Hoi, eukko, — sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen häntä, — missä on Gars?

Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät pellon aitauksen yli.

— Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä tulitte, — vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon sotilasjoukkoon.

— Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin, sinä vanha harakka? — virkkoi Hulot raa'asti. — Kautta Pyhän Annan, oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?

— En ymmärrä, mitä sanotte, — vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan työtään.

— Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? — huusi Hulot.

Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen katseen sotureihin, vastaten:

— Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä pitkin tuolla notkossa.

— Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä nenällään! — Katsohan, vanha varis!

Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut, univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.

— Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita? — virkkoi Hulot vihaisena.

— Anteeksi, — vastasi nainen; — mutta tähän maailman aikaan ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan kotoisin? — hän kysyi.

— Saint-Géorges'sta, — huusi pari kolme fougèresläistä
Ala-Bretagnen murteella, — ja olemme nälkään kuolemaisillamme.

— No hyvä, — jatkoi nainen, — näettekö savun tuolla? Se on minun taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään tulee meille, — hän lisäsi ylpeänä.

— Kiitos, vaimo hyvä, — sanoi Hulot. — Eteenpäin miehet, saakeli soikoon, — hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. — Nyt hän on käsissämme!

Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:

— Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja… Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa! — hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja piikkiherne-pensastoon.

* * * * *

Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa. Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.

"Oi, rakastan häntä liiaksi", — hän ajatteli kokien sielussaan epätoivonsekaista tunnetta. — "Tänään ehkä en enää voi hillitä itseäni…"

Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti; mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti häntäänsä ja vaikeni.

Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan. Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin epätasaisuudet.

Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä, jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen, että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi, ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.

Onnettomuutta liiteli ilmassa.

Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.

"Se on hän!" ajatteli Marie.

Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se oli hekkumaa.

— Herra markiisi, — sanoi vihdoin neiti de Verneuil ääni liikutuksesta värähdellen, — ainoastaan huoli teidän turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.

— Minun turvallisuuteniko? — hän kysyi katkerana.

— Niin, — hän vastasi. — Niin kauan kuin minä oleskelen Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi, voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää hakeko minua sieltä.

— Matkustatte pois, armaani!… Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.

— Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?… Entä siniset?

— Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?

— Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun kanssani.

— Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?

— Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista… Onhan minullakin ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.

— Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?

— Rakastan, — hän vastasi.

— Tule siis omakseni.

— Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani? Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties…

— Mutta jos minä en pelkää mitään?

— Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä minun asemassani?… Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?… Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne, kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua Parisiin?… jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan, jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä tekisitte?

— Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän, että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä, että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa? Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi luonani.

— Kuinka, teidän luonanne?

— Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?

— Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle nimenne, kätenne? — hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin ajatuksensa. — Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?… Ei, ei, rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset, lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen, nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! — — Ei, ennenkuin antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa; mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä, ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, — hän sanoi, huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, — palaan Parisiin, ettekä te tule sinne jälkeeni.

— No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!

— Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, — sanoi Marie ollen onnen hurmauksissa, — kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi, ennenkuin olet omistanut sen minulle?

Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä, aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta. Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.

"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi, surmaisin hänet. — Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.

Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan, käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.

— He ovat täällä, — hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.

— Kutka?

— Siniset.

— Mutta enpä tahdo kuolla ilman…

— Niin, ota…

Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen kuin ensimäinenkin.

Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä, joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän soturijoukon askelten töminän.

— Mene edellä ulos, — sanoi markiisi, — sinä suojelet minua.

Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään. Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn, Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon poikki.

— Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!
Ampukaa, konnat! — huusi Hulot jylisevällä äänellä.

Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat, hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja takaa-ajajan vauhti hidastui.

On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse. Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun luotisateen.

Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia, joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon nopeudella.

Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle, joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin, joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.

Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut, oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli ainoastaan paluumatkaa.

— Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, — huudahti Hulot luoden tarkkaavan katseen metsään, — en enää valitse itselleni ystävää!

— Kas, kas, — sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, — tuossa lintu, jolla on keltaiset höyhenet.

Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.

— Mutta mitä hänellä on tuossa? — sanoi toinen, vetäessään esiin rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. — Se on pyhä mies, pappi! — hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.

— Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! — sanoi kolmas, joka ei löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin taskusta, jota tarkasteli.

— Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,

— sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen ne.

— Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, — huomautti hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja heittäen ne koottujen esineiden kasaan.

Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha, Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä, joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.

— Soturit, — huudahti Hulot ankarana, — kiellän teitä jakamasta noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin kerkiävät!

— Herra päällikkö, — sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, — rahasta en välitä, mutta nuo kengät, — näin hän lisäsi, osoittaen kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, — nuo kengät sopisivat minulle kuin hansikas käteen.

— Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! — huomautti Hulot.

— Kuinka? — sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, — sodan alusta asti olemme aina jakaneet saaliin.

— En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, — virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.

— Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei suinkaan estä sinua ottamasta niitä, — sanoi upseerille eräs hänen vanhoista tovereistaan.

Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.

— Se on setäni kukkaro! — huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun päästi kumean huudon ja virkkoi:

— Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.

— Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, — sanoi hänelle vanha soturi.

— Mutta hän on kuollut! — vastasi Gudin. — Kuollut! Hän oli ainoa sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.

— Onpa hän tyhmä, tuo poika! — sanoivat kansalliskaartilaiset, jotka olivat jääneet saalista jakamaan. — Tuo pappi oli rikas, ja kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään, jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.

Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä sen takana.

* * * * *

Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin, jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.

Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa, — poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten, — palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.

Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean ja kaksi oribus'ia. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa, täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta, pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.

— Ne tappelivat Béraudièren pellolla, — huomautti poikanen.

— Meneppä sinne katsomaan, — sanoi äiti.

Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata, soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.

Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut, päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen nyreät kasvot tulivat näkyviin.

— Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän, Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa kolme kynttilää.

Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:

— Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne? Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille, että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja me sen tiedämme.

Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.

— Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat Saint-Georges'n garseja, — hän vastasi väristen, — ja minä sanoin heille, missä Gars oli.

Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän laidalle.

— Lähetin poikamme varoittamaan sinua, — jatkoi Barbette kauhistuneena, — mutta hän ei sinua tavannut.

Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä kaatui vuoteelle.

— Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! — hän sanoi.

Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.

— Barbette! — hän huusi, — Barbette!… Pyhä Neitsyt, löinpä liian lujaan!

— Luuletko, — kysyi Barbette avaten silmänsä, — että
Marche-à-Terre saa sen tietää?

— Gars sanoi, — vastasi chouani, — ottavansa selvän siitä, mistä petos johtui.

— Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?

— Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette hengitti vapaammin.

— Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, — hän sanoi, — niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.

— Oh, eipä minun enää ole nälkä! — huudahti Galope-Chopine surullisena.

Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta hän ei sitä katsonutkaan.

Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.

— Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.

— Meneekö Gars siis Fougères'en?

— Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.

Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat, jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä. Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.

— Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! — hän sanoi itsekseen ja luhistui kauhusta kokoon.

Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet maisemakuviinsa.

— Päivää, Galope-Chopine, — sanoi Marche-à-Terre totisena.

— Päivää, herra Marche-à-Terre, — vastasi nöyrästi Barbetten mies. — Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.

— Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, — sanoi Pille-Miche.

Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita, joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.

— Anna minulle nuuskarasiasi, — sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.

Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa, bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin, joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.

— Onpa täällä kylmä, — sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven yläluukkua.

Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.

Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi. Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta heidän punaisten villamyssyjensä alla.

— Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, — sanoi Marche-à-Terre.

— Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?

— Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, — sanoi Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut hänelle takaisin, — olet tuomittu.

Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.

— Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista…

— Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, — vastasi chouani.

Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.

— Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia hopeakolikoita! — huudahti Marche-à-Terre.

— Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en ole sanonut mitään, — vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi, siinä kaikki.

— Miksi puhut asioista vaimollesi? — kysyi raa'asti Marche-à-Terre.

— Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.
Olet tuomittu.

Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.

— Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?

— Minä pidän hänestä huolen, — sanoi Marche-à-Terre.

— Rakkaat toverini, — jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt kalpeaksi, — enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.

— Se on totta, — sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.

Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.

Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan ja sanoi:

— Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.

Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui rukousnauhansa päähän.

— Oi! — hän lausui päättäessään, — kaikesta huolimatta, serkkuni, koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään petturi.

— Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa sopia hyvän Jumalan kanssa.

— Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe…

— Riittää, — sanoi Marche-à-Terre; — jos tahdot, ettei sinua kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.

Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.

Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua Kapteenista. Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti edelleen:

Ensi kaupunkiin kun tuli, lempijänsä sydän suli, silkkihin hän hänet puki;

toiseen kaupunkiin kun tuli,
lempijänsä sydän suli,
kultahan hänet puki;

tyttö armas, kaunokainen, poikain syömet voitti vainen koko rykmentissä siinä.

Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa, jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon kansanlaulun ensi säkeistöjä:

Lähtekäämme, kaunokainen, sotaan, oma armahainen, pakosalle mailta näiltä.

Suur' ol' kapteenilla mure.
"Sitä ällös pahoin sure;
tytärtäni et voi saada.

Vaikka kosit häntä maalla,
merellä myös raivokkaalla,
hänt' et saa sä petoksetta."

Tyttärensä luokseen haastoi,
isä, vaatteet hältä raastoi,
syöksi sitten meren syliin.

Kapteeni ol' järkevämpi,
pelastamaan ketterämpi,
tytön laivaan nosti nopsa.

"Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä."

Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.

Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju, mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.

— Mikä sinun on, äiti rakas? — kysyi lapsi.

— Mene yksin, — huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. — Sinulla ei enää ole isää eikä äitiä!

Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään. Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme, joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi, katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.

Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä huomasi.

— Vedä puukenkäsi jalasta, — sanoi äiti pojalleen, — ja pistä jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, — hän huudahti kolkolla äänellä, — isäsi jalkinetta, äläkä koskaan vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!

Hän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat hiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.

— Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut sinisten asialle, — hän jatkoi. — Sinun tulee ruveta sotilaaksi, kostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat ottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.

Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia, tehdäkseen savun sakeammaksi. — Tuo tulee kestämään kauemmin kuin isäsi, kuin minä ja kuin Gars! — sanoi Barbette hurjan näköisenä osoittaen tulta pojalleen.

* * * * *

Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät kaupungin lähimmätkin maisemat.

Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita, linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.

Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut, sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman tuottamat edut.

Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä, jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää, jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon viehätys.

"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka suuresti hän minua rakastaa!…"

— Francine, — hän virkkoi, — se ei enää ole mikään unelma, tänä iltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt, ansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin voi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä palkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta kestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan kärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon kärsinyt!

— Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin se on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on hänelle sanonut kaikki teidän avunne?

— Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät, hänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa, niinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on niin rohkea!

— Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla
Fougères'en?

— Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät yllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä ei koskaan ole tarpeeksi… Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee järjestää hiukseni.

Mutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti pois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen huolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään jonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan, hänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi sentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen konnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä tapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi välittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki kasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden tai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta tutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.

— Olet oikeassa, Francine, — hän sanoi; — tahtoisinpa, samoin kuin sinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen utuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme… Tuo sumu on ihan tuskaannuttava, — hän lisäsi, uudelleen katsahtaen yhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.

Itse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja, jotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että huoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.

— Francine, — hän sanoi, — korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka ajelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan kello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää Corentinin minulle tuomat talvikukat… Vie pois tästä huoneesta kaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli. Tehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät selvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja kamiinille.

Marie katseli kauan tarkkaavasti vanhaa kudottua tapettia, joka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun ohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat sopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa tai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän noudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin kiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle kamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia olevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle isoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät mitä ihanimpia tuoksuja.

Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia. Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"

Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta, jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.

Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja, toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.

Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen, johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät kävelypuiston kallioihin.

— Lemmikkini, — hän siellä sanoi Francinelle, — siivoa ja järjestä täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää järjestämättä, — hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.

— Oi, kuinka te olette kaunis! — huudahti pieni bretagnetar.

— Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina kaunein koristuksemme.

Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan, jos ei markiisi häntä rakastaisi.

* * * * *

— Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? — kysyi Hulot Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en oli päällikön tuntenut.

— Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.

Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.

— Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta yöllä?

— Herra hyvä, — vastasi Barbette, — sitä en tiedä.

— Miksi petät puoluettasi? — kysyi Hulot äkkiä, vietyään maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.

— Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta, säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista vuotta säästänyt ne kokoon.

Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.

— Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse säilytät näitä rahoja.

— Minä! — hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. — Vaikka piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, — ja hän osoitti kädellään yhtä linnan torneista — niin tietäisivät chouanit kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.

Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.

— Päällikkö, — sanoi Corentin, — tämä on sellaisia tilaisuuksia, joissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden ainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme sotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet meitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet soturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan, jos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä herrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea. Emme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en. Ehkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on mieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa asukkaat levottomiksi.

— Lähdenpä tästä, — sanoi Hulot kärsimättömänä, — antamaan Pyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme askelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin taloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse päävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo, otan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä…

Corentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:

— Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei tulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin luona?… jos…

Corentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli jotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:

— Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki minua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin vahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää, että se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon, vangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio vaivata päätäni ryvettääkseni univormuani…

— Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan neiti de Verneuiliä.

— Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle asiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä…

— No hyvä, kansalainen, — huomautti Corentin ylpeänä, — hän kyllä tulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken, milloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin on nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!

"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!" ajatteli vanha puoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin pitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka läheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan Pyhän Léonardin portille. "Tuo mies tulee jättämään käsiini kansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina", ajatteli Hulot, "ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden puheenjohtajana". — Mutta yhtä kaikki, — hän virkahti itsekseen, kohauttaen olkapäitään, — onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan hän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi aatelinen poissa… Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!

Hän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen tarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.

Neiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka salaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan, mutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet uhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän seinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen näytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti mieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin voimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä päivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan markiisin kanssa.

Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti.
Ovi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.

— Pikku veitikka, — sanoi salapoliisin asiamies, — yhä vieläkö teitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin vaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne ettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa…

— Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? — täydensi neiti de Verneuil katkeran ivallisesti. — Hyvä herra, — hän jatkoi vakavana, — millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?

— Teidän luoksenne! — hän virkkoi katkerana.

— Muistutatte minulle, — hän vastasi ylpeänä, — etten täällä ole kotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon, siinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon; lähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä…

— Sanokaa pois: urkkijoita, — huomautti Corentin. — Mutta tämä talo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois lähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, — hän lisäsi luoden häneen pirullisen katseen.

Neiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta äkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja hymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.

— Näettekö tuon savupatsaan? — hän kysyi äänessä järkähtämätön tyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät mielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.

— Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä, jotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.

— Miksi on äänenne niin värähtelevä? — kysyi Corentin. — Lapsi-parka, — hän lisäsi lempeästi, — tiedän kaiken! Markiisi tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille…

Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin. Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.

Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa miellytti, niin raskas kuin se olikin.

— Tuo nainen rakastaa häntä, — hän mutisi hampaiden välistä.

— Rakastaa! — huudahti Marie. — Oi, mitä merkitseekään tuo sana!… Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni…

Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä kauhistutti.

— Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, — hän sanoi hänelle, — tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen veripisaran hänen tähtensä… Puhu, mitä vaadit.

Corentin vavahti.

— Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, — hän sanoi äänessä mitä lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. — Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.

— Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa minua pelastamaan hänet.

— No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? — hän kysyi, koettaen tehdä tämän kysymyksen levollisesti.

— Oi, sitä en ollenkaan tiedä… Molemmat katsoivat toisiinsa vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää minua", ajatteli Corentin. — Marie, — hän virkkoi, — minulla on kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?

— Erinomaisesti, — vastasi neiti de Verneuil. — Te tahdotte todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen, jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.

— Hyvästi, neiti, — sanoi Corentin kuivasti.

— Kas niin, — virkkoi parisitar hymyillen, — istukaa tuohon älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista, jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.

Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.

— Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, — hän sanoi äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.

— Montauran voi, — sanoi Marie säälistä hymyillen, — tarjota teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja…

— Ettekö voi, — huudahti Corentin äkkiä, — saada häntä pakenemaan samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se tapahtuu, ja…

Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin paljon.

— Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? — hän jatkoi, hymyillen mitä luonnollisimmin. — Kuulkaahan, Marie, nyt luotan täydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta kaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin hyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä vapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.

— Sen lupaan teille, — vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.

— Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.

Neiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon miehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.

— Voitte luottaa minuun, — sanoi Corentin. — Älkää minua pettäkö, ja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.

— Uskon teitä, Corentin, — huudahti neiti de Verneuil vallan heltyneenä.

Marie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja ihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.

"Mikä hurmaava olento!" intoili Corentin poistuessaan. "Enkö siis koskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja intohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun jalkaini juureen, hän!… Totisesti, markiisin täytyy kuolla… Ja jos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas lokaan… No niin", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan huomaamattaan oli suunnannut askeleensa, "hän ei kenties enää epäile minua. Satatuhatta écu'ta pöytään!… Hän luulee minua ahneeksi. Joko se on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo."

Vaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään päätöstä.

Sumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä vahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen päässä.

"Uusi onnettomuus", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. "On mahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee rakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun suojelemaa taloa!" — Ken siellä? — hän huudahti, tarttuen erään tuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle kaikkein vaarallisinten kallioiden yli.

— Se olen minä, — vastasi viaton lapsenääni.

— Kas, sehän on pieni poika, jonka jalka on verellä tahrattu. Etkö tahdo kostaa isäsi puolesta? — kysyi Corentin.

— Tahdon, — vastasi lapsi.

— Hyvä. Tunnetko Garsin?

— Tunnen!

— Sen parempi. No hyvä, älä poistu luotani ja tee täsmällisesti kaikki, minkä käsken. Siten päätät äitisi kostontyön ja ansaitset paljon rahaa. Tahdotko mielelläsi paljon rahaa?

— Tahdon.

— Jos tahdot saada paljon rahaa ja tappaa Garsin, tulen minä huolehtimaan sinusta.

"Kas noin, Marie", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen, "sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on liian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä — eihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa; nyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti sokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen Hulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen."

Samana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä keinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä ja Hulot'n pistimistä.

— Minä lähden häntä varoittamaan, — huudahti pieni bretagnetar.

— Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua johtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä kuitenkaan löytämättä.

Sommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin helposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:

— Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun hyvän tuuman!

Ja hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä ratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen onnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka ani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan sykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät tuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten nuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti kiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.

Äkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma yhteislaukaus.

Neiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:

— Minä kuolen… he ovat surmanneet hänet!

Sotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine nousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään korpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo tasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden paperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta parisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:

— Päällikkö lähetti nämä.

Ollen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki seuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:

"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin sanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden joukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla hyötyä, j.n.e."

— Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! — hän huudahti, viskaten tuon kirjeen tuleen.

Hän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka oli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:

"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana te häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton tasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti ansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa varsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée alistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä matkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat asiat."

Tämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi ja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän katsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.

— Ja herra odotuttaa itseään! — hän sanoi julman ivallisena.

— Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! — huudahti
Francine.

— Jos hän ei tule, — sanoi Marie kumealla äänellä, — niin lähden minä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan… Francine, olenko oikein kaunis?

— Te olette hyvin kalpea.

— Katso, — jatkoi neiti de Verneuil, — tämä tuoksujen täyttämä huone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma — saattaakohan kaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä aion tarjota lemmen riemun?

— Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?

— Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja tahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!… Niin, niin, ilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän huonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh, tämä tuottaa minulle surman! — Mutta olenpa mieletön! — hän virkkoi nauraen; — hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni hänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi minua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle koston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan. Luulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on epäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti minut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli saattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi alentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo pettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän surmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin suurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä pyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma? Hän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka tulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään…

— Marie, — sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, — olkaa, kuten niin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen rakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää hänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne kidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin mitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette koskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet kutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!

— Pikku lemmikkini, — vastasi neiti de Verneuil, hyväillen Francinen kättä, — sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka vakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin kernaasti totella sinua…

— Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?

— Vaiti, älä enää puhu minulle tuosta miehestä. Verrattuna häneen on
Corentin jalo olento… Ymmärrätkö?

Marie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään levollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että sammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas astuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa raatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä ilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin vahdistoon kysymään, missä Hulot asui.

Tuskin hän oli poistunut asunnostaan, kun Corentin astui siihen sisälle.

— Oi, herra Corentin, — huudahti Francine, — jos teillä on myötätuntoa tuon nuoren miehen kohtaloon, niin pelastakaa hänet! Neiti aikoo ilmiantaa hänet. Tuo kurja kirje on pilannut kaiken.

Corentin otti välinpitämättömästi kirjeen käteensä ja kysyi:

— Ja minne neiti läksi?

— En tiedä.

— Riennän pelastamaan hänet, — sanoi Corentin, — hänen omasta epätoivostaan.

Hän katosi, vieden mukaansa kirjeen, kulki kiireesti läpi huoneiden ja sanoi pikku pojalle, joka leikitteli oven edessä:

— Minne päin se nainen meni, joka vastikään tuli ulos tästä ovesta?

Galope-Chopinen poika kulki yhdessä Corentinin kanssa muutaman askeleen, näyttäen hänelle viettävää tietä, joka johti Pyhän Léonardin portille.

— Tuonne, — hän sanoi epäröimättä, noudattaen sen kostontunteen kehoitusta, jonka äitinsä hänessä oli herättänyt.

Tänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin asuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.

— Palaa entiseen paikkaasi, — virkkoi urkkija, — ole leikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin silmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.

Corentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa neiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen sinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.

— Minne menette? — hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. — Olette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä ulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.

— Missä päällikkö Hulot on? — kysyi häneltä Marie.

Tuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli kiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja pian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.

— Tuhat tulimaista! — huusi Hulot, — enpä koskaan ole vakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää voivan komentaa säätä mielensä mukaan.

— Miksi valitatte? — virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen voimakkaasti hänen käsivarteensa, — tämä sumu voi peittää yhtä hyvin koston kuin petoksenkin… Herra päällikkö, — hän lisäsi kuiskaten, — tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.

— Onko hän teidän asunnossanne? — kysyi Hulot, jonka äänen värähtely ilmaisi hänen hämmästystään.

— Ei, — hän vastasi, — mutta antakaa minulle luotettava mies, ja lähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.

— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Corentin hätäisesti Marielta. — Jos luonanne on sotilas, se häntä pelottaisi, mutta lapsi ei herättäisi epäluuloa, ja sellaisen toimitan luoksenne.

— Herra päällikkö, — jatkoi neiti de Verneuil, — tämä sumu, jota sadattelette, tekee teille mahdolliseksi nyt heti piirityttää taloni. Asettakaa sotilaita kaikkialle. Asettakaa vahti Léonardin kirkkoon, jotta hän voi pitää silmällä puistikkoa, jonne päin salini ikkunat ovat. Asettakaa vartijasotureita kävelypaikalle, sillä vaikka huoneeni ikkuna on kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta, epätoivo usein antaa voimia mitä vaarallisimpiin hyppäyksiin. Kuulkaahan: luultavasti annan tämän herrasmiehen astua ulos asuntoni alaovesta. Antakaa siis ainoastaan rohkean miehen toimeksi väijyä häntä; sillä, — näin hän jatkoi huoaten, — ei voi kieltää, että hän on urhoollinen, ja hän tulee puolustautumaan.

— Gudin! — huusi päällikkö.

Heti tuo nuori fougèresläinen riensi esiin siitä pienestä joukkueesta, joka Hulot'n mukana oli palannut kaupunkiin ja joka oli jäänyt seisomaan riveihin vähän matkan päähän.

— Kuuleppa, poikaseni, — kuiskasi hänelle vanha soturi, — tuo pahuksen tyttö toimittaa käsiimme Garsin, en tiedä mistä syystä, mutta se on yhdentekevää eikä liikuta meitä. Ota mukaasi kymmenen miestä ja teidän on asettuminen niin, että vartioitte sitä umpikujaa, jonka pohjukassa on tämän neidin talo; mutta asetu niin, ettei nähdä sinua, eikä miehiäsi.

— Hyvä, herra päällikkö, tunnen hyvin paikkakunnan.

— No niin, lapsukaiseni, — jatkoi Hulot, — lähetän Beau-Piedin ilmoittamaan sinulle, milloin voitte hakata päälle. Koeta itse saada käsiisi markiisi, ja jos voit tappaa hänet, niin ettei minun lainmukaisesti tarvitse häntä ammuttaa, niin tulee sinusta parin viikon päästä luutnantti, taikka nimeni ei ole Hulot. — Katsokaapas, neiti, tässä näette pojan, joka ei arkaile, — hän sanoi Marielle, osoittaen Gudiniä. — Hän on oleva oiva vahti talonne edustalla, ja jos markiisi tulee sieltä ulos tai pyrkii sinne sisälle, niin ei hän pääse hänen kouristaan.

Gudin lähti kymmenen sotamiehen seurassa matkaan.

— Tiedätteköhän oikein, mitä teette? — kuiskasi Corentin neiti de
Verneuilille.

Marie ei vastannut. Hän näki jotenkin tyytyväisenä niiden sotamiesten poistuvan, joiden oli määrä aliluutnanttinsa komentamina asettua vartijoiksi kävelypaikalle, sekä niiden, jotka Hulot'n käskystä asettuivat Pyhän Léonardin kirkon pimeiden sivumuurien varjoon.

— On taloja, joiden seinät ovat ihan kiinni minun talossani, piirityttäkää nekin. Älkäämme laiminlyökö vähintäkään varokeinoa, jotta meidän ei myöhemmin tarvitse katua.

"Onpa hän vallan raivoissaan", ajatteli Hulot.

— Enkö ole profeetta? — kuiskasi Corentin Hulot'n korvaan. — Sanansaattajaksi annan hänelle tuon pienen pojan, jonka jalka on verellä tahrattu, niin että…

Hän keskeytti puheensa. Neiti de Verneuil oli ripein askelin rientänyt asuntoonsa, minne Corentin seurasi häntä, viheltäen kuin onnellinen mies ainakin; saavutettuaan hänet, hän jo seisoi oven kynnyksellä, missä Corentin tapasi Galope-Chopinen pojan.

— Neiti, — sanoi Corentin, — ottakaa luoksenne tämä pikku poika, ette voi saada sen viattomampaa ja uutterampaa sanansaattajaa kuin hän.

Sitte hän lisäsi pojalle:

— Kun olet nähnyt Garsin, tule luokseni vahtitupaan, niin annan sinulle niin paljon rahaa, että voit syödä sokerileivoksia koko elinikäsi.

Lausuessaan nämä sanat, jotka hän ikäänkuin hengitti pienen pojan korvaan, tunsi Corentin hänen kovasti puristavan hänen kättään, ja näki hänen sitten seuraavan neiti de Verneuiliä.

— Ja nyt, ystäväni, sopikaa niin kuin parhaaksi näette! — huudahti
Corentin, kun ovi heidän jälkeensä oli sulkeutunut.

Ja hän mutisi:

— Jos aiot nauttia lemmen hekkumaa, pikku markiisini, niin tulee se tapahtumaan ruumisliinoillasi.

Mutta Corentin, joka ei malttanut päästää näkyvistään tätä onnetonta taloa, meni kävelypaikalle, missä tapasi päällikön antamassa määräyksiä.

* * * * *

Ennen pitkää tuli yö. Kaksi tuntia kului, eivätkä eri matkojen päähän asetetut vahdit olleet huomanneet mitään, josta olisi voinut päättää markiisin pujahtaneen sen kolmikertaisen vartijaketjun läpi, missä joka soturi tarkkaavaisena piilopaikastaan vartioi niitä kolmea puolta, joilta saattoi päästä "Papukaija"-torniin.

Parikymmentä kertaa Corentin oli mennyt kävelypuistosta vahtituvalle, yhtä monta kertaa hän oli odotuksissaan pettynyt, eikä hänen nuori viestintuojansa ollut saapunut. Ajatuksiinsa vaipuneena urkkija kulki hitaasti edestakaisin kävelypaikalla, ollen kolmen sielussansa yhteentörmäävän intohimon kiduttamana, nimittäin rakkauden, ahneuden ja kunnianhimon. Kello löi kahdeksan joka tornissa. Kuu nousi hyvin myöhään. Sumu ja yö verhosivat hirvittävään pimeyteen ne paikat, joissa tämän miehen suunnittelema näytelmä oli saava ratkaisunsa.

Salapoliisin asiamies osasi hillitä intohimonsa, hän puristi käsivarret ristiin rinnalle, eikä kääntänyt katseitaan siitä ikkunasta, joka valo-aaveen tavoin kohosi ylhäällä tornissa. Kun hän kävellessään joutui laakson puolisien äkkijyrkkien kallioiden reunalle, hän tähysteli vaistomaisesti niitä himmeitä valoja, jotka keskellä sumua tuikkivat siellä täällä kaupungin tai esikaupunkien taloista, vallien ylä- ja alapuolella. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan Nançon-virran kohina, tornikellon surulliset ja säännölliset lyönnit, vahtisotilaiden raskaat askeleet tai aseiden kalske, silloin kun vaihdettiin vahteja. Kaikki oli käynyt juhlalliseksi, sekä ihmiset että luonto.

— On pimeä kuin suden kidassa, — sanoi Pille-Miche.

— Eteenpäin vaan, — sanoi Marche-à-Terre, — äläkä puhu enempää kuin kuollut koira.

— Tuskin rohkenen hengittää, — huomautti chouani.

— Jos se, joka juuri pani kiven vierimään, tahtoo että valitsen hänen sydämensä tikarini tupeksi, tarvitsee hänen vaan tehdä tämä temppu uudelleen, — sanoi Marche-à-Terre niin hiljaisella äänellä, että se sekaantui Nançon-virran veden kohinaan.

— Minähän se olin, — sanoi Pille-Miche.

— No niin, sinä siunattu saituri, — virkkoi chouanijoukon johtaja, — ryömi vatsallasi kuin ankerias, muuten saamme täällä heittää henkemme pikemmin kuin tarpeellista on.

— Kuulehan, Marche-à-Terre, — sanoi parantumaton Pille-Miche, joka käsien avulla laahautui eteenpäin vatsallaan loikoen ja saapui toverinsa tasalle, jonka korvaan hän puhui niin hiljaa, etteivät jälessä tulevat chouanit siitä kuulleet tavuakaan, — kuulehan, Marche-à-Terre, jos saa luottaa ylhäisen naishenkilömme sanoihin, on tuolla ylhäällä aimo saalis korjattavissa. Jäämmekö sen kahteen pekkaan tasan?

— Kuuleppas, Pille-Miche! — sanoi Marche-à-Terre, heittäytyen vatsalleen ja jääden siihen asentoon. Koko joukko teki saman liikkeen, sillä äkkijyrkänteen tuottamista vaikeuksista chouanit olivat vallan uupuneet.

— Kyllä sinut hyvin tunnen, — virkkoi Marche-à-Terre, — sinä olet tuollainen pohjaton ahmatti, joka tosin on yhtä valmis antamaan iskuja kuin niitä saamaan. Mutta emme ole tulleet tänne riisumaan kuolleilta jalkineita, tänään olemme piruja piruja vastaan, ja hukassa on se, jolla on liian lyhyet kynnet. Ylhäinen rouva on lähettänyt meidät tänne pelastamaan Garsia. Hän on tuolla, nostahan koirankuonoasi ja katso tuota tornin yläpuolella olevaa ikkunaa.

Samassa löi kello kaksitoista. Kuu nousi ja loi sumun valkean savun näköiseksi. Pille-Miche puristi voimakkaasti Marche-à-Terren käsivartta ja osoitti hänelle vaieten kymmenen jalkaa heidän yläpuolellaan välkkyviä rautapistimiä.

— Siniset ovat jo saapuneet, — sanoi Pille-Miche. — Väkirynnäköllä emme saa aikaan mitään.

— Kärsivällisyyttä! — virkkoi Marche-à-Terre, — jos en tänä aamuna näitä paikkoja tutkiessani erehtynyt, on Papukaija-tornin juurella vallien ja kävelypaikan välissä sola, johon aina kaadetaan lantaa, ja sille voi laskeutua alas kuin vuoteelle.

— Jos Pyhä Labre, — sanoi Pille-Miche, — tahtoisi muuttaa hyväksi omenaviiniksi kaiken sen veren, joka tulee virtaamaan, niin fougèresläiset huomenna saisivat aimo varaston.

Marche-à-Terre peitti leveällä kourallaan ystävänsä suun; sitten hän kumealla äänellä antoi määräyksen, joka rivistä riviin toistettiin viimeisiin chouaneihin asti, jotka riippuivat kallion rinteellä pitäen kiinni kanervista.

Corentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli kahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion jyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi vallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky nähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa näyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin hän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin opetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka poliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta ja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän kuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa näkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin liikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.

Tämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion veti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan vastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi ja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka oli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon yhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään hahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän ojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei odottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja pehmeitä ruumiinmuotoja.

— Menkää hiiteen, rouvaseni, — hän mutisi. — Jos ette olisi kohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne… Mutta mistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? — Nainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.

Kun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen vastasi kauhusta vapisevalla äänellä:

— Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.

"Sehän on niin sanottu markiisin äiti", ajatteli Corentin. "Mitähän sekin aikoo tehdä?" — No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä, — hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. — Siis vasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!

Corentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että rouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi häntä kaukaa pirullisen varovasti.

Tämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti ryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät opastanut.

"Tuossa on ylhäinen rouvamme!" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten karhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. — Olemme tässä, — hän kuiskasi rouva du Gualle.

— Hyvä, — vastasi tämä. — Jos voit löytää tikapuut siitä talosta, jonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars on pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se on makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy koettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa, jota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt Nançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä hänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta jos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi tikarilla.

Huomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli luullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni Pyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä nukkuvan leirivuoteella.

— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille, — vastikään hän paneutui pitkäkseen.

— Chouanit ovat täällä! — huusi Corentin Hulot'n korvaan.

— Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! — virkkoi päällikkö vielä puoleksi unenkohmelossa; — saammehan sitten ainakin tapella!

Kun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien omituista asemaa tornin varjossa.

— Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka asetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, — huudahti päällikkö. — Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä, lähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina. Täällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat ovat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle kuin kivet, taittamatta jäseniään.

Linnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö palasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin Marche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki vahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin talosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi Corentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia hallitsevaa ikkunaa.

— Kansalainen, — sanoi hänelle Hulot, — luulen, että markiisi vetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.

— Hän on tuolla ylhäällä! — huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa. — Näin ikkunaverhoilla miehen varjon… En ymmärrä, minne pikku poika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas tuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!

— En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta kai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, — huomautti Hulot, jolla oli omat syynsä vielä hiukan odottaa.

— Herra päällikkö, lain nimessä käsken teidän viipymättä hyökätä tuota taloa vastaan.

— Mikä sinä olet miehiäsi pakoittaaksesi minut hyökkäämään!

Välittämättä päällikön vihasta, Corentin sanoi hänelle kylmästi:

— Sinun on pakko totella minua! Tässä sotaministerin asianmukaisesti allekirjoittama paperi, joka velvoittaa sinut siihen, — hän virkkoi, vetäen esiin paperin taskustaan. — Luuletko meitä kyllin yksinkertaisiksi, antaaksemme tuon naikkosen menetellä mielensä mukaan? Meidän on määränä tukahuttaa kansalaissota, ja tuloksen suuruus puolustaa vähäarvoisia keinoja.

— Rohkenen lähettää sinut hii… ymmärrätkö? Riittää jo, käännös vasempaan, eteenpäin mars ja jätä minut rauhaan, ja tavallista pikemmin.

— Mutta lueppa, — sanoi Corentin.

— Älä ikävystytä minua mokomine valtuuksinesi, — huusi Hulot, närkästyneenä siitä, että olento, jota hän piti niin halveksittavana, antoi hänelle käskyjä.

Samassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta tullut rotta.

— Gars on matkalla! — hän huusi.

— Minne?

— Pyhän Léonardin katua alaspäin.

— Beau-Pied, — virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi lähellä, — juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö! Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, — huusi päällikkö.

Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.

* * * * *

Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa, liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.

Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan. Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.

Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.

Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä, kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen hänet kulkemaan.

— Tuossa hän on, — sanoi yksi heistä.

— Hän on hyvin kaunis! — huudahti pappi.

— Niin, todella, — sanoi edellinen; — mutta kuinka hän on kalpea ja kiihoittunut!…

— Ja hajamielinen! — lisäsi kolmas, — hän ei meitä ollenkaan huomannut.

Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:

— Hän on tuolla sisällä, Marie…

Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa, harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä, tunsi sen ja sanoi Francinelle:

— Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon, niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.

Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea, oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa. Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä, jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen kamiini-kelloa:

— Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä odotetaan.

Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä olevalle sohvalle.

— Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! — sanoi markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. — Toivon, — hän jatkoi ääni mairittelevana, — että Marie hetken kuluttua on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta aviopuolisostaan.

Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi häntä silmiin.

— Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? — hän kysyi nauraen. —
Mutta kätesi polttaa!… Rakkaani, mikä sinun on?

— Rakkaani! — hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.

— Niin, — sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, — niin, rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.

Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:

— Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista konnista!

Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen hämmästynyt.

— Joutavia! — hän sanoi, heittäen pois tämän aseen — en pidä sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.

Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä, koettaen syleillä häntä.

— Älä koske minuun! — huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.

— Hän on järjiltään, — sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.

— Niin, järjiltään, — toisti Marie, — mutta en kuitenkaan tarpeeksi, ollakseni sinun leikkikalusi… Mitä en voisikaan antaa anteeksi intohimolle, mutta tahtoa omistaa minut ilman rakkautta ja kirjoittaa se tuolle nai…

— Kelle minä olen kirjoittanut? — hän kysyi osoittaen ihmetystä, joka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.

— Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.

Nyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin rajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:

— Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan tekoon…

Neiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän kutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:

— Missä on kirje?

— Herra Corentin otti sen.

— Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen ja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.

Päästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin oli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi häntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat mitkä sai sanotuksi:

— Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi uhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan sinua ainaisesti!

Äkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti, ja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:

— Vieläkö minua rakastat?

— Voitko sitä epäillä? — hän vastasi melkein alakuloisena.

Marie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja hämmentyneenä matkan päähän hänestä.

— Epäilenkö sitä!… — hän huudahti.

Hän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat kuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja viedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin, joka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt vahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän tunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de Bouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli valinnut todistajiksi.

— Kieltäydytkö yhä edelleen? — kysyi markiisi häneltä hiljaa.

Tämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi polvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:

— Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!

Hänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen silmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen käsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen avatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui rakkautta ja hyvyyttä.

— Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, — hän sanoi.

— Viimeinen! — toisti Marie.

Francine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie viittasi heitä vaikenemaan.

— Kutsukaa tänne pappi, — hän sanoi, — ja jättäkää minut yksin hänen kanssaan.

He poistuivat.

— Arvoisa isä, — sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui hänen eteensä, — lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te, sanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta kaiken; onko se totta?

— Se on totta, — vastasi pappi. — Kaikki on mahdollista sille, joka on kaiken luonut.

Neiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:

— Oi, Jumalani! — hän sanoi haltioituneena, — uskoni Sinuun on yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä ihme, tai ota henkeni!

— Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, — sanoi pappi.

Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn. Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari, tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa — kaikki tämä tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut kaikkein pyhimmät asetukset.

Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin päteviksi.

Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan "papinloukoiksi".

Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.

— Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen tytär.

— Missä syntynyt?

— La Chasteriessa, lähellä Alençonia.

— Enpä totisesti uskonut, — sanoi parooni hiljaa kreiville, — että Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!… Herttuan ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!

— Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, — vastasi kreivi de Bouvan hymyillen; — mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä toinen nainen minua miellyttää, ja tuolle "Charretten Tammalle" aion nyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!

Markiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen; molemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä todistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä aseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten askelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon sijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä kohti.

— Hän on pyhimyksen näköinen, — kuiskasi Francine.

— Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen olemaan hiton jumalinen, — sanoi kreivi puoliääneen.

Kun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen, hän vastasi "tahdon", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan juureen ja sanoi:

— Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla sitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.

Kun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen, missä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat istuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään kovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi hänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen, jonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken kuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän viittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt varomattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla onnettomat seuraukset.

— Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta sanoa: Minä menehdyn!… — sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan päivällishuoneesta.

Tämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella. Aterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa, Marie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa olivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään astuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala kauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen omituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi kuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.

— Hyvät herrat, — hän sanoi papille, paroonille, kreiville, — pyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista teille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on saanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne. Ei mitään vastaansanomista, — hän virkkoi papille, joka aikoi puhua. — Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.

Tuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa uhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He joutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin monet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma, jossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta, jotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.

Marie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: "Kuusi tuntia jälellä elämästä!"

— Olenko todella voinut nukkua?… hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen hereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata päättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. — Olen todella nukkunut, — hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että kellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.

Hän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin lepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän hymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.

"Oh", ajatteli neiti de Verneuil, "hän nukkuu makeasti kuin lapsi! Mutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää häntä verrattomasta onnesta!"

Hän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi nyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni, ja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka ei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti sulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta tällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti kiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä olisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei tuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan. He nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa kiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta äkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli alakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle lempeästi:

— Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?

— Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?… — hän kysyi vavisten.

— Onneen…

— Kuolemaan!

Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun, valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt, kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali, joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti nyrpeänä.

— Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne…

— Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!

— Näetkö unta?

— En.

He katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi, sulkien hänet syliinsä:

— Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!

— Eikö siis kaikki ole hukassa! — huudahti Marie. — Alphonse, — hän virkkoi, hetken vaiettuaan, — onko vielä toivoa?

Samassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine hyökkäsi sisään pukuhuoneesta.

— Pierre on täällä! — hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.

Markiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun, tehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset kykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka Francine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan selittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei silloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään joukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö todeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten eksyttämiseksi.

— En ikinä mahdu ulos tuosta, — sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta ympyrä-ikkunaa.

Siinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon ympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi hiljaa:

— Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!

— Oh, vielä suudelma, — sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka jalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä osaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi epätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan samalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän tahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen käsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas tikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka äkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä liiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.

— Seis. Ampukaa!

Nämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta, murtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja seutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade seurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta. Tasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta, armotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen välillä hiljaisuus oli kauhistuttava.

Mutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa häälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän rupesi epäilemään jotain ansaa.

— Eipä yksikään noista elukoista älähdä, — hän sanoi Hulot'lle; — molemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä jollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä…

Kärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan, urkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli niin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi, kuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan vakavan kahakan touhua, huudahti:

— Se on totta, heitä ei voi olla kaksi. Ja hän riensi vahtituvalle.

— Hänen päätänsä on pesty lyijyllä, herra päällikkö, — sanoi hänelle Beau-Pied, joka tuli Hulot'n luo; — mutta sitä ennen hän tappoi Gudinin ja haavoitti kahta miestä. Tuo hurja mies oli jo murtautunut kolmen meikäläisen rivin läpi ja olisi päässyt livahtamaan ulos kaupungista, ellei Pyhän Léonardin vahtisoturi olisi lävistänyt häntä pistimellään.

Kuultuaan tämän päällikkö syöksyi vahtitupaan ja näki leirivuoteella verisen ruumiin, joka juuri oli siihen laskettu. Hän lähestyi poloista, jota luuli markiisiksi, nosti lakkia, joka peitti kasvoja ja vaipui alas tuolille:

— Sitä aavistin, — hän huudahti, äkkiä lyöden käsivarret ristiin.
— Tuo tyttö oli liian kauan pitänyt häntä luonaan.

Kaikki soturit seisoivat liikkumatta paikoillaan. Päällikkö oli poistaessaan lakin nähnyt niiden alta valuvan esiin pitkät mustat naisen hiukset.

Äkkiä keskeytti hiljaisuuden aseellisen joukon saapuminen Corentin astui sisälle vahtitupaan, kulkien neljän sotamiehen edellä, jotka paarin tavoin asetetuilla pyssyillään kantoivat Montaurania, jolta useat luodit olivat murskanneet lantion ja käsivarret. Markiisi laskettiin vuoteelle vaimonsa viereen, jonka tunsi ja jonka käteen sai tarttuneeksi suonenvedontapaisella liikkeellä.

Kuoleva nainen sai vaivoin päänsä käännetyksi, tunsi puolisonsa, värähteli kauhistuttavasti ja mutisi melkein sammuneella äänellä nämä sanat:

— Huomeneton päivä!… Jumala on liian hyvin kuullut rukoukseni!

— Päällikkö, — sanoi markiisi, ponnistaen kaikki voimansa, ja hellittämättä Marien kättä, — vetoan rehellisyyteenne, pyytäen teitä ilmoittamaan kuolemani nuorelle veljelleni, joka on Lontoossa. Kirjoittakaa hänelle, että jos hän tahtoo noudattaa kuolinhetkellä lausumaani kehoitusta, hän ei kanna aseita Ranskaa vastaan, kuitenkaan koskaan hylkäämättä kuninkaan palvelusta.

— Tämä on tapahtuva, — sanoi Hulot, puristaen kuolevan kättä.

— Viekää heidät lähellä olevaan sairaalaan, — sanoi Corentin.

Hulot tarttui urkkijan käsivarteen niin rajusti, että hänen ihoonsa painuivat hänen kynsiensä jäljet, ja sanoi hänelle:

— Koska tehtäväsi täällä nyt on suoritettu, niin pötki joutuin tiehesi. Ja katso tarkoin päällikkö Hulot'n kasvoja, jotta voit välttää joutumasta niiden näkyviin, jollet tahdo, että hän käyttää vatsaasi miekkansa huotrana.

Ja vanha soturi veti jo esiin miekkaansa.

— Siinä yksi niitä rehellisiä miehiä, joita ei onni koskaan tule potkaisemaan korkealle, — mutisi Corentin, poistuttuaan kauas vahtituvasta.

Markiisi jaksoi vielä päännyökkäyksellä kiittää vastustajaansa, osoittaen hänelle sellaista kunnioitusta, jota soturit tuntevat rehellistä vihollista kohtaan.

* * * * *

Vuonna 1827 eräs vanha mies vaimonsa seurassa myyskenteli raavaita Fougères'n torilla, eikä kukaan sanonut hänelle mitään, vaikka hän oli tappanut enemmän kuin sata miestä. Ei edes muistutettu hänen liikanimeään "Marche-a-Terreä". Eräs henkilö, jolta on saatu arvokkaita kaikkia tämän kertomuksen henkilöitä valaisevia tietoja, näki hänen taluttavan lehmää ja astuvan sennäköisenä, että ohikulkijat aivan vaistomaisesti virkahtivat: — Kas tuossa oikein kelpo mies!

Mitä tulee chouaniin liikanimeltä Pille-Miche, niin hänen loppunsa on jo kerrottu toisessa teoksessa. Kenties Marche-à-Terre yritti, joskin turhaan, pelastaa toveriansa mestauslavalta ja oli ehkä Alençonin torilla sen kauhean mellakan aikana, joka oli kuuluisan Rifoël—Bryond—La Chanterie-oikeudenkäynnin huomattavia tapahtumia.