III.
Epoodit.
"Finis coronat opus."
1 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Oi ystäväni Maecenas! Sinä aijot Liburnilaisaluksillasi[2] lähteä noiden korkeilla torneilla varustettujen laivain[3] keskelle, valmiina kokemaan jokaista Caesarin vaaraa, oman henkesi uhalla.[4] Mitäpä teen minä,[5] jolle elämä on hupaista sinun eläessäsi, mutta päinvastoin[6] vastenmielistä? Tokkopa minä, käskysi mukaan,[7] vietän rauhallista elämää, elämää, joka on suloton, paitsi sinun seurassasi, tahi koenko sietää tätä rasitusta[8] sellaisella mielellä, jolla sopii[9] ainoastaan urhollisten[10] miesten? — Minä tahdon sietää sitä ja seurata sinua rohkealla mielellä joko pitkin Alppien harjanteita ja vierasvaratonta Kaukasusta[11] tahi aina Länsimaiden[12] äärimmäiseen soppeen asti. Kentiesi kysyt, miten minä, joka olen rauhaa-rakastava ja heikonlainen, omalla vaivallani voin huojentaa sinun?[13] Sinun seurassasi olen tunteva vähemmin tuota pelkoa, joka pikemmin valtaa etäällä-olevat;[14] niinpä[15] lintukin, joka vartioitsee[16] höyhenettömiä poikiansa, enemmän pelkää käärmeiden luokse-luikertelemisia, jätettyänsä ne yksin,[17] vaikk'ei itse teossa läsnä-ollessansakaan voisi niille antaa enempää apua. — Mielihyvällä tahdon käydä tätä ja jokaista muutakin sotaa,[18] ainoastaan sinun suosiosi saavuttamiseksi; mutta en suinkaan, että aurani, jotka ovat valjastetut useampain härkäin hinattaviksi, röyhiskelisivät[19] eteenpäin tahi karjani ennen polttavan tähden[20] nousua vaihtaisi lukanialaiset[21] laitumet kalabrialaisiin,[22] enkä että komea maataloni koskettaisi korkean Tuskulumin kirkeläisiä[23] muureja. Kyllin ja ylinmäärinkin on hyvyytesi rikastuttanut minua. Minä en tahdo hankkia sellaista, jota joko ahnaan Khremeen[24] tavoin kätkisin[25] maahan tahi irstaan hekumoitsijan[26] hävittäisin.[27]
2 Laulu.
Koronkiskoja Alfiukselle.[1]
"Onnellinen se, joka, asioimishommista[2] erillänsä, kuten muinainen[3] ihmissuku, omilla härillänsä muokkaa[4] isältänsä perittyjä peltojansa, vapaana kaikesta koron käyttelemisestä:[5] hän ei sotilaana innostu[6] sotatorven uhkaavasta äänestä,[7] eikä kauhistu kuohuvaa mertä; hän karttaa sekä toria[8] että mahtavain kansalaisten komeita kynnyksiä.[9] Niinmuodoin hän joko johdattelee[10] viiniköynnösten vaurastuneita vesoja korkeisin poppeleihin tahi katselee alhaisessa laaksossa mylvien[11] kuljeskelevia karjalaumojansa tahi leikkelee sirpillänsä kuivettuneita oksia ja istuttelee[12] satoisampia sijaan tahi panee puserretun[13] hunajan puhtaisin astioihin tahi keritsee arkoja[14] lampaitansa tahi, kun Syksy[15] kohoittaa vainioille[16] herttaisilla[17] hedelmillä ruunatun päänsä, miten hän iloitsee poimiessansa ympättyjä[18] pääronoita ja noita väriltänsä purpuralle[19] vertoja-vetäviä viinirypäleitä lahjoittaaksensa sinulle, oi Priapus,[20] ja sinulle, oi isä Silvanus,[21] sinä rajain suojelija! Häntä huvittaa virua milloin vanhan tammen siimeksessä, milloin tuuhealla nurmikolla. Sillä välin purot puikeltavat korkeiden äyrästensä välillä,[22] linnut visertelevät metsissä ja lähteet lirisevät juoksevin vesin,[23] viekotellen vienoon uneen. Mutta kun jyrisevän Jupiterin[24] talvi valmistelee myrskyjä ja lumipyryjä, silloin hän joko koiralaumallansa[25] kaikilta puolin[26] ahdistelee julmia metsäsikoja viritettyihin verkkoihinsa tahi pingoittaa sileille virepuille harvat verkkonsa syölästen rastasten paulaksi[27] tahi tavoittelee ansallansa jänistä ja muuttelevaa[28] kurkea, noita vaivainsa viehättäviä palkintoja. Kukapa näiden ohella[29] olisi unhoittamatta niitä raskaita huolia, joita rakkaus tuottaa? Mutta jos vielä kaino puoliso puolestansa hoitaa taloutta ja rakkaita lapsia, kuten Sabinilaisnainen[30] tahi rivakan Apulialaisen päivettynyt[31] puoliso, jos hän läjäilee vanhoja[32] halkoja pyhälle liedelle vähää ennen väsyneen miehensä kotiintuloa ja, sulkien muhkean karjansa vitsaksista-tehtyihin aitauksiin, lypsää[33] tyhjiksi sen täysinäiset utareet ja, ottaen käsille tämänvuotista viiniä[34] armaasta astiasta, valmistaa ostamattoman[35] atrian; silloin minua eivät miellytä enemmän Lukrinus-järven[36] ostronit,[37] ei kampela, eivätkä skaaritkaan,[38] jos nimittäin niitä joitakuita[39] tuo kovalla kohinalla idästä noussut myrsky ajelee tähän mereen;[40] silloin ei Afrikan[41] kana eikä Jonian[42] pyy maukkaammin mahdu vatsaani, kuin noista puiden tuuheimmista tertuista poimitut oliivimarjat tahi niityillä kasvava hierakkaheinä tahi nuo vaivaantuneelle vatsalle terveelliset koirannauriit tahi Terminalis-juhlaa[43] varten teurastettu karitsa tahi sudelta säilynyt vohla. Miten hauska on tällaisten atriain ohella nähdä täyteläisten lammasten kiiruhtavan kotiin, nähdä uupuneiden härkäin väsyneellä niskallansa kantavan nurinkäännettyä iestä ja orjain, noiden rikkaan talon työmehiläisten, kokoontuneen[44] loistavain Larien[45] ympärille!" — Kun koronkiskoja Alfius oli lausunut näin, keräsi hän, aikoen suoraapäätä ruveta maanmieheksi, koko rahasummansa kassaan Iduksena[46] — mutta Kalendaena[47] hän taas koki panna sen kasvuille.
3 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Jos joku jumalattomalla kädellänsä on kerran ruhtonut isänsä iäkkään kaulan,[2] hän syököön[3] tuota vielä keisoakin[4] vaarallisempaa kynsilaukkaa! Oi elonleikkaajain karaistut sisälmykset! Mitä lajia myrkkyä lieneekään tämä, joka polttaa sisustassani? Tokkohan näihin yrtteihin kiehutettu käärmeen veri on jäänyt minulta huomaamatta tahi onko Kanidia[5] valmistanut minulle tämän onnettoman atrian? Kun Medea[6] ihaili tuota kaunista päällikköä,[7] enemmän kuin ketään muuta Argonauttaa,[8] voiteli hän tällä[9] Jasonin,[10] jonka piti valjastaa härät outoon[11] ikeesen:[12] tällä[9] hän, kostaessansa kilpakosijatartansa, kostutti lahjansa ja pakeni sitten siivekkäillä käärmevaljakoillansa.[13] Ei mikään senvertainen tähtien[14] helle ole koskaan sattunut kuivan[15] Apulian[16] osaksi, eikä suurempaan tuleen ole syttynyt lahja tuon toimekkaan Herkuleen hartioillakaan.[17] — Kuitenkin, jos sinulla, oi leikikäs Maecenas, olisi joskus himoa johonkin sellaiseen, toivon, että tyttösi kädellänsä vastustelisi suuteloasi ja makaisi aivan[18] vuoteen syrjällä.
4 Laulu.
Kohtuuttomasta kohoamisesta.[1]
Millainen eripuraisuus on, salliman määräyksestä, sattunut susien ja vuonain osaksi, sellainen vallitsee meidänkin välillämme, oi sinä, kyljiltäsi iberialaisilla pampuilla[2] ja sääriltäsi vahvoilla kahleilla löylytetty! Vaikka kävelet, pöyhkeillen rikkaudestasi, niin kohtalo ei kuitenkaan muuta kantaasi.[3] Näetkö, astua kenottaessasi pitkin Pyhää-Katua[4] tuossa kuusikyynäräisessä toogassasi, miten ohitse-kulkijain teeskentelemätön närkästys kääntää heidän katseensa sinne tänne? "Tämä", he sanovat "tämä triumvirein[5] piiskoilla aina julistajan[6] inhoon asti piesty, tämä kyntää falernolaisen[7] kartanonsa tuhansia auranmaita ja ajaa Appian-tietä[8] hevosillansa sekä istuu ylevänä ritarina ensi rivissä,[9] vastoin Othon[10] lakia. Mitä hyödyttää varustaa niin monta, raskasta[11] ja keularaa'alla varustettua laivaa merirosvoja ja orjajoukkoa vastaan,[12] kun tämä, tämä on sotatribuunina?"
5 Laulu.
Velhotar Kanidialle.[1]
"Mutta, kaikkein jumalain nimessä, jotka taivaassa, jotka maailmaa ja ihmissukua hallitsevat, mitä merkitsee[2] tämä melske? Mitä merkitsee kaikkein[3] tuima tuijotus minua ainoata kohtaan? Kautta lastesi, jos nimittäin Lucina,[4] rukouksesi mukaan, on auttanut sinua[5] todellisissa synnytyksissä; kautta tämän arvottoman[6] purpurakoristuksen;[7] kautta Jupiterin,[8] joka ei hyväksy tällaista, sadattelen sinua: sano, miksi tuijotat minuun, kuten äitipuoli[9] tahi keihäällä isketty peto?" Kun poika, joka vapisevin huulin, oli näin vaikeroinnut, seisoi siinä riistetyin kaunistuksin,[10] tuo pieni olento, joka olisi voinut hellyttää Thrakialaistenkin[11] armottomat sydämet; käskee Kanidia, jonka hiuksissa ja siivoamattomassa päässä kiemuroi pieniä käärmeitä,[12] kolkhilaisessa[13] taikatulessa poltettaa haudoilta riistettyjä viikunapuita,[14] hautijaiskypressejä, ruman sammakon verellä tahrittuja munia, öisen tarhapöllön[15] höyheniä ja noita kasveja, joita Jolkus[16] ja taika-yrteistä rikas Hiberia[17] tuottaa, sekä nälkäisen koiran suusta riistettyjä luita. — Mutta sonnustettu Sagana, pirskuttaen Avernus-järven[18] vedellä kauttahaltansa koko talon, törröittää karkeista hiuksistansa, kuten meri-iili tahi raivo metsäsika. Minkään pahan omantunnon häätämättä kaiveli Veja, puhkuen ponnistellessansa,[19] lujilla lapioilla maata,[20] jotta pojan, silmäillessänsä[21] useampia kertoja[22] päivän pitkään muuteltua ruokaa, pitäisi tähän kuopattuna kuoleman, koska hän ainoastaan kasvoin sen verran yleni näkyviin,[23] kuin kelluvat[24] ruumiit leu'oin kohoavat vedenpinnan yläpuolelle — siinä tarkoituksessa — jotta hänen tyhjäksi imetty sydämensä ja nesteetön maksansa kelpaisi lemmenjuomaksi, kun nuot hänen kiellettyyn[25] ravintoon luodut silmänsä kerran olisivat riutuneet. Ett' ei tuota himoissansa miesten-tapaista[26] Foliaa, kotoisin Ariminumista,[27] ole puuttunut, häntä, joka thessalialaisen loitsunsa lumoamina voi temmata tähdet ja kuun taivaslaelta maahan, sen uskoi sekä joutilas Neapolis[28] että jokainen naapurikaupunki.[29] — Mutta julma Kanidia sitten, joka kellertävillä hampaillansa kaiveli leikkaamatonta peukaloansa,[30] mitä hän sanoi tahi oli sanomatta? "Oi te, jotka olette toimissani mitä uskollisimmat[31] kanssatietäjättäret, Nox[32] ja Diana,[33] sinä, joka hallitset hiljaisuutta, kun salaista jumalanpalvelusta pidetään; nyt, nyt auttakaa minua, nyt kääntäkää vihanne ja jumaluusvoimanne viholliseni[34] asuntoa kohden! Sillä aikaa kuin villipedot piileksivät metsässä, makeaan uneen vaipuneina, haukkukoot Suburan[35] koirat, kaikkein nauruksi, tuota haureliasta ukkoa, joka on kauttahaltansa voideltu nardus-öljyllä, jommoista vaan minun käteni eivät olisi täydellisemmin valmistaneet.[36] — Mitä on tapahtunut? Miksi vaikuttavat vähemmin muukalaisen[37] Medean kauheat taikakeinot, joilla hän kosti kopean kilpakosijattarensa,[38] mahtavan Kreonin[39] tyttären, sekä sitten pakeni, kun päällysvaate, tuo verivisvalla[40] tahrittu lahja, tulella poltti nuoren vaimon? Ja kuitenkaan ei mikään kasvi, eikä mikään karkeissa paikoissa piileskelevä juuri ole jäänyt minulta huomaamatta. Hän viruu vuoteella, joka on pirskoitettu nesteellä, joka saattaa unhoittamaan kaikki kilpakosijattareni. — Hah, hah! Vapaana taitavamman[41] loihtijattaren puoskaroimisista, kuljeskelee hän edestakaisin! Mutta Varus! Tuntemattomain juomain avulla olet sinä — oi mies-parka, joka olet vielä paljo itkevä! — kiiruhtava luokseni takaisin, eikä sydämesi enää marsilaisten[42] loihtujen lumoamanakaan pääse vehkeistäni vapaaksi. Vaikuttavamman[43] maljan valmistan, vaikuttavamman täytän sinua, halveksijaani[44] varten; ja pikemmin vaipuu taivas merenpintaa syvemmälle ja maa leviää sen[45] yläpuolelle, kuin sinä olet palamatta rakkaudesta minuun, samoin kuin pihka mustanpunaisessa liekissä." — Tämän ohella poika ei enää, kuten ennen, koettanut lempein sanoin suositella jumalattomia,[46] vaan epäillen, miten keskeyttäisi hiljaisuuden, tokaisi hän näihin thyestelaisiin[47] rukouksiin:[48] "Taikakeinot eivät voi muuttaa korkeaa oikeutta vääryydeksi, ihmisen mielen mukaan. Minä kiusaan teitä manauksillani; kauheaa manausta ei soviteta millään uhrilla. Vieläpä, kun teidän kuolemaan tuomitsemananne[49] olen heittänyt henkeni, tapaan minä yöllisenä raivohaahmuna teidät sekä varjona käyrin kynsin[50] raapin kasvojanne, joka voima on pyhille Maneille[51] suotu, sekä, oleskellen levottomain rintakehäinne tiehyvillä, riistän teiltä pelolla unen. Teitä, oi noita-akat, pitää ihmisjoukon, katu kadulta, molemmin puolin, kivillä paiskeleman ja selkänne pehmittämän; sitten pitää sutten ja Eskvilian[52] lintujen raasteleman hautaamattomia jäseniänne sinne-tänne; tämä näytelmä ei väisty vanhempiani, jotka — ikävä kyllä! — elävät jälkeeni."
6 Laulu.
Kassius Severukselle.[1]
Miksi häiritset viattomia vieraita,[2] sinä susia arasteleva koira? Miks'et mahdollisesti[3] suuntaa tänne tyhjiä uhkauksiasi ja hätyyttele minua, joka taas voin purra sinua? Sillä, kuten Molossus[4] tahi kellertävä Lakon,[5] nuo paimenten uskolliset toverit, pyydän minä hörössä korvin[6] otuksia pitkin korkeita lumikinoksia, mikä peto tahansa sitten sattuneekin edelleni. Mutta sinä taas, kun olet täyttänyt lehdon peloittavalla äänelläsi, vainuat ainoastaan itsellesi heitetyn ruokapalan.[7] Varo, varo; sillä mitä rajuimpana kohoitan minä varustetut sarveni pahoja vastaan, kuten tuo valapattoisen Lykambeen[8] halveksima vävy[9] tahi Bupaluksen tuima vihollinen.[10] Kentiesi, jos joku mustalla hampaallansa kajoaa minuun, pitää minun itkeä tillittää lapsen lailla, jota ei saata rankaista?
7 Laulu.
Roman kansalle.[1]
Mihin, oi pahantekijät, mihin syöksytte? Miksi tartutte miekkoihin, jotka ovat olleet kätkössä?[2] Onko liian vähän Latinalais-vertä[3] vuotanut sekä maalla että merellä?[4] Ei suinkaan siinä tarkoituksessa, että Romalainen polttaisi poroksi kateellisen Karthagon[5] komeat linnat tahi että tuo masentamaton Britannialainen[6] vangittuna kulkisi pitkin Pyhää-Katua,[7] vaan että tämä kaupunki,[8] Parthialaisten[9] toivomuksen mukaan, kukistuisi omain kättensä kautta. Mutta sellaista tapaa ei ole ollut susilla eikä jalopeuroillakaan, jotka ovat julmia ainoastaan erilaista sukupuolta vastaan.[10] Tokko teidät hurmaa sokea raivo vai joku väkevämpi Voima[11] vai oma rikoksenne? Vastatkaa! He vaikenevat: vaalea kalpeus[12] anastaa heidän kasvonsa ja heidän mielensä tyrmehtyvät hämmästyksestä. Niin on asian laita! Kova kohtalo ja veljenmurhan[13] kauhistus ahdistavat Romalaisia, aina niistä ajoin, jolloin viattoman Remuksen veri vuoti maahan, kostoksi[14] jälkeentulevaisille.
8 Laulu.
Hekumalliselle akalle.[1]
Kysytkö[2] vielä, sinä pitkän iän laahaama, mikä lamauttaa voimiani,[3] ehkä sinulla on musta hammas ja korkea ikä vakoo kurttuja otsallesi sekä inhoittava takapääsi on ammollansa kuihtuneiden perävieriesi välillä, kuten hivuneen lehmän? Todellakin minua kiihoittavat[4] rintasi ja niukeat nisäsi,[5] nuot tamman utareiden kaltaiset, sekä veltto vatsasi ja pöhistyneisin pohkeisin liittynyt laiha reitesi. Vaikka oletkin äveriäs ja voittojuhlaa-viettäneiden esi-isäin Kuvat[6] johtavat ruumissaattoasi, niin kumminkaan ei löydy ketään aviovaimoa, joka pyöreämmin helmin[7] kaunistettuna kopeasti kulkisi mukana! Mitäpä todellakin siihen sanot, että stoalaiset kirjat[8] tavallisesti[9] viruvat silkkipatjaisi välillä?[10] Tokkohan harjaantumattomat jänteet vähemmin kangistuvat tahi lakastuuko vähemmin siitinkalu? Vaan olkoon — kiihoittaaksesi tätä haluttomasta[11] masmalosta, täytyy sinun suullasikin työskennellä.
9 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Oi onnellinen Maecenas! Milloin minä, iloissani Caesarin voitosta, nautin komeassa palatsissa[2] seurassasi tuota juhla-atrioita varten säilytettyä[3] Caekubus-viiniä[4] — niin on Jupiterin[5] mieleen — lyyryn kajahdellessa huilulla säestetyistä sävelistä, edellisen dorilais-,[6] jälkimmäisen frygialais-tapaan,[7] kuten äskettäin,[8] kun Neptunilaispäällikön[9] laivaston palon jälkeen, aaltojen ahdistamana, täytyi paeta,[10] uhattuansa kaupunkia[11] niillä kahleilla, jotka hän ennen ystävänä oli riistänyt kavalilta orjilta?[12] Romalainen,[13] voi toki! — te jälkeentulevaiset kiellätte sen — perin naisen[14] valtaan vaipuneena, kantaa sen sotilaana aseita ja saarros-aineksia[15] ja julkeaa palvella kurttuisia kuohilaita,[16] vieläpä aurinko häpeäksemme näkee hyttöstorjukkeenkin[17] sotamerkkiemme keskellä! Toki kaksituhatta Gallialaista,[18] mutisten tämän johdosta, käänsi hevosensa ympäri, ylistellen Caesaria; ja vihollisen laivasto, nopeasti käännettyänsä peräkeulansa vasemmalle, piileksii satamassa. Io triumfe! Viivytätkö kultaisia vaunuja[19] ja loukkaamattomia[20] hiehoja? lo triumfe! Sinä et ole tuonut kotia samallaista päällikköä Jugurthan sodasta,[21] etkä myöskään tuota Afrikusta,[22] jolle hänen urhollisuutensa pystytti hautapatsaan Karthagon[23] kukistamisen johdosta. Sekä maalla että merellä masennettuna, muutti vihollinen[24] purpurapukunsa surukaapuun. Nyt suuntaa hän matkansa, kokien vastatuulta, joko tuohon sadasta kaupungistansa kuuluisaan Kretaan[25] tahi Notuksen[26] huuhtelemille Syrteille[27] tahi ajeltuu epävarmalla merellä. — Tuoppa tänne, oi poika, avarampia maljoja ja Khios- tahi Lesbos-viiniä;[28] tahi sekoita meille Caekubus-viiniä, joka tukahuttaa tuppaavaa oksennusta. Hauska on makealla viinillä poistaa huoli ja pelko, jotka ovat vallinneet meissä Caesarin kohtalon suhteen.
10 Laulu.
Runoilija Maeviukselle.[1]
Tuo laiva, jonka ankkuri nostettiin onnettomalla hetkellä,[2] lähtee merelle, vieden mukanansa inhoittavan Maeviuksen. Muistappa, oi Auster,[3] peloittavilla aalloilla piestä sen kumpaakin kylkeä! Pimittävä Eurus[4] paiskelkoon sinne tänne pitkin myrskyävää mertä sen köysiä ja murtuneita airoja! Nouskoon sellainen Akvilo,[5] joka murskaa tutisevat tammet korkeilla vuorilla! Älköön yhtään ystävällistä tähteä tuikkako tuona synkkänä yönä, jolloin myrskyisä Orion[6] laskee! Älköön hän kulkeko tyynemmällä merellä, kuin Kreikkalaisten voittoisa sotajoukkokaan, kun Pallas[7] käänsi vihansa poltetusta Iliumista[8] Ajaxin[9] jumalatonta laivaa vastaan! Oi mikä hiki on merimiehilläsi, mikä kellahtava vaaleus sinulla ja entäs tuo akkamainen voivotus ja nuo rukoukset vihastuneelle Jupiterille, kun Jonian lahti, sateensekaisesta etelätuulesta vonkuen, on murtanut laivasi! Mutta jos sinä lihavana saaliina,[10] mutkikkaalla rannalla pituman pitkänäsi, huvittelet[11] kalalokkeja,[12] silloin pitää Myrskyille[13] uhrattaman kiimainen kauris ja uuhikaritsa!
11 Laulu.
Pettiukselle.[1]
Oi Pettius! Minua ei enää, kuten ennen, laisinkaan huvita[2] kirjoitella värsysiä,[3] koska minua on kohdannut tulinen rakkaus, joka on valinnut[4] minut, ennen kaikkia muita, ihastumaan sieviin poikiin tahi tyttöihin. Tämä on kolmas Joulukuu, joka on varistanut metsiltä niiden kaunistuksen, siitä ajasta lukien, jolloin lakkasin Inakhian[5] tähden riehumasta. Voi minua! — sillä minua hävettää sellainen pilkka[6] — millaisena loruna[7] olen ollut pitkin kaupunkia! Myöskin kaduttaa minua nuot vieraspidot, joissa alakuloisuus, hiljaisuus ja sydämen[8] pohjasta vedetty henkäys ilmaisevat rakastavan. "Eikö missään suhteessa saata voitonhimoa[9] vastaan vaikuttaa köyhän rehellinen luonne?" vaikeroitsin minä sinulle itkusilmin, heti kun kainostelematon jumala[10] hehkuvamman viinin avulla viekoitteli piilopaikastansa rakastelevan[11] salaisuudet. "Mutta jos sappeni saa vapaasti riehua rinnassani, tuhotaksensa tuuliin nämä hyödyttömät lohduttimet,[12] jotka eivät laisinkaan huojenna haavaani, silloin lakkaa poistettu häpeä[13] kilpailemasta erilaisten[14] vastustajain kanssa." Kun tämän vakavasti läsnä-ollessasi[15] olin selittänyt, ja sinä olit käskenyt[16] minua kotiin[17] menemään, lähdin epävarmoin askelin — voi, voi! — noiden minulle vihamielisten ovien ja kovien kynnysten luokse, joihin loukkasin lanteeni ja kylkeni. Nyt rakkaus Lysiskukseen,[18] joka kehuu hempeydessä voittavansa minkä naisen tahansa, vallitsee minua; hänestäpä[19] ystäväin julkiset varoitukset tahi heidän ankarat nuhteensa eivät voi irroittaa minua, vaan ainoastaan joku toinen lemmenliekki joko kauniisen tyttöön tahi johonkin solakkaan poikaan, joka antaa pitkäin kiharainsa liehua.[20]
12 Laulu.
Hekumalliselle akalle.[1]
Mitä tarkoitat,[2] oi akka, sinä, joka olet jotenkin sovelias mustille luontokappaleille?[3] Miksi lähetät minulle lahjoja, miksi kirjeitä, nuorukaiselle, joka en ole kyllin voimakas, enkä tarkkanenäinenkään? Sillä todellakin minä yksinäni[4] haistan paljoa tarkemmin, polyyppiko[5] vai pahanhajuinen pukki[6] on hatuisissa kainalokuopissa, kuin tarkkavainuinen koira, missä sika piileksii. Mikä hiki ilmaantuu surkastuneissa jäsenissä ja miten ilkeä löyhkä joka paikassa, kun hän hillitsemättömässä irstaisuudessansa kiiruhtaa tyydyttämään hurjaa himoansa! Eikä hänessä pysy enää nehkeä liitu,[7] eikä krokotiilin lannalla kaunisteltu värikään, ja tuota pikaa hän kiimassansa ruhjoaa valmistetut vuoteet peitteinensä; tahi kun hän kiihoittaa haluttomuuttani näillä kiivailla sanoilla: "Inakhiasta[8] uuvut sinä vähemmin, kuin minusta; Inakhiaa jaksat sinä kolmesti yössä, minun hyväkseni olet sinä aina veltto yhteen ainoaankin toimeen! Kurjasti kuolkoon tuo Lesbia,[9] joka minulle, himoissani, osoitti sinut hitaaksi häräksi, ehkä minulla oli saatavissani ko'olainen Amyntas,[10] jonka veltostumattomassa masmalossa siitinkalu törröittää paljoa kankeampana, kuin nuori puu vuoren rinteellä. Ketä varten kiiruhdettiin noita Tyruksen[11] purpuralla kahdesti punattuja villanuntuvia? Tietysti sinua varten,[12] jott'ei ikätoverien joukossa olisi ketään vierasta, jota hänen vaimonsa rakastaisi enemmän, kuin sinua. Oi, minä onneton, jota sinä pakenet, kuten uuhikaritsa syöläitä susia tahi metsäkauriit jalopeuroja!"
13 Laulu.
Ystäville.[1]
Hirveä raju-ilma on synkistänyt taivaan, sekä rankkasateet että lumipyryt vierittävät Jupiterin alas: milloin meri, milloin metsät kohisevat Thrakiasta[2] puhaltavasta pohjatuulesta. Käyttäkäämme, oi ystävät,[3] tänä päivänä tilaisuutta hyväksemme, ja niin kauan kun polvemme ovat voimissansa ja se muuten meille sopii, poistukoon yksitotisuus synkältä otsaltamme! Tuoppa käsille viiniä, joka on puserrettu Torkvatukseni[4] konsulina ollessa! Ole puhumatta kaikesta muusta: jumala on kentiesi suotuisin vaihein saattava tämän taas entisellensä. Nyt huvittaa meitä voidella itsemme akhaemenilaisella[5] nardus-öljyllä ja huojentaa sydäntämme näissä kauheissa levottomuuksissa kylleniläisellä[6] lyyryllä, kuten tuo kuuluisa Kentauri[7] on lausunut suurelle kasvatillensa:[8] "Oi voittamaton", sanoi hän, "sinä jumalatar Thetiksen kuolevainen poika! Sinua odottaa Assarakuksen[9] maa, jota pienen Skamandruksen[10] kylmät tulvat ja vinhaan virtaava Simois[11] huuhtelevat; sieltä nuo varmasti kehräävät[12] Parkat[13] estävät sinulta paluumatkan, sieltä ei sinervä Äiti[14] tuo sinua takaisin kotiin. Siellä[15] haihduta jokainen vastus viinillä ja laululla, noilla kalvavan[16] murheen suloisilla lohdutuksilla!"
14 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Miksi vetko velttous on vuodattanut sellaista unhoitusta sisimpään sydämeeni,[2] kuin janosta pakahtuvin kurkuin olisin tyhjentänyt useampia noita lethaelaista[3] unta tuottavia maljoja; tätä tavan-takaa kyselemällä otat sinä, oi oiva[4] Maecenas, minulta hengen. Sillä jumala, jumala kieltää minun päättämästä alkamiani jambeja, tuota kerran lupaamaani runokokoelmaa.[5] Samoin kerrotaan hehkuneen samolaisen[6] Bathylluksen[7] tähden tuon teolaisen[8] Anakreonin,[9] joka usein ontolla lyyryllänsä, sieventämättömän runomitan mukaan, itkusävelin valitteli rakkauttansa. Sinä itsekin hehut, oi onneton! Mutta jollei kauniimpi liekki ole polttanut piiritettyä Iliosta,[10] niin iloitse onnestasi! Minua surkastuttaa vapautettu Fryne,[11]joka ei tyydy yhteen.
15 Laulu.
Neaeralle.[1]
Yö oli ja kuu kuumotti pienempien tähtien keskellä selkeällä taivaslaella, kun sinä, valmiina loukkaamaan[2] mahtavain jumalain majesteettisuutta, liittyen minuun notkein käsivarsin paljoa kiinteämmin, kuin seiniläs kiertyy korkean tammen ympärille, vannoit minulle[3] näin: "Niin kauan kun susi on karjalauman vihollinen ja tuo merimiehiä uhkaava Orion[4] mylleröi talvista mertä[5] ja ilmanhenkäys liehuttelee Apollon[6] leikkaamattomia kiharoita, niin kauan on tämä rakkaus oleva molemminpuolinen." Oi Neaera, sinä, jonka minun miehuuteni tähden täytyy paljon kärsiä! Sillä jos Flakkuksessa[7] on jotakin miestä, ei hän kärsi sinun lakkaamatta tuhlailevan öitäsi etevämmän seurassa, vaan vihoissansa etsii hän omaa kaltaistansa;[8] mutta jos todellinen tuska on tunkenut hänen sydämeensä, ei hänen lujuutensa enää taivu kaunottareenkaan,[9] joka kerran on hänen vihansa-alaiseksi joutunut. Vaikka sinä, kuka vaan lienetkin, joka olet minua onnellisempi ja nykyään kopeana kenottelet onnettomuudestani, vaikka oletkin rikas karjasta ynnä suurista alueista ja Paktolus[10] virtaa sinun hyväksesi, älköön kuitenkaan tuon uudesti-syntyneen Pythagoraan salaisuudet[11] olko sinulle tuntemattomia, äläkä ole kauneudessasi voittamatta Nireusta[12] — voi, voi! — sinä olet kerran sureva toisaalle[13] käännettyä rakkautta, mutta minä taas vuorostani silloin nauran.
16 Laulu.
Roman kansalle.[1]
Toinen miespolvi[2] jo menehtyy kansalaissotien riehunnassa ja itse Roma kukistuu omaan mahtavuuteensa. Tätä eivät läheiset Marsilaiset[3] voineet hävittää, eikä uhkaavan Porsenan[4] etruskilainen sotajoukko, eikä Kapuan[5] Kilpaileva[6] urhollisuus, eikä ärhäkkä Spartakus,[7] eivätkä nuo meteleissä epäluotettavat Allobrogit;[8] tätä ei ole masentanut villi Germania[9] sinisilmäisellä miehistöllänsä, eikä esi-isäin sadattelema Hannibal;[10] tämän me, jumalaton ja kirottu miespolvi, olemme perikatoon saattavat, ja villipedot ovat jälleen[11] anastavat sen maa-alan. Voi, voi! Muukalainen on voittajana astuskeleva sen raunioilla ja ratsastaja tömistävin kavioin ajaa rötköttävä kaupungin alueella; vieläpä mielivaltaisesti — kauheata nähdäkin! — on hän hajoitteleva sinne-tänne Kvirinuksen[12] luut, jotka ovat kätkössä tuulilta ja auringolta. Kentiesi kysytte kaikki yhteisesti tahi ainakin paras osa teistä, mikä auttaisi teitä vapautumaan näistä kovista kohtaloista? Mikään mietelmä ei liene tätä[13] tehokkaampi: kuten Focaean[14] asujaimisto, tehtyänsä valan, väistyi esi-isiltä perityiltä pelloiltansa ja huoneistansa sekä jätti temppelinsä metsäsikain ja raatelevain sutten asuttaviksi; samoin pitää meidänkin mennä, mihintahansa jalkamme vienevätkin ja mihintahansa Notus[15] tahi ärjy Afrikus[16] kutsunevat. Näinkö arvelette, vai onko jollakin jotakin parempaa neuvoa? — Miksi viivymme nousemasta laivoihin onnellisella ajalla? Mutta vannokaamme näin:[17] "Silloin älköön luettako rikokseksi palata, kun kalliot kuohuvat ja pullahtavat näkyviin meren pohjasta; silloin älköön olko vastenmielistä kääntää purjeet kotia kohden, kun Padus[18] on huuhdellut Matinus-vuoren[19] harjanteita tahi korkea Apenninus[20] syöksynyt mereen tahi kummallinen rakkaus oikullisesti sovittanut toisiinsa outoja ilmiöitä, niin että naarastiikeriä haluttaa asettua hirven alle,[21] että kyyhkynen harjoittaa sukurutsautta haukan kanssa, että herkkä-uskoinen karja ei pelkää kellertäviä jalopeuroja ja että parraton pukki rakastaa suolasta mertä.[22]" - Vannottuamme tämän ja muutakin sellaista, joka voi estää rakasta paluumatkaa, lähtekäämme, me koko asujaimisto, tahi ainakin se osa, joka on raakaa rahvasta parempi. Tämä venyköön velttona ja toivottomana onnettomilla vuoteillansa! Mutta te, joissa on miehuutta, luopukaa akkamaisista valituksistanne ja kiitäkää Etrurian[23] rantamien ohitse! — Meitä odottaa maailmaa kiertelevä Okeanus;[24] etsikäämme maisemia, noita viljavia maisemia ja hedelmällisiä saaria,[25] missä muokkaamaton maa tuottaa meille vuosittain viljaa, ja viiniköynnös viljelemättä yhä kukoistaa, missä tuon aina menestyvän öljypuun oksa puhkeaa lehdelle ja mustanvoipa viikunapuu kaunistaa runkonsa, missä hunaja vuotaa rautatammen kolosta ja missä livakas vesi porisevin pyörtein syöksyy alas korkeilla vuorilta. Siellä tulevat naarasvuohet huutamatta[26] lypsinkiululle, ja karja ystävällisesti tarjoo täyteläiset utareensa, eikä karhu ehtoisin örise lammastarhan ympäristöllä, eikä maa pöhisty korkeaksi käärmeistä. Siellä mitkään tarttuvat taudit eivät vioita karjaa, eikä minkään tähden polttava helle kärvennä pientälaumaa. Siellä saamme vielä enempääkin onnellisina ihmetellä: miten sateisa Eurus[27] on holvailematta peltoja ylellisillä vesitulvilla, miten satoisat siemenet ovat menehtymättä kosteettomissa tuoroissa, koska taivaan kuningas antaa kumpaakin[28] parahiksi. Tänne ei ole koskaan tullut argolaisilla soutajilla varustettu laiva;[29] tänne ei hävytön Kolkhitar[30] ole pistänyt jalkaansa; tänne eivät Sidonin Merimiehet[31] ole kääntäneet laivansa keulaa, eikä Ulixeen[32] vaivoja-kärsinyt joukkokaan. Nuot rannat on Jupiter[33] eroittanut hurskaalle ihmissuvulle, kun hän pahensi kulta-ajan vaskella; sitten kovensi hän vaskiset vuosisadat raudalla; mutta tästä[34] voivat hurskaat onnellisesti päästä, minä ennustan sitä.
17 Laulu.
Kanidialle.[1]
Horatius:
Jo, jo peräydyn[2] sinun tehokasta taitoasi ja, polviani notkistaen, rukoilen sinua kautta Proserpinan[3] valtakunnan, kautta Dianan[4] pyhän jumaluusvoiman ja kautta noiden loitsulukujen, jotka kykenevät kutsumaan kirvonneet tähdetkin taivaslaelta alas, luovu vihdoinkin noista kirotuista loitsimisistasi, oi Kanidia,[5] ja irroita, irroita jälleen tuo nopea taikapyörä.[6] Liikuttanut on Nereuksen jälkeläistä[7] Telefus,[8] jota vastaan hän kopeasti oli rivittänyt Mysialaisten[9] sotalaumat ja jota vastaan hän oli nakannut teräviä keihäitä. Iliumin[10] äidit ovat voidelleet tuon petolintujen ja koirain saaliiksi määrätyn miestuhoojan, Hektorin,[11] sittenkun kuningas oli jättänyt kaupungin muurit ja — voi, voi! — langennut maahan yksipäisen Akhilleen[12] jalkain juureen. Kirkon[13] tahdosta heittivät nuo paljon-kokeneen Ulixeen[14] soutajat harjaksikkaista jäsenistänsä karkeat nahat:[15] silloin äly, ääni[16] ja tuo tunnettu kauneus[17] tulivat heidän kasvoihinsa jälleen. Kyllin ja yltäkyllinkin olen kärsinyt rankaistusta sinulta, jota meri- ja kauppamiehet suuresti rakastavat. Nuoruus ja häpeänpuna ovat kadonneet[18] — ne ovat jättäneet kellertävän nahan verhoamat luuni; tukkani on harmaa taika-öljyistäsi,[19] eikä mikään rauha päästä minua tuskastani. Yö jouduttaa päivää ja päivä yötä, eikä ole mahdollistakaan huojentaa henkäyksen rasittamaa rintaani. Minua poloista pakoitetaan siis uskomaan sitä, mitä kielsin,[20] nimittäin että sabellilaiset[21] loitsurunot värisyttävät sydäntä ja että pää halkee marsilaisesta[22] loitsulaulusta. Mitä vielä[23] tahdot? Oi meri, oi maa! Minä hehun rajummin, kuin Nessuksen[24] mustalla verellä pirskoitettu Herkules,[25] kuin hehkuva sikanilainen[26] tuli kuumassa Aetnassa.[27] Sinä taas olet työhuone, joka olet lämpimänä kolkhilaisista[28] taikakeinoista, kunnes minä, kuten kuiva tuhka, kuljeksin rajutuulien mukaan. Mikä loppu, mikä palkka minua odottaa? Sanoppa! Uskollisesti[29] kärsin määrätyt rankaistukset, valmiina sovittamaan, joko sitten vaadit sata härkää tahi tahdot valheellisella lyyryllä soitettavan kunniaksesi: oi häveliäs, oi rehellinen, sinä olet kultatähtenä kuljeskeleva pitkin tähtiä. Kastor ja suuren Kastorin veli,[30] jotka olivat suutuksissansa tuon pahanmaineisen Helenan vaiheista, taipuivat kuitenkin rukouksista, antamaan näön takaisin runoilijalle, jolta sen olivat riistäneetkin. Oi sinä, joka kykenet, päästä minut mielettömyydestä, sinä, joka et ole saastutettu isäin lialla, etkä ole akka, joka ymmärrät yhdeksäntenä päivänä tuprutella tuhkaa[31] köyhäin haudoissa! Sinulla on ystävällinen sydän ja puhtaat kädet; sinun kohtusi hedelmä on Paktumejus;[32] sinun veressäsi tahrattuja räsyjä peseskelee kätilö, kun vaan nouset vuoteeltasi[33] voimakkaana synnyttäjättärenä.
Kanidia:
Miksi tuhlaat rukouksiasi tukittuihin korvihini? Alastomille merimiehille eivät ole kuurompia ne kalliot, joita talvinen Neptunus[34] pieksee korkeilla aalloillansa. Kostamattako sinun olisi pitänyt ilmaista ja pilkkailla Kotytton[35] juhlaa, vapaan Kupidon[36] pyhää toimitusta? Ja kostamattako sinun, tuon eskvilinolaisen[37] loitsimisen ylipapin, olisi pitänyt täyttää nimelläni koko kaupunki? Mitä olisi hyödyttänyt minua rikastuttaa[38] peligniläisiä[39] akkoja tahi sekoittaa nopeammin vaikuttavaa myrkkyä? Hitaammin, kuin toivotkaan, odottavat sinua kohtalosi; kurjana pitää sinun viettää vastenmielistä elämää siinä tarkoituksessa, että yhä olisit uusille huolille altisna. Rauhaa toivoo petollisen Pelopsin isä, Tantalus,[40] joka ei milloinkaan saa maistaa yltäkylläisestä atriasta; rauhaa toivoo Prometheus,[41] joka on velvoitettu linnun saaliiksi; toivoopa Sisyfuskin[42] voivansa laskea louhimöhkäleensä vuoren huipulle: mutta Jupiterin[43] lait kieltävät sen. Milloin tahdot hypätä maahan korkeista torneista, milloin lävistää rintasi Norikumin[44] miekalla; ja turhaan huolissasi inhoittavasta mielikarvaudesta sidot narun kaulaasi. Silloinpa minä ratsastajana ajelen vihamieheni hartioilla, ja maa väistyy kopeuttani. Tahi pitäisikö kentiesi minun, joka voin panna vaskikuvatkin liikkeille, kuten itsekin hyvin olet huomannut, joka voin loitsumisillani temmata kuunkin taivaslaelta maahan, joka voin herättää kuolleista poltetut[45] ja lauhduttaa kaipuumaljan; pitäisikö minun itkeä taitoni vaikutusta, taitoni, joka ei laisinkaan mahtanut sinuun?[46]