Oodit, Karmen-Seekulaare ja Epoodit

by Horace

TOINEN KIRJA

1 Laulu.

K. Asinius Polliolle.[1]

Sinä käsittelet kansalaislevottomuuksia[2] aina Metelluksen konsuli-ajoista asti;[3] sinä sodan syitä, sen virheitä ja vaiheita; sinä Onnettaren ilveilyä,[4] ylimysten turmiollisia ystävyysliittoja[5] ja noita aseita, jotka ovat tahratut vieläkin sovittamattomalla verellä — todellakin vaarallisesta onnenkoetuksesta ainehikas tehtävä[6] — ja astuskelet petollisen tuhan alla kytevässä mujussa. Hiukan aikaa olkoon tuo yksitotisen murhenäytelmän Runotar[7] etäällä teaattereistamme! Mutta heti kun olet säntilleen selitellyt tapaukset,[8] jatka jälleen suuri-arvoista työtäsi kekropialaisen[9] murhenäytelmän tapaan, oi Pollio, sinä surullisten syytteen-alaisten[10] ja neuvottelevan senaatin erinomainen turva; sinä, jolle laakeriseppele voittosaatossa Dalmatian valloittamisen johdosta[11] on tuottanut ikuisen kunnian! — Nytpä väleen halkaiset korvani sotatorvien uhkaavalla törmällä: jo koukerotorvet räikkyvät; jo aseiden välke säikähyttää arat hevoset ja synkistää ratsastajain muodot. Jo luulen kuulevani nuot jalot, kunniakkaalla pölyllä tahritut päälliköt ja koko maanpiirin lannistetuiksi, paitsi Katon miehevää mieltä. — Juno[12] ja jok'ainoa jumalista, joka, suosien Afrikalaisia, voimattomana oli paennut tästä kostamattomasta maasta[13] on tuonut voittajain jälkeläisiä sovitusuhriksi Jugurthalle.[14] Mikä latinalaisella[15] verellä höystytetty kenttä on hautakummuillansa todistamatta noita kauheita taisteluja ja tuota aina Medialaistenkin[16] kuulemaa Hesperian[17] hävityksen ryskettä? Mitkä virrat tahi mitkä joet ovat tietämättä tuosta surkuteltavasta sodasta? Minkä meren Daunian[18] verilöyly on pitänyt punaamatta? Mikä merenranta on vapaa verestämme? — Mutta, oi rohkea Runotar, älä ole leikkiä laskematta, äläkä enää ryhdy keolaisen[19] murherunoelman muodostukseen, vaan käy kerallani Dionen luolaan[20] ja virittele vieressäni sointuisampia[21] säveliä.

2 Laulu.

K. Sallustius Krispukselle.[1]

Oi Sallustius Krispus, sinä, joka nureksit rahaa![2] Hopealla ei ole mitään hohtoa,[3] itaran maan poveen kätkettynä,[4] joll'ei se kiillä ajanmukaisesta käytännöstä. Maailman ajat[5] on elävä Prokulejus,[6] joka on tunnettu isällisestä mieli-alastansa veljiänsä kohtaan:[7] häntä on jälkeenjäävä maine kannatteleva iäti-uupumattomalla siivellänsä.[8] — Laajemmalle olet levittävä valtaasi, masentamalla ahnaan mielesi,[9] kuin jos yhdistäisit Libyan[10] kaukaiseen Gadeesen[11] ja kumpikin Punilainen[12] palvelisi ainoastaan sinua. Kauhistava vesitauti yltyy, saaden hillitsemättä noudattaa himojansa, eikä saa janoansa sammumaan, joll'ei itse taudin syy väisty verisuonista ja vesinen velttous kalvakasta ruumiista. Rahvaan mielipiteestä poikkeava Virtus eroittaa onnellisten luvusta tuon Kyruksen valta-istuimelle[13] jälleen-asetetun Fraateen[14] ja totuttaa kansan käyttämään vääriä nimityksiä, uskoen varman valtikan ja kuningasruunun[15] sekä lakastumattoman laakeriseppeleen ainoastansa sille, joka voi tähystellä äärettömiä rahaläjiä, taaksensa vilkaisematta.[16]

3 Laulu.

Kvintus Delliukselle.[1]

Muistappa säilyttää maltillista mieltä vastoinkäymisissä, samoin liiallisesta ilosta hillittyä[2] myötäkäymisissä, oi Dellius, sinä, jonka kuitenkin täytyy kuolla, joko sitten elät surullisena kaiken ikäsi tahi, loikuen etäisellä nurmikolla[3] juhlapäivät päähänsä, huvitteleikset parhaalla Falernus-viinillä.[4] Missä suuren suuri petäjä ja vaalehtava poppeli mieluisasti oksistansa muodostavat vieraita-verhoavan varjon ja missä livakas vesi puikeltelee, liristäksensä kiertelevässä purossa, tänne käske tuomaan viiniä ja voiteita sekä pian-kauhtuvia, ihania ruusun[5] kukkia, niin kauan kun tilaisuus, ikä[6] ja kolmen Sisaren[7] mustat[8] langat sen sallivat. Sinun täytyy kerran jättää ostamasi puistot, kartanosi[9] ja maatalosi, jonka maisemia kellertävä Tiber[10] huuhtelee; sinun täytyy jättää kaikki, ja perillinen on anastava läjiin ladotut aarteesi. Oletko rikas ja ikivanhan Inakhuksen[11] jälkeläinen tahi köyhä, vieläpä alhaisesta säädystä ja oleskelet taivasalla — siitä ei ole mitään väliä: tuon säälimättömän Orkuksen[12] saaliiksi sinä kumminkin joudut. Meidän kaikkein täytyy kokoutua samaan paikkaan: onnenuurnassa pudistellaan meidän kaikkein arpaa, joka ennemmin tahi myöhemmin lankee ja määrää meidät veneesen,[13] ikuiseen maanpakoon vietäviksi.

4 Laulu.

Xanthias Fokeukselle.[1]

Älköön olko sinulle häpeäksi rakkaus orjattareesi,[2] oi Xanthias Fokeus! Orjatar Briseis liikutti kerran vaalevalla värillänsä kopeata Akhillesta. Vankitun Tekmessan[3] muoto viehätti Ajaxia, Telamoninpoikaa, hänen omaa herraansa. Atrides[4] hehkui keskellä juhlakulkuansakin rakkaudesta ryöstettyyn tyttöön, kun vihollisen sotajoukot olivat sortuneet thessalialaisen voittajan[5] käsiin ja surmattu Hektor[6] oli jättänyt Pergamumin[7] uupuneille Kreikkalaisille helpommin hävitettäväksi. Sinä et voi tietää, tokko keltakiharaisen Fylliksen varakkaat vanhemmat kunnioittavat sinua vävynänsä:[8] varmaankin hän huolehtii suurta sukuansa ja Penatiensa[9] tylyyttä. Ole vakuutettu siitä, ett'ei tuo hellimäsi hempukka ole voinut polveutua konnamaisesta roistorahvaasta ja ett'ei niin uskollinen ja omaa etuansa katsomaton ole voinut syntyä äidistä, jota sinun tarvitsee hävetä. Ihastumatta ylistelen minä hänen käsivarsiansa, hänen muotoansa ja pyöreitä pohkeitansa; ole epäilemättä[10] enää sitä, jonka ikäkausi on kiiruhtanut päättämään kahdeksatta lustrumiansa![11]

5 Laulu.

Lalagen rakastajalle.[1]

Hän ei vielä jaksa kantaa iestä nöyryytetyllä[2] niskallansa, ei vielä tehdä toverin[3] tehtäviä, eikä sietää kiimassansa riehuvan härän painoa. Pitkin viheriöitseviä kenttiä liehuu sinun hiehosi mieli; hiehosi, joka milloin huojentaa kovaa kuumaansa joissa,[4] milloin taas haluaa leikkiä vasikkain keralla kosteassa pajukossa. Lakkaa himoitsemasta kypsymätöntä viiniköynnöstä: pian on purpuralta punertava syksy tasaava sinulle sinertäviä terttujansa. Pian on se seuraava sinua; sillä aika kuluu rajusti ja lisää hänelle ne vuodet, jotka sinulta riistää. Pian on Lalage julkein otsin pyytävä aviomiestäkin pauloihinsa, viehättävämpänä kuin arka Foloë, kuin Khloris, joka vahanvalkealta niskaltansa loistaa samoin kuin kirkas kuu, joka yö-aikoina kuumottaa meren ulapalla, tahi kuin gnidolainen Gyges;[5] ja tämän jos asettaisit tyttöjen joukkoon, niin pettäisi tuo hajallisilta hapsiltansa ja epäselvältä muodoltansa salainen eroitus[6] ihmeellisesti nuo teräväjärkiset vieraat.

6 Laulu.

Septimiukselle.[1]

Oi Septimius, sinä, joka aijot käydä kanssani Gadeesen[2] ja noiden iestämme kantamaan tottumattomani Kantabrialaisten maahan[3] sekä muukalaisille Syrteille,[4] missä maurilainen aalto alati pauhaa! Oi, jospa tuo argolaisen asukkaan[5] perustama Tibur olisi vanhuuteni[6] asuinpaikka, oi jospa se olisi päämäärä minulle meri- ja maamatkoista sekä sotapalveluksesta uupuneelle! Mutta jos tylyt Parkat estävät minut sieltä,[7] niin menen tuolle hienovillaisista lampaistansa herttaiselle Galaesus-joelle[9] ja lakonialaisen Falantuksen hallitsemille maaseuduille.[10] Tuo maailman kolkka[11] on minulle kaikista suotuisin; siellä hunaja vetää vertoja Hymettus-hunajalle[12] ja öljypuun marja kilpailee Venafrumin[13] vihannan marjan kanssa; siellä Jupiter[14] lahjoittaa pitkän kevään ja lauhkeita talvia; siellä satoisaa Bakkhusta[15] suosiva Aulon[16] ei laisinkaan kaiheksu Falernus-rypäleitä. Tuo paikka[17] ja nuo hedelmälliset kummut kutsuvat meitä sinne; siellä olet sinä velvoitetuilla kyynelilläsi kostuttava ystäväsi, runoilijan, vieläkin tulista tuhkaa.[18]

7 Laulu.

Pompejus Varukselle.[1]

Oi sinä, joka usein kerallani jouduit mitä suurimpaan vaaraan, kun Brutus oli sotaväen päällikkönä! Kuka on sinut kansalaisena[2] jälleen lahjoittanut isäisi jumalille ja Italian taivaalle, oi Pompejus, sinä ylin ystävistäni, sinä, jonka seurassa usein olen viettänyt pitkänlaisen päiväni viinin ääressä, seppelöittynä Syrian malobathrum-öljystä[3] kiiltäviltä kiharoiltani? Sinun seurassasi olen kokenut Filippin[4] tappelun ja nopean paon, jätettyäni onnettomasti kilpeni, kun urhollisuus[5] oli lannistunut ja yhä uhkaavat viholliset leuoin koskettelivat häpeällä tahrattua[6] maata. Mutta minut, peloissani, tempasi nopeasti Merkurius[7] vihollisten keskitse paksuun pilveen; sinut taas ahmaiseva aalto valkopäissä vaahdoissansa saattoi jälleen sodan riehunaan.[8] — Valmista siis velvollinen atria Jupiterille; laske laakeripuuni siimekseen[9] tuo pitkällisestä sotapalveluksesta uupunut kylkesi, äläkä säästä varallesi määrättyjä maljoja! Täytä aina partaita myöden nuot kiiltävät kolpakot unhoitusta-tuottavalla[10] Massikus-viinillä;[11] vuodata öljyä noista avarista karinkaukaloista! Kuka tahtoo kiiruusti sitoa seppeleitä tuoreista persiljoista tahi myrteistä? Kenen Venus[12] on määräävä juomingin kuninkaaksi? Minä en riehu järjellisemmin kuin Edonilaisetkaan:[13] minusta on hauska hurjailla, saatuani ystäväni jälleen takaisin.

8 Laulu.

Barinelle.[1]

Joll'ei koskaan mikään tunnonvaiva väärästä valasta olisi haitannut sinua, oi Barine; jos sinä mustan hampaan tahi yhden ainoan kynnen kautta saisit häväistystä, niin todellakin uskoisin[2] sinua; mutta samalla kun olet velvoittanut valapattoisen pääsi lupauksiin,[3] loistat sinä paljoa kauniimpana ja esiydyt julkisesti nuorukaisten yleiseksi levottomuudeksi.[4] Sinulle on eduksi pettää äitisi haudattu tuhka[5] ja koko öinen taivas tuikkivine tähtinensä[6] sekä kolkosta kuolemasta vapaat[7] jumalat. Tätä nauraa — luulen minä — itse Venus, tätä nauravat myös yksinkertaiset Nymfat[8] ja tuo julma Kupido, joka aina teroittaa säkeneviä nuoliansa verisellä sieralla. Ajatteleppas tähän lisäksi, että sinua varten kasvaa koko nuoriso, kasvaa uudeksi orjakunnaksi, eivätkä edelliset jätä jumalattoman herrattarensa taloa, vaikka he usein ovat uhanneetkin.[9] Sinua pelkäävät äidit nuorten poikainsa tähden; sinua itarat vanhukset ja nuot onnettomat,[10] nykyään naidut vaimot, että sinun henkäyksesi[11] on pidättelevä heidän aviomiehiänsä.

9 Laulu.

Valgiukselle.[1]

Oi rakas Valgius! Rankkasateet eivät alinomaa herahtele pilvistä ryöttäisille pelloille, eivätkä mylleröivät myrskyt vello Kaspian mertä; jähmeä jää ei kaikkia kuukausia ole sulamatta Armenian ylängöillä,[2] eivätkä Garganuksen[3] tammikot nuoku Akviloin[4] vaikutuksesta, eivätkä vuorisaarnet varista lehtiänsä; mutta sinä vaivaat alinomaa itkusävelin Mystes-vainajaa,[5] eikä sydämestäsi lähde lemmittysi kaipuu,[6] ei Iltatähden noustessa, eikä sen paetessa nopeasti-nousevan auringon säteitä. Eihän edes tuo kolme ihmisikää elänyt vanhus[7] koko ikäänsä vaikeroinnut armasta Antilokhusta,[8] eivätkä nuorta Troilusta[9] iänkaiken itkeneet hänen vanhempansa ja frygialaiset sisarensa. Lakkaa vihdoinkin akkamaisista valituksistasi ja laulelkaamme ennemmin Caesar Augustuksen uusista voitoista[10] ja kolkosta Nifates-vuoresta[11] sekä, miten Medialais-joki,[12] luettuna lannistettujen kansakuntain jokien joukkoon, masentuneena vierittelee pienempiä pyörteitä ja miten Gelonilaiset[13] määrätyn rajan sisäpuolella ratsastelevat[14] tiukilla tantereillansa.[15]

10 Laulu.

Licinius Murenalle.[1]

Ymmärtäväisemmin[2] olet nauttiva elämääsi, oi Licinius, pyrkimättä alinomaa aavalle ulapalle ja, arkamaisesti vältellessäsi myrskyjä, liiaksi lähestymättä vaarallista[3] rannikkoa! Kuka hyvänsä rakastaa kultaista kohtuutta, hän varovasti välttää rappiolle-joutuneen mökin siivottomuutta, hän älykkäästi pidättyy kateutta-herättävästä palatsista. Useammin[4] tuulet nuokuttavat suuren suurta petäjää ja korkeat tornit kaatuvat raskaammalla rymäyksellä sekä ukonnuolet iskevät vuorien huippuihin. — Hyvin varustettu[5] sydän toivoo vastoin-, pelkää myötäkäymisissä toisenlaista kohtaloa. Noita kauheita myrskyjä tuo[6] Jupiter[7] tavantakaa, mutta hän sama ne poistaakin. Jos nykyinen tilasi on tiukka, ei se sentään vast'edes ole niin oleva. Apollo herättää joskus vaienneen Musan[8] lyyryllänsä, eikä aina jännitä joustansa. Näyttäy vastoinkäymisissä miehekkääksi ja uljaaksi; mutta kääri[9] viisaasti myös ko'ommalle nuot liiallisen myötätuulen pullistamat purjeesi.

11 Laulu.

Kvintius Hirpinukselle.[1]

Oi Kvintius Hirpinus! Mitä ajattelee sotainen Kantabrialainen,[2] mitä Skythalainen,[3] jonka välillä-oleva Hadrian meri[4] eroittaa täältä — jätä se tiedustelematta, äläkä ole levoton vähän-vaativan elämän tarpeista. Ihana nuoruus ja sulo väistyvät, kun koruton vanhuus[5] poistaa leikillisen lemmen ja keveän[6] unen. Eihän kevään kukilla aina ole samaa somuutta, eihän punertava kuu aina kuumota samalla muotoa. Miksi vaivaat liian heikkoa[7] mieltäsi ikuisilla tuumilla? Miksi emme, joko korkean vaahteran tahi tämän petäjän juurella,[8] loikuen huoletta niin ja näin,[9] maistele maljaamme, koska se meille on luvallista, harmailta hapsiltamme haiskahtaen ruusunlemulta[10] ja voideltuina assyrialaisella[11] nardus-öljyllä? Evius[12] poistaa kalvavat huolet. Kuka poika jäähdyttää nopeammin sivuitse-virtaavalla vedellä nuot kiihdyttävät Falernus-kolpakot? Kuka viekoittelee tuon etäällä-asuvan Lyde-porton hänen kopistansa? Hyvä siis! Hän kiiruhtakoon tänne norsunluisine lyyryinensä, Lacaenan[13] tavoin koruttomat kiharat solmuun sidottuina!

12 Laulu.

Cilnius Maecenaalle.[1]

Älä vaadi minua sovittelemaan kitarani sulosäveliin villinomaisen Numantian pitkällisiä sotia,[2] älä hirmuista Hannibalia,[3] älä punilaisella verellä punattua Sicilian mertä,[4] älä villejä Lapitheja,[5] älä viiniin-vaipunutta Hylaeusta,[6] äläkä Herkuleen[7] kädellä masennettuja Telluksen nuorukaisia,[8] joilta uhkaavan vaaran vuoksi itse tuon vanhan Saturnuksen[9] asuntokin tärisi; mutta sinä, oi Maecenas, sinä olet paremmin suorasanaisella kertomuksella[10] ylistelevä Caesarin taisteluja ja kuvaileva noita uhkaavia[11] kuninkaita, joita kuljeteltiin[12] pitkin katuja.[13] Minut velvoitti Musa[14] laulamaan herratar Likymnian[15] lempilauluja, hänen kirkkaasti-säihkyvistä silmistänsä ja keskinäisiin rakkauksiin aivan altiista sydämestänsä; hänen, jonka vallan hyvin sopii pistää jalkansa piirihyppyihin, kiistellä piloillansa ja leikkiessänsä, pyhän Dianan[16] juhlapäivänä, kiertää käsivartensa sirojen neitosten kaulaan. Tokkopa kaiken sen, mitä oli äveriäällä Akhaemeneella,[17] tokkopa viljavan Frygian mygdonilaiset[18] aarteet, tokkopa Arabialaisten täysinäiset aitat — tokkopa kaikki nämät tahtoisit vaihettaa Likymnian kiharoihin, silloin kun hän kääntää niskansa tulisille suuteloille tahi hellällä tylyydellä kieltää sen, jonka hän kuitenkin mieluummin, kuin itse vaatija, iloitsee itseltänsä riistettävän, välistepä itsekin ennalta haluaa riistää.

13 Laulu.

Puulle, jonka iskusta hän oli kuolemaisillansa.[1]

Oi puu! Sekä onnettomana päivänä on sinut istuttanut se, kukatahansa sen ensiksi lienee tehnytkin, että jumalattomalla kädellä hoitanut jälkeläisten turmioksi ja seudun häpeäksi; hänen voisin uskoa sekä murtaneen isältänsä niskan että öistä aikaa tahranneen sisäkammiot kesti-ystävän verellä; hän on käytellyt sekä kolkhilaista myrkkyä[2] että mitä törkeätä tahansa missäkin voitaneen keksiä, joka istutti alueelleni sinut, oi katala puu, joka olit kaatumaisillasi viattoman herrasi päähän! — Mitä kunkin pitää välttää, siitä ei ihminen milloinkaan joka hetki ole kyllin varma. Punilainen merimies[3] kammoksuu Bosporusta,[4] eikä varo kovia kohtauksia muualla kauempana olevankaan: sotilas[5] pelkää Parthialaisen[6] nuolia ja nopeaa perääntymistä, Parthialainen taas kahleita ja Italian sotavoimaa: mutta odottamaton kuolon voima on temmannut ja tempaa vastakin sukukunnat mukaansa. — Miten näkemäisilläni olin synkän Proserpinan[7] valtakunnan, tuomio-istuimella istuvan Aeakuksen[8] autuasten etäiset asunnot,[9] tuon aeolialaisella[10] kitaralla kotiseutunsa neitosia vaikeroitsevan Sapfon[11] ja sinut, oi Alcaeus,[12] juurin-jaksain kultakanteleellasi lauleskelevan hirveistä haaksirikoista, paon kovista kohtauksista ja sodan raakamaisista rasituksista! Ihmetellen kuuntelevat varjot näiden kummankin[13] laulavan kaikkea sellaista, joka ansaitsee pyhää hiljaisuutta; mutta harrasta hartaammin kuuntelee[14] tuo hartioiltansa taaja joukko[15] kerrottavan taisteluista ja hirmuhallitsijain karkoittamisista. Mitä kummaa? Heti kohta, noista lauluista ällistyneenä, laskee tuo satapäinen peto[16] mustat korvansa lotkollensa ja nuo Eumenidein[17] kiharoihin kiemuroitut käärmeet tointuvat jälleen. Vieläpä sekä Prometheus[18] että Pelopsin isä,[19] tuon suloisen soiton hurmaamina, unhoittavat vaivansa, eikä Orionkaan[20] huoli hätyytellä jalopeuroja, eikä arkoja ilveksiä.

14 Laulu.

Posthumukselle.[1]

Voi Posthumus, Posthumus! Vuodet vierivät nopeasti tiehensä, eikä hurskautesi voi viivytellä kurttuja kasvoiltasi, eikä lähestyvää vanhuutta,[2] eikä säälimätöntä kuolemaa; ei, ystäväni, vaikka joka päivä, joka kuluu, kolmellasadalla härällä koettaisit hyvitellä heltymätöntä Plutoa,[3] joka kiusaa kolmiruumiista Geryonia[4] ja Tityosta[5] noissa kauheissa aalloissansa, joiden ylitse nähtävästi meidän kaikkein, jotka elämme tämän maailman hedelmistä, on purjehdittava, lienemme sitten kuninkaita tahi köyhiä maan asukkaita. Turhaan olemme karttavat veristä Marsia[6] ja kohisevan Hadrian[7] meren murtuneita aaltoja; turhaan olemme syksykaudet varovat tuota ruumiillemme epäterveellistä Austeria.[8] Meidän täytyy käydä tuolla hirvittävällä, hitain juoksuin kiertelevällä Kokytus-joella[9] ja Danauksen[10] pahanmaineisen suvun sekä pitkään pakkotyöhön tuomitun Aeoluksen jälkeläisen, Sisyfuksen[11] luona. Sinun täytyy jättää maisemasi ja kartanosi sekä hellä puolisosi; eikä yksikään noista puista, joita kasvattelet, ole seuraava lyhyt-ikäistä isäntäänsä, paitsi nuo vihattavat kypressit.[12] Sinua itseäsi onnellisempi[13] perillinen on nauttiva sinun sadankin salvan takapuolella säilytetyt Caekubus-viinisi ja kostuttava laattiasi[14] nesteellä,[15] jota parempaa ei käytetä ylipappein upeissa atrioissa.

15 Laulu.

Aikakautensa Ylellisyydelle.[1]

Kohta nuo muhkeat[2] rakennukset jättävät enää muutamia maakaistaleita auran varalle, kohta saadaan kaikkialla nähdä laajempia kalalammikkoja, kuin Lukrinus-järvi,[3] ja köynnöksetön vaahtera[4] työntää jalavat tieltänsä. Vieläpä orvokkipenkit, myrtit ja joukko hyvänhajuisia kukkia levittävät lemuansa öljypuistoihin, jotka tuottivat satoa entiselle omistajallensa; sitäpaitsi tuuhea-oksainen laakeripuu[5] estää auringon polttavat säteet. Niin ei ollut Romuluksen,[6] eikä pitkätukkaisen Katon[7] laeissa määrätty; niin ei ollut esi-isäin elämäntapa. Heidän yksityinen omaisuutensa oli pieni, yhteinen sitävastoin suuri; ei mikään yksityisillä kymmenjalan-mittapuilla määritetty pylväskäytävä ollut viileään pohjaan päin,[8] eivätkä lait sallineet halveksia tilapäistä turvetta, nuo lait, jotka velvoittivat koristelemaan kaupunkeja ja jumalain temppelejä[9] yhteisellä kustannuksella ja hakatulla kivellä.

16 Laulu.

Pompejus Grosfukselle.[1]

Tuulilakkoa rukoilee jumalilta tuo aavalla Aegaean ulapalla hätääntynyt merimies, kun synkkä pilvi on pimittänyt kuun, eivätkä taatut[2] tähdet tuika merimiehille; rauhaa rukoilevat nuot sodassa raivot Thrakialaiset,[3] rauhaa nuot viineltänsä komeat Medialaiset,[4] tuota rauhaa, oi Grosfus, joka ei ole kaupan kalliilla kivillä, ei purpuralla, eikä kullalla. Sillä eivät mitkään aarteet, eikä konsulin henkivartija[5] kykene karkoittamaan mielen surkuteltavaa levottomuutta, eikä noita huolia, jotka leijailevat pitkin korukattoja.[6] Onnellisesti elää niukastakin se, jonka yksinkertaisella pöydällä heloittaa kotoinen[7] suolakuppi[8] ja jolta ei pelko, eikä ahnas voitonhimo riistä keveää unta. Miksi puuhailemme paljon tämän lyhyen aikamme varaksi?[9] Miksi vaihetamme isänmaamme toisen auringon lämmittämän maihin? Kuka maanpakolainen saattaisi paeta omaa itseänsä? Kalvava huoli kiipee vaskivaruisiin laivoihinkin, eikä jätä ratsastajainkaan laumoja, vikkelämmin kuin hirvi tahi nopeammin kuin pilviä-nostava Eurus.[10] Nykyiseen tilaansa tyytyväinen mieli ei huolehdi siitä, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva, ja tukahuttaa elämän katkeruudet hienolla hymyllä. Ei mikään ole kaikin puolin onnellista. Aikainen kuolema tempasi mainehikkaan Akhilleen;[11] pitkä ikä riudutti Tithonuksen;[12] mutta aika on kentiesi antava minulle sen, jonka sinulta on kieltänyt. Sinun ympärilläsi määkii satoja lammaslaumoja ja mylvii Sicilian lehmiä; sinulle hirnuu nelivaljakoksi luonteva tamma;[13] sinua vaatettavat kahdesti Afrikan purpuralla punatut villat; minulle taas on sanansa-pitävä Parka[14] suonut pienet tilukset ja kreikkalaisen Kamenan[15] hienon hengen sekä kyvyn halveksia pahanilkistä rahvasta.

17 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Miksi vaivaat minua valituksillasi?[2] Ei ole jumalille eikä minulle mieleen, että kuolisit ennen minua, oi Maecenas, sinä elämäni kallein kaunistus ja paras pylväs! Voi! Jos odottamaton kuolon koura[3] tempaa sinut, joka olet osa henkeäni,[4] miksi viipyisin minä, toinen puoli, joka en enää olisi samanarvoinen,[5] enkä aivan kokonainenkaan? Sama päivä on saattava meidät kummankin perikatoon. Minä en ole vannonut väärin: "Menkäämme, menkäämme, kunhan vaan sinä astut edellä; varustakaamme toveruksina kulkemaan tuota viimeistä taivalta." Minua ei eroita sinusta tultasyöksyvän Khimaeran[6] henkäys, eikä satakäsinen Gyges,[7] vaikka tämä vastukseksi nousisikin; niin on mahtavan Justitian[8] ja Parkain[9] tahto. Joko minut[10] on nähnyt Libra[11] tahi kauhistava Skorpius,[12] tuo syntymähetken pahempi puoli,[13] tahi Kaprikornus,[14] Hesperian meren hallitsija; niin erinomaisesti kummankin meidän tähtemme sopivat yhteen. Sinut tempasi turvihinsa välähyttelevä Jupiter[15] tuon julman Saturnuksen[16] käsistä ja ehkäisi vinheän Fatumin[17] siipiä, kun lukuisa kansajoukko ilonsa innossa taputteli sinulle teaatterissa kolmesti käsiänsä.[18] Minut olisi tuo päälaelleni kaatunut puunrunko surmannut,[19] joll'ei Faunus,[20] Merkuriuksen miesten[21] suojelija, olisi kädellänsä keventänyt iskua. Muistappa toimittaa uhri ja rakentaa luvattu temppeli;[22] minä tahdon teurastaa pienen karitsan.

18 Laulu.

Ahnaalle.[1]

Ei norsunluu, eikä kullattu korukatto hohda huoneessani,[2] eivät Hymettuksen palkit[3] paina noita äärimmässä Afrikassa[4] pälhittyjä pylväitä; enkä minä, tuntemattomana perillisenä, ole anastanut Attaluksen[5] kuningaslinnaa; eivätkä kunnialliset[6] turvatit kehrää minulle Lakonian purpuraa.[7] Mutta minulla on rehellisyyttä ja runsas runosuoni; minua, vaikka olen köyhä, etsii rikaskin. Mitään enempää en jumalilta rukoile, enkä runsaampia lahjoja ano äveriäältä ystävältäni, sillä olen täysin tyytyväinen ainoastaan Sabinilais-tilaani. Aika kuluu päivä päivältä ja uudetkuut katoavat katoamistansa. Sinä annat marmoria hakattavaksi vielä hautasi partaallakin ja, muistamatta kuolemaasi,[8] rakennutat palatseja sekä puuhailet siirtääksesi kauemmaksi[9] Bajassa[10] pauhaavan meren rantaa, vaikka oletkin kyllin rikas mannermaasta.[11] Mitä siihen sanot, että tuon-tuostakin hävittelet likimmän naapurisi kivipyykkejä ja ahnaana samoilet turvattisi rajain toiselle puolelle? Sekä mies että vaimo, kantaen sylissänsä isäinsä jumalia ja repaleisin puettuja lapsiansa, karkoitetaan kodistansa. — Kuitenkaan ei mikään palatsi odota rikasta herraa varmemmin, kuin tuo saaliinhimoisen Orkuksen kaikille määrätty koti. Miksi puuhailet enempää? Samoin aukenee maanpovi köyhälle, kuin kuningastenkin pojille: eikä Orkuksen vartija,[12] rahallakaan lahjottuna, ole tuonut lakaisin kavalaa Prometheusta.[13] Hän pitää kytkössänsä korskean Tantaluksen[14] ja koko Tantaluksen suvun;[15] hän tulee, kutsulla ja kutsumatta, huojentamaan vaivoista väsynyttä köyhää.

19 Laulu.

Bakkhukselle.[1]

Minä olen nähnyt Bakkhuksen[2] opettavan lauluja kaukaisilla kallioilla[3] — uskokaa minua, jälkeläiset! — ja opettelevat Nymfat[4] sekä vuohenjalkaiset Satyrukset[5] kuuntelevin korvin. Evoe![6] Sydämeni sykkyy vereksestä pelosta ja Bakkhuksesta täysinäinen rintani riemuitsee kammokkaasti. Evoe! Säästä, säästä minua, oi Liber,[7] sinä, jota täytyy pelätä painavan thyrsus-sauvasi[8] tähden! Minulla on lupa laulaa yksipäisistä Thyiadeista[9] ja viinin lähteestä sekä maitoa tulvailevista puroista ynnä siitä, miten hunaja heruu ontoista puunrungoista;[10] minulla on lupa laulaa myöskin tuosta onnellisen aviopuolen aina tähtiin asti kohoitetusta kaunistuksesta ja Pentheuksen[11] suuren suurella ryskeellä hävitetystä hovista ynnä thrakialaisen Lykurguksen[12] perikadosta. — Sinä ohjaat jokien juoksut,[13] sinä muukalaisen meren aallot;[14] sinä, juovuspäissäsi, etäisillä vuorenharjanteilla rehellisesti[15] palmikoitset Bistonidein[16] kiharat kyykäärmeen-solmuun.[17] Sinä olet, kun Gigaatien[18] jumalaton joukko syöksyi yli korkeiden kukkulain Isäsi[19] valtakuntaan, jalopeuran kynsin ja kauhistuttavin kidoin[20] törmäissyt takaisin Rhoetuksen,[21] vaikka sinua, jota kyllä kehuttiin taipuvaiseksi tansseihin, pilantekoon ja leikkiin, ei pidetty kyllin sopivana sotatoimiin; mutta kuitenkin olit sinä sama niin hyvin sodan kuin rauhankin kestäessä. Sinua, kultasarvella koristettuna,[22] tähysteli Kerberus,[23] pahaa tekemättä ja hienosti häntäänsä liehuttaen, ja poislähtiessäsi kosketti kolmikielisellä suullansa jalkojasi ja sääriäsi.

20 Laulu.

Cilnius Maecenaalle.[1]

Aivan oudon ja tukevan siiven avulla leijailen minä, kaksimuotoinen runoilija,[2] läpi selkeän ilmakehän; enkä viivy kauemmin maailmassa, vaan, kateutta kopeampana, jätän sen kaupungit. Minä, köyhäin vanhempain jälkeläinen, jota sinä, oi rakas Maecenas, kutsut luoksesi; minä en kuole, eikä minua vangitse stygilainen[3] aalto. Pian, pian karkea nahka liittyy säärieni ympärille ja minä muutun yläpuoleltani[4] valkeaksi linnuksi[5] ja hienot höyhenet kasvavat pitkin sormiani ja hartioitani. Pian käyn minä, sulosti-laulavana lintuna, nopeammin kuin Daedaluksen poika Ikarus,[6] pauhaavan Bosporuksen[7] rannalla, gaetulilaisilla Syrteillä[8] ja hyperborealaisilla[9] kentillä. Minut oppii tuntemaan Kolkhilainen[10] ja Dakialainen,[11] joka salaa pelkonsa Marsin laumain[12] suhteen, ja kaukaiset Gaelonit;[13] minut oppii tuntemaan taitava Iberialainen[14] ja Rhodanuksen[15] ääreinen asukas. Älköön kuuluko kalmanlauluja, älköön noita häpeällisiä murhe- ja valitusvoivotuksia tyhjissä[16] hautijaisissani! Hillitse huutoasi ja jätä joutavat vainajain[17] jumaloitsemiset siksensä!