KOLMAS KIRJA.
1 Laulu.
Ihmisten erilaisista riennoista.[1]
Minä vihaan vihkimätöntä[2] joukkoa ja suljen sen seurastani; vaietkaa hartaasti:[3] minä, Runotarten pappi, laulan tytöille ja pojille[4] lauluja, joita ei koskaan ennen ole kuultu. — Peljättävillä kuninkailla on valta omain alamaistensa[5] suhteen, mutta Jupiterilla[6] taas itse kuningasten, hänellä, joka on kuuluisa Gigaatein[7] kukistamisesta[8] ja joka viittauksellansa[9] mullistaa koko maanpiirin. Sattuu kyllä, että toinen henkilö laajemmalti kuin toinen asettelee istutuksia[10] vakoihinsa; tämä taas suurisukuisempana viranhakijana astuu Marskentälle;[11] toinen[12] kilpailee suuremmassa määrin tavoiltansa ja maineeltansa; toisella taas on lukuisampi joukko turvatteja; mutta samalla lailla Välttämättömyys[13] kuitenkin heittää arpansa niin ylhäisistä kuin alhaisistakin; kaikkein nimeä pudistellaan tuossa avarassa onnenuurnassa. — Sille, jonka jumalattoman päälaen yläpuolella riippuu paljastettu miekka,[14] sille eivät Sicilian ruokalajitkaan[15] voi hankkia hyvää ruoanhalua, sille ei lintujen laulu, eivätkä kitaran säveleet anna entistä unta takaisin. Vieno uni ei halveksi maalaisten mataloja majoja, ei varjoisaa rantaa, eikä länsituulien liehuttamaa Tempeä.[16] Sitä, joka haluaa ainoastaan sitä, mitä tarve vaatii, sitä ei huoleta myrskyävä meri, ei laskevan Arkturuksen[17] eikä nousevan Hoeduksen raivot puuskat; sitä eivät huoleta raesateen raiskaamat viinimäet, eikä tuloa-tuottamaton[18] maatilansa, kun puut syyttävät milloin vesitulvia, milloin ketoja-korventavia tähtiä,[19] milloin ankaria talvia. Kalat tuntevat meren supistuneeksi pohjaan lasketuista kivipadoista:[20] tänne upottaa urakoitsija palvelijoinensa, tänne mannermaahan kyllästynyt tilanomistaja, tavan-takaa kivimöhkäleitä;[21] mutta Timor[22] ja Minat[23] nousevat samaan paikkaan,[24] johon isäntäkin; synkkä Kura[25] ei väisty vaskivaruisestakaan kolmisoudusta ja istuu ratsastajankin selän takana. Mutta joll'ei Frygian marmori,[26] tahi tähtiä kirkkaampi purpuran käytäntö, tahi Falernus-viini, tahi akhaemenilainen[27] kostum-voide[28] huojenna surevaa, niin miksi koettaisin varustaa korkeaa etusaliani[29] kateutta-herättävillä pihtipielillä ja uuteen tapaan? Miksi vaihettaisin Sabinilaislaaksoni huolettavampiin omaisuuksiin?
2 Laulu.
Roman nuorisolle.[1]
Ankarassa sotakurissa karaistu nuorukainen[2] oppikoon tyytyväisesti kestämään kovaa köyhyyttä; vieläpä hätyyttäköön hän, keihäältänsä peljättävänä ratsastajana,[3] noita villejä Parthialaisia[4] sekä viettäköön elämänsä taivasalla ja tukalassa tilassa![5] Kun sotivan itsevaltijaan[6] puoliso ja mieskuntainen[7] tytär näkevät hänet vihollisen muureilta,[8] huahtakoot he: "Voi, voi! Ett'ei tuo sotaan[9] harjaantumaton, kuninkaallinen sulhoni[10] ärsyttäisi tuota koskettaa vaarallista jalopeuraa, jonka raivo verenhimo syöksee keskelle verilöylyjä!" — Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaansa puolesta.[11] Kuolema ahdistaa arkaakin miestä, eikä säästä sotaan tottumattomankaan nuorison polventaipeita, eikä arkaa selkää.[12] Hyve, joka ei tiedä häpeällisestä epäyksestä, loistaa tahraamattomin kunnioin, eikä nosta eikä laske tapparoitansa[13] kansan suosion[14] mielivallan mukaan. Hyve, joka avaa taivaan niille, jotka kuolemattomuutta ansaitsevat,[15] raivaa itsellensä tien pitkin muilta kiellettyä uraakin ja halveksien, pakenevin siivin, jättää halvat kansalaumat sekä kostean maan. — Hartaalla äänettömyydelläkin on varma palkkionsa.[16] Minä kiellän sen, joka on ilmaissut Cereen[17] salaisen palveluksen, olemasta kanssani samojen kattojen suojassa tahi astumasta särkyväiseen alukseen. Usein on tuo polkuna-pidetty[18] Diespiter[19] rankaissut viatontakin viallisen mukana.[20] Harvoin on Kosto, vaikka ontuvin jaloinkin, lakannut ahdistamasta edellänsä-pakenevaa pahantekijää.
3 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Rehellistä ja päätöksessänsä-pysyvää miestä ei saa horjumaan järkähtämättömästä mielipiteestänsä mikään säännötöntä säätäväin kansalaisten kiihko,[2] ei uhkaavan itsevaltiaan tuijotus, ei Auster,[3] tuo levottoman Hadrian[4] meren hirmuhallitsija, eikä välähyttelevän Jupiterin mahtava käsikään. Vaikka koko taivaankansi särkyisi ja raukenisi, niin säikäleet kohtaisivat häntä aivan säikähtymättä. Tällä lailla[5] puuhailtuansa, saapuivat sekä Pollux[6] että kuljeskeleva Herkules[7] taivaan kiiluviin tähtitarhoihin;[8] näiden keskelle[9] Augustus asettuu nojallensa[10] ja nauttii purpuraisella suullansa jumalain juomaa. Tämän hyveen vuoksi[11] juuri, oi isä Bakkhus,[12] ovat tiikerisi, syystä kyllä, vetäneet sinua,[13] kantaen iestä tottumattomalla niskallansa. Tämän avulla Kvirinus[14] Marsin[15] hevosilla pakeni Akheronista,[16] kun Juno[17] oli neuvotteleville jumalille myöntyen[18] lausunut näin: "Iliumin, Iliumin ovat turmiokas ja rietas tuomari[19] sekä muukalainen vaimo[20] muuttaneet muraksi, Iliumin, joka aina siitä ajoin, jolloin Laomedon petti jumalat sovitusta palkkiosta,[21] oli kansoinensa ja petollisine ruhtinainensa[22] määrätty[23] minulle ja puhtaalle[24] Minervalle.[25] Nyt ei enää korskeile haureliaan Lacaenan[26] pahanmaineinen kesti-ystävä,[27] eikä Priamuksen valapattoinen suku Hektorin voimilla masenna taistelonhimoisia Akhivilaisia;[28] myöskin meidän eripuraisuutemme[29] kautta pitkistynyt sota on asettunut. Nyt kohta tahdon minä Marsin mieliksi heittää sekä tulisen vihani että luovuttaa hänelle tuon vihattavan jälkeläiseni,[30] jonka Trojan papitar[31] synnytti. Minä annan hänen[32] astua valon asunnoihin,[33] nauttia nektarin nestettä ja luettaa jumalain rauhallisiin riveihin. Niin kauan kun avara meri myrskyää Iliumin ja Roman välillä, hallitkoot maanpakolaiset[34] onnellisesti missä maailman osassa tahansa; niin kauan kun karjalauma tepastelee Priamuksen ja Pariin hautakummulla ja pedot ilman vaaraa[35] säilyttelevät siellä sikiöitänsä, seisokoon Kapitolium komeudessansa ja kyetköön uljas Roma laatimaan lakeja masennetuille Medialaisille.[36] Peljättävänä levittäköön se[37] laajalle, aina kaukaisempiin maanääriin asti, nimeänsä; sinne, missä välinen vesi[38] eroittaa Europan Afrikasta, missä tulviva Nilus[39] kostuttelee ketoja; uljaampi olkoon se[40] halveksimaan kaivamatonta[41] kultaa ja siten[42] paremmin säilytettyä, että maa sen kätkee, kuin keräilemään sitä ihmisten käytettäväksi kädellä, joka turmelee kaikki pyhätkin paikat. Mikä ääri tahansa maailmaa rajoittaneekin, tätä tavoitelkoon se aseillansa, kärkkien katsoaksensa, missä osassa maailmaa tulet, missä pilvet ja vesisateet[43] rajusti riehuvat. Mutta sotaisille Kvinteille[44] julistan minä nämät kohtalot sillä ehdolla, ett'eivät, liiaksi isänmaansa hyvää tarkoittaen[45] ja luottaen voimaansa, tahtoisi uudestansa[46] rakentaa tuon esi-isiltänsä perinnöksi saamansa Trojan rakennuksia. Jos Trojan mahtavuus onnettomalla ajalla kohoaa entisellensä, niin raukenee se uudestansa surullisen häviön kautta, kun minä, Jupiterin puoliso ja sisar, johdan voittoisia laumoja. Jos vaikka kolmesti, Foebuksen toimesta,[47] vaskinen muuri kohoaisi, niin kolmesti pitää sen jälleen Argolaisteni[48] hävittämänä kukistuman, kolmesti pitää vankitun puolison itkemän miestänsä ja lapsiansa.[49]" — Mutta nämät seikat eivät sovi leikilliselle lyyrylleni. Mitä tarkoitatkaan, oi Musa?[50] Lakkaa noin itsekkäästi kertomasta jumalain jutelmia ja kehnoilla sävelilläsi halventamasta näin yleviä asioita!
4 Laulu.
Kalliopelle.[1]
Noh hyvä, oi ruhtinatar Kalliope![2] Astu alas taivaasta[3] ja säestä huilullasi tahi, jos mieluummin tahdot,[4] sointuvalla äänelläsi tahi lyyryllä tahi Foebuksen kitaralla, pitkäikäinen laulu! Kuuletteko, vai pettääkö minut sulo mielettömyys? Minä luulen kuulevani hänet[5] sekä[6] harhailevani pitkin pyhiä lehdikköjä,[7] joihin sekä ihanat lähteet että tuulenpuuskat puikeltavat. Minua ovat tarunomaiset kyyhkyset,[8] poikana ollessani sekä leikistä ja unesta väsyneenä, Apulian Vulturilla,[9] syntymämaani Apulian rajan ulkopuolella, peittäneet tuoreina lehdillä — suureksi ihmeeksi kaikille niille, jotka asustavat korkean Akherontian[10] pesäpaikkaa, Bantian[10] korpia ja alhaisen Forentumin[10] viljavia vainioita, että makasin mustilta käärmeiltä ja karhuilta turvallisin ruumiin, että minua, jumalain avulla[11] rotevaa lasta, verhosi pyhä laakeripuu ja tuuhea myrtti. - Teikäläisenä,[12] oi Kamenat,[13] kohoan minä Sabinilaisylängöille, tahi jos minua on miellyttänyt viileä Praeneste[14] tahi viertävä Tibur[15] tahi selkeätaivainen Baja.[16] Minua, lähdettenne ja tanssienne suosijaa, ei tuhonnut Filippistä[17] pakosalle löylytetty sotajoukkomme, ei myöskään kirottu puu, eikä Palinurus[18] sicilialaisella aallolla. Milloin vaan olette apunani, tahdon merimiehenä halusti kulkea pauhaavaa Bosporusta[19] ja maamatkailijana Assyrian[20] rannan polttavia hiedikköjä; tahdon käydä kesti-ystäville nurjamielisten Britannialaisten ja hevosverestä iloitsevien Konkanilaisten[21] luona; tahdon vaaratta käydä viinivaraisten Gelonien[22] luona ja Skythalais-joella.[23] — Te virkistätte jaloa Caesaria pierialaisessa luolassa,[24] kun hän on majoittanut kaupunkeihin sotapalveluksesta uupuneet laumansa ja koettaa lopettaa vaivansa. Te sekä annatte hänelle lempeää neuvoa että iloitsette jo antamastanne, oi vienot olennot! — Me tiedämme, miten jumalattomat Titanit[25] ja heidän kauhean laumansa on isketyllä salamallansa tuhonnut se,[26] joka hallitsee muokkaamatonta maata ja myrskyisää mertä sekä yksin kohtuullisella valtikallansa ohjaa kaupunkeja ja kolkkoja valtakuntia,[27] jumalia ja kuolevaisten laumoja. Suuren pelon olivat vaikuttaneet Jupiterissa tuo raaka, käsivarsihinsa luottava nuoriso[28] ja nuot veljekset,[29] jotka puuhailivat sälyttää Pelionin[30] Olympokselle.[31] Mutta mitä voisi Tyfoeus,[32] mitä voimakas Mimas,[33] mitä tuo uhkaavassa asennossa oleva Porfyrion,[34] mitä Rhoetus[35] ja mitä tuo hurja, juurinensa kiskottuja puunrunkoja ympärillensä paiskeleva Enkeladus[36] — mitä todellakin nämä kaikki voisivat raivotessansa Pallaan[37] jymisevää kilpeä vastaan? Täällä seisoi saaliinhimoinen Vulkanus;[38] täällä herratar Juno[39] ja tuo, joka ei koskaan aijo heittää jousta olaltansa; tuo, joka puhtaalla Kastilian[40] kasteella kostuttaa hajalliset hapsensa, joka hallitsee Lykian[41] orjantappuristoja ja syntymämaansa metsiä,[42] tuo delolainen ja pataralainen[43] Apollo. — Voima ilman viisautta vaipuu omalla painollansa; maltillista voimaa auttavat itse jumalatkin edistymään; samat taas vihaavat noita kaikellaista vääryyttä mielessänsä mietiskeleviä Väkivaltoja.[44] Minun mietteiteni todistuksena ovat satakäsinen Gyas[45] ja tuo tunnettu neitseellisen Dianan[46] kiusaaja Orion,[47] jonka masensi neitseen oma nuoli. Omain hirviöittensä hartioille syöksyneenä, suree ja valittaa Maa[48] niitä sikiöitä, jotka salama on saattanut kalmakkaasen Orkukseen;[49] nopea tuli ei ole kuluttanut sen selkään sälytettyä Aetnaa; lintu ei jätä hillitsemättömän Tityoksen[50] maksaa, tuo lintu, joka on määrätty konnan kostajaksi; kolmesataa kahletta taas pitää kytkössänsä ihailija Pirithousta.[51]
5 Laulu.
Caesar Augustuksen kunniaksi.[1]
Taivaassa, siihen vakuutukseen olemme tulleet, hallitsee jyrisevä Jupiter;[2] mahtavana[3] jumalana[4] pidetään myöskin Augustusta, laskettuansa valtamme alaisiksi Britannialaiset ja peljättävät Parthialaiset.[5] — Tokkohan on mahdollista, että Krassuksen sotilas on elänyt häpeällisissä aviopuuhissa[6] muukalaisen vaimon yhteydessä ja että sekä Marsilainen että Apulialainen[7] — voi senaattia, voi tapain turmiota! — muistamatta kilpeänsä, nimeänsä,[8] pukuansa ja ikuista Vestaa,[9] kun Jupiter[10] ja Roman kaupunki vielä olivat loukkaamatta, ovat harmaantuneet muukalaisappien alueilla,[11] Median kuninkaan[12] hallitessa? — Tätä oli varonut Reguluksen[13] ennalta-arvaava henki, hänen, joka ei hyväksynyt häpeällisiä ehtoja, eikä esimerkkiä, joka viivytti tuhon tuleviin aikoihin, jollei nimittäin vangittu nuoriso säälimättä menehtyisi. "Minä olen nähnyt",[14] sanoi hän, "sota-lippumme ripustetuiksi Punilaisten temppeleihin ja aseet riistetyiksi sotilailtamme ilman miesmurhaa; minä olen nähnyt kansalaisten kädet pannuiksi ristiin vapaan selän taakse ja portit[15] sulkematta sekä noita sotamme jaloissa hävinneitä vainioita jälleen viljeltävän.[16] Varmaankin tuo kullalla[17] vapaaksi lunastettu sotilas on urhollisempana palaava kotiin?! Te lisäätte häpeään tappion. Eihän purpuralla punattu villa saa enää takaisin kadotettua väriänsä; eikä tosi hyve, kun se kerran on haihtunut, tahdo enää palata kehnontuneimpiin. Jos emähirvi, tuskin selvittyänsä tiheästä verkosta, alkaa taistella,[18] silloin on oleva urhollinen sekin, joka on antautunut valapatoille vihollisille; silloin on uudessa taistelussa kukistava Punilaiset se, joka arkamaisesti kavahti kahleita selkänsä taakse sidotuilla käsillänsä ja pelkäsi kuolemaa. Tällainen, tietämättä, miten hänen pitäisi elämänsä säilyttää, sekoitti rauhan sotaan. Oi häpeää! Oi sinua, Karthago, joka kohoat Italian häpeällisille raunioille!"[19] - Hänen[20] sanotaan, kuten kansalaisoikeutensa menettäneen, työntäneen luotansa kainon, syleilevän puolisonsa ja pienet lapsensa sekä tuimasti luoneen miehekkään silmäyksensä maahan, kunnes hän nerokkaasti rohkaisisi nuot horjuvaiset Isät[21] neuvolla, jommoista ei milloinkaan muulloin ole annettu, sekä oivana maanpakolaisena kiitäisi surevien ystäviensä keskuudesta. Mutta kaiketikin tiesi hän, mitä muukalainen rääkkääjä mieli tehdä hänelle;[22] kuitenkin hän samalla lailla raivasi itsellensä tien keskitse vastustelevien ystäviensä ja paluumatkaansa estelevän kansan, kuin jos hän, riidan ratkaistua,[23] jättäisi turvattiensa pitkäveteiset asiat siksensä, kiiruhtaaksensa Venafrumin[24] alueelle tahi lakedaemonilaiseen Tarentumiin.[25]
6 Laulu.
Roman kansalle.[1]
Vaikka oletkin itse viaton,[2] täytyy sinun kuitenkin kärsiä esi-isäin[3] rikoksista, oi Romalainen, kunnes jälleen olet laittanut kuntoon jumalain temppelit ja riutuneet rakennukset[4] sekä heidän mustasta savusta[5] likamustuneet kuvansa. Sentähden että olet alamainen jumalille, hallitset sinä; tästä[6] johda jokainen alku, tähän kohdista loppu. — Polkuna-pidetyt jumalat ovat valmistaneet paljon onnettomuutta huolelliselle Hesperialle.[7] Jo kahdesti[8] Monaeses[9] ja Pakoruksen[9] sotajoukko ovat masentaneet meidän pyhittämättömät[10] hyökkäyksemme ja loistavat ilosta, lisättyänsä meidän saaliillamme vähäpätöisiä kaulavitjojansa.[11] Kaupungin, jossa puolueriidat vallitsivat, olivat Dakialaiset[12] ja Aethiopialaiset[13] hävittämäisillänsä; näistä edelliset olivat mahtavat heittokeihäiltänsä, jälkimmäiset peljättävät laivastoltansa. — Rikoksista runsaat aikakaudet ovat ensin tahranneet avioliitot, suku- ja perhekunnat; tästä lähteestä johtaen alkunsa, on turmio virtaillut isänmaata ja kansaa vastaan. Mieskuntainen[14] tyttö iloitsee siitä, että hänelle opetetaan jonialaisia tanssiliikkeitä;[15] vieläpä opetteleikse hän keikailemiskeinojakin,[16] ja aina pienestä lapsesta asti mietiskelee hän riettaita lemmenliittoja. Pian[17] hän miehensä juomingeissa[18] etsiskelee itsellensä nuorempia lemmikkejä; kuitenkaan hän ei valitse vasituisesti ketään, jolle hän äkkiä, tulen sammutettua, lahjoittaisi luvattomia huvituksia; vaan käskettäessä, kaikkein nähden ja miehensä tieten, hän kavahtaa seisoallensa,[19] joko häntä sitten kutsuu luoksensa kaupustelija tahi hispanialaisen laivan kapteini, joka irstaisista nautinnoista on valmis kalliistikin maksamaan. — Sellaisista vanhemmista ei ole syntynyt se nuoriso, joka on punannut meren punilaisella verellä,[20] joka on kukistanut Pyrrhuksen[21] ja voimakkaan Antilokhuksen[22] ja julman Hannibalin;[23] vaan se on maalaissotilasten jälkeisöä, sellaista, joka on oppinut kääntämään turpeita sabellilaisilla[24] lapioilla sekä ankaran äidin käskyn mukaan kotiin tuomaan katkottuja karankoja, kun aurinko muutti vuorten varjot[25] ja riisti ikeet väsyneiltä häriltä, tuoden virvoittavaa lepoa kiitävillä vaunuillansa. — Mitä tuhoisa aika on ollut turmelematta? Isäimme aikakausi, joka oli katalampi kuin heidän isäinsä,[26] on synnyttänyt meidät vielä kehnoimmiksi, meidät, jotka taas pian synnytämme vieläkin virheellisemmän jälkeisön.
7 Laulu.
Asterielle.[1]
Miksi itket, oi Asterie, tuota erittäin luotettavaa nuorukaista, Gygesta,[2] jonka poutaiset Favoniukset[3] ovat kevään alussa asettavat sinulle jälleen, Thynian[4] saaliilla sälytettynä? Hän, Notuksien[5] ahdistamana Orikukseen[6] päin, kun Kapran[7] myrskyä-ennustavat tähdet ovat nousseet taivaalle, viettää unettomana kylmät yönsä, runsaasti[8] kyyneliä vuodattaen. Ja kuitenkin hänen levottoman[9] ystävättärensä[10] lähettiläs kertoo hänelle, että Khloë huokailee ja surkuteltavasti hehkuu rakkaudesta,[11] sekä viekkaasti koettelee häntä tuhannellakin tavalla. Hän kertoo, miten valapatto vaimo väärillä syytöksillä yllytti herkkäuskoisen Proetuksen kiiruhtamaan kuolemaa liian puhtaalle Bellerofonille.[12] Hän kertoo Peleuksen[13] olleen joutumaisillansa Tartarukseen,[14] kun hän, puoltansa pitämättä, pakeni magnesialaista[15] Hippolytea, ja koskettelee petollisesti sellaisiakin kertomuksia, jotka saattavat hänet hairahtumaan. Turhaan! sillä Ikaruksen kallioita[16] kuurommin kuuntelee hän tällaista puhetta, ollen vielä viaton. — Mutta varo, ett'ei naapurisi Enipeus olisi sinulle kohtuutta enemmän mieleen, vaikka ei kukaan muu näytäkään yhtä taitavalta ohjaamaan hevostansa Marskentällä, eikä kukaan yhtä nopeasti ui pitkin Tuskus-joen[17] väylää. Sulje huoneesi heti yön alussa, äläkä katsahda kadulle hänen[18] vaikeroivan huilunsa soidessa ja ole hänelle tyly, jos hän usein sinua tylyksi kutsuukin.
8 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Mitä minä, vanhapoika,[2] teen Maaliskuun ensimmäisenä päivänä,[3] mitä tarkoittavat kukat, ja suitsutusaineesta täysinäinen astia ynnä nuot viheriälle turpeelle[4] hohutetut[5] hiilet, ihmettelet kuin sinä, joka olet perehtynyt kumpaankin kieleen.[6] Minä olin luvannut herkku-atriat ja valkean[7] pukin Liberille,[8] kun puuniskusta olin kuolemaisillani. Tämä päivä, jonka joka vuosi[9] tahdon juhlallisesti viettää, on poistava silatun tulpan[10] viini-astiasta, joka Tulluksen konsulina ollessa[11] on varustettu särpimään savua[12] — Tyhjennä, oi Maecenas, sata maljaa suositun ystäväsi menestykseksi ja anna yölamppujen palaa aina päivään asti! Loitolla olkoon kaikki huuto ja kiukku![13] Heitä nuo valtio-huolesi,[14] jotka sinulla ovat kaupunkimme suhteen! Dakialaisen Kotison[15] joukko on kaatunut; vihamieliset[16] Medialaiset[17] ovat keskenänsä riidoin noiden kurjain sotain tähden; Hispanian rannalla asuvat vanhat vihollisemme, Kantabrialaiset,[18] jotka myöhään ovat masennetut kahleilla,[19] ovat meidän alamaisiamme; jopa Skythalaisetkin,[20] jännittämättömin joutsin, aikovat väistyä kentiltänsä. Huolimatta siitä,[21] että kansa jossakin kohdin voi olla pulassa, älä[22] yksityismiehenä huolehdi liiaksi, vaan ota iloisesti vastaan nyky-ajan lahjat ja luovu yksitotisista tuumistasi.
9 Laulu.
Lydialle.[1]
Horatius:
Niin kauan kun pysyin suosiossasi,[2] eikä yksikään nuorukainen, minua suotuisammin,[3] kietonut käsivarsiansa vahanvalkean kaulasi ympärille, elin Persian[4] kuningasta onnellisemmin.
Lydia:
Niin kauan kun et lempinyt[5] ketään muuta tulisemmin, eikä Lydia, tuo nimikuulu[6] Lydia, ollut Khloën[7] perakolla,[8] elin romalaista Iliaa[9] kuuluisammin.
Horatius:
Minut valtaa nyt thrakialainen Khloë, joka osaa lempilaulujani ja taitaa soittaa kitaraa;[10] tämän puolesta en kauhistu kuolemaa, kunhan vaan Onnetar säästää eloon-jäävää sydänkäpyäni.[11]
Lydia:
Minua hehuttaa keskinäisellä liekillä[12] thurilaisen[13] Ornytuksen poika, Kalais; tämän puolesta tahdon vaikka kahdesti kuolla, kunhan vaan Onnetar säästää eloon-jäävää "poikaistani".
Horatius:
Mitäpä - jos entinen Venus[14] palaa ja yhdistää eroitetut vaski-ikeensä alaisiksi; jos keltakiharainen Khloë karkoitetaan tiehensä ja ovi on avoinna hyljätylle Lydialle?
Lydia:
Vaikka hän on tähteä kirkkaampi,[15] sinä korkkia keveämpi ja riehuvaa Hadrian[16] mertä raivompi; sinun seurassasi mielelläni tahtoisin elää, sinun seurassasi kuolla!
10 Laulu.
Lycelle.[1]
Vaikka joisit äärimmäisestä Tanais-joesta,[2] oi Lyce, sinä, joka olet naimisissa raa'alla miehellä, niin kuitenkin sinua itkettäisi jättäessäsi minut, kolkkoen[3] oviesi edustalla pitkänäni venyvän, noiden maassa-raivoavien pohjatuulien[4] saaliiksi. Kuuletko, millä jyskeellä ovi, millä tuo kaunisten huoneusten välimaalle[5] istutettu lehto ärjytuulista jymisevät; miten Jupiter[6] pelkällä nyökkäyksellänsä jäädyttää sataneen lumen? Heitä tuo Venukselle[7] vastenmielinen kopeus, jott'ei tuo pyörivällä pyörällä käyvä hihna alkaisi käydä päinvastaiseen suuntaan.[8] Tyrrhenialainen isä[9] ei ole synnyttänyt sinua kosijoille tylyksi Penelopeksi.[10] Oi! Vaikk'eivät lahjat, eivätkä rukoukset, eikä kosijain orvokilla kirjaeltu vaaleus, eikä Pierian[11] porton[12] haavoittama miehesi voi taivuttaa mieltäsi; niin sääli kuitenkin niitä, jotka sinua rukoilevat, sinä, joka et ole jäykkää tammea taipuvampi, etkä mieleltäsi[13] maurilaisia[14] käärmeitä lempeämpi! Tämä sivuni ei aina ole sietävä kynnystäsi, eikä sadevettä.[15]
11 Laulu.
Lydelle.[1]
Oi Merkurius[2] — sillä sinun opettajana ollessasi on oppelias Amfion[3] liikuttanut kivetkin laulullansa — ja sinä, oi kanteleeni,[4] joka kykenet kaikumaan seitsemälläkin kielellä, sinä, joka ennen olit mykkä ja suloton, mutta nyt sekä rikasten pöydissä että temppeleissä suotuisa; säestä minulle sellaisia säveliä, joihin Lydekin kallistaa vastahakoiset korvansa; hän, joka, kuten kolmivuotinen tamma laajoilla kentillä, hyppien leikittelee ja varoo kosketettaa, ollen lemmenseikoista tietämätön[5] ja irstaan puolison varaksi vielä liian nuorikin.[6] — Sinä voit viehättää tiikerit ja metsät seuralaisiksesi[7] ja hiljentää vinhaan-juoksevat purot. Sinun viehätystäsi väistyi kauhean hovin[8] ovenvartija, Kerberuskin,[9] vaikka sata käärmettä suojelee hänen hirvittävää päätänsä sekä julma henkäys ja verivisva valuu hänen kolmikielisestä kidastansa. Vieläpä sekä Ixion[10] että Tityos[11] nauroivat inhoittavin muodoin; ammennusastia seisoi hiukan aikaa kuivana, kun sinä ihanalla laulullasi viehätit Danauksen tyttäriä.[12] — Huomatkoon Lyde näiden tyttöjen rikoksen ja tuon tunnetun rankaistuksen sekä, miten astia aina on tyhjänä vedestä,[13] joka vuotaa alhaalta pohjasta, ynnä nuo lopulliset kohtalot, jotka odottavat rikoksia vielä Orkuksessakin.[14] He jumalattomat — sillä mitä pahempaa he ovat voineet tehdä? — he jumalattomat ovat julenneet kauhistavalla miekalla surmata sulhonsa. Noista useista vaan yksi ainoa,[15] joka ansaitsee hääsoihdun,[16] oli merkillisen[17] petollinen valapattoista[18] isäänsä kohtaan ja ikuisiin aikoihin kuulu tyttö; hän, joka sanoi nuorelle miehellensä:[19] "Nouse, nouse, ett'ei pitkä uni[20] kohtaisi sinua sieltä, josta et pelkääkään! Peijaa[21] appesi ja rikokselliset sisareni, jotka, kuten naarasjalopeurat, saatuansa vasikoita kynsihinsä — voi kauheata! — kukin repii omansa.[22] Minä, joka olen heitä hellempi, en surmaa sinua,[23] enkä kiusaa salpain takapuolella. Minut sälyttäköön isäni kauheilla kahleilla, koska armeliaisuudesta olen säästänyt kurjaa miestäni, tahi kuljettakoon laivastolla[24] Numidian[25] äärimmäisille seuduille! Mene sinne, minne jalkasi ja tuulenpuuskat sinun vievät, niin kauan kun vaan yö ja Venus[26] suosivat matkaasi; mene myötäisellä enteellä ja kaiverra hautakummulleni valitus, joka muistuttaa minusta!"[27]
12 Laulu.
Neobulelle.[1]
Kurjain tyttöjen osa on se, ett'eivät saa noudattaa rakkauttansa,[2] eivätkä mehukkaalla viinillä haihduttaa huoliansa tahi että menevät tajultansa,[3] peljätessänsä setänsä ankaraa toraa.[4] Kytherean[5] siivikäs poika[6] riistää sinulta, oi Neobule, vasusi; liparalaisen[7] Hebruksen pulskeus riistää sinulta kankaasi ja koko halusi uutteran Minervan[8] käsitöihin; kun hän on huuhdellut voidellut[9] hartiansa Tiberin[10] aalloissa, on hän itse Bellerofoniakin[11] etevämpi ratsumies, nyrkkitaistelussa ja kilpajuoksussa voittamaton, samoin älykäs hiihtämään hirviä, jotka, kun laumaa on hädistetty, pakenevat pitkin lakeutta,[12] ynnä sukkela hyökkäämään tiiheässä pensastossa piileskelevän metsäkarjun kimppuun.
13 Laulu.
Bandusian lähteelle.[1]
Oi Bandusian[2] lähde! Sinä, joka olet lasia[3] kirkkaampi ja ansaitset mehukasta viiniä sekä kukkia; huomenna uhrataan sinulle kauris,[4] jolle hänen sarvenaluista[5] pöhistynyt otsansa määrää sekä rakkaus- että riitaseikat. Kuitenkin turhaan! Sillä vallattoman karjan sikiö värittää kylmät purosi punaisella verellänsä. Sinuun ei saata vaikuttaa polttavan Kanikulan[6] rasittava aika; sinä suot suloista virkistystä aurasta uupuneille härille ja ympärinsä-kuljeskelevalle karjalle. Sinäkin olet tuleva kuuluisaksi lähteeksi, kun laulelen tammikosta, joka kasvaa noissa kallion-rotkoissa, joista lirisevät[7] vetesi puikeltavat.
14 Laulu.
Roman kansalle.[1]
Oi rahvas! Tuo Caesar, jonka äskettäin, Herkuleen[2] tavalla, sanottiin hankkineen itsellensä laakeriseppeleen[3] henkensä kaupalla, hän palaa nyt voittajana Hispanian rannalta Penatiemme[4] luokse jälleen. Jaloon mieheensä ihastunut puoliso[5] astukoon julkisalle, toimittamaan asianmukaisia uhreja, samoin myös kuulun päällikön sisar[6] sekä tyttöjen ja nykyään pelastettujen nuorukaisten[7] äidit, rukoilijan päähineellä koristeltuina. Oi pojat ja te, tytöt, jotka olette oppineet tuntemaan miehen,[8] pidättäkää pahanenteiset sananne! — Tämä päivä, jonka todellakin pidän juhlain juhlana, on poistava synkät huolet;[9] minä en pelkää sotamelskettä,[10] enkä väkivaltaista kuolemaa,[11] Caesarin hallitessa maanpiiriä. Mene, oi poika, tuomaan öljyä, seppeleitä ja Marsilaissotaa[12] muistuttava viini-astia, jos sellainen johonkin ehkä on sattumalta jäänyt kuljeskelevalta Spartakukselta[13] huomaamatta. Sano myöskin terävä-ääniselle Neaeralle, että hän rientää sitomaan myrrhasta-haisahtelevat hapsensa solmuun. Jos viipymys tapahtuu vihattavan ovenvartijan toimesta, niin mene tiehesi. Mieliä, jotka haluavat riitaa ja ilkeää toraa, masentavat harmaat hapset. Mutta minäpä nuoruuteni innossa en olisi kärsinyt tätä, Plankuksen[14] konsulina ollessa.
15 Laulu.
Khlorikselle.[1]
Oi kurjan lbykuksen akka! Paneppa vihdoinkin määrä leväperäisyydellesi ja huudossa-oleville[2] puuhillesi! Lakkaa leikkimästä tyttöjen seurassa, koska olet jo jotenkin lähellä hautasi parrasta,[3] sekä siroittamasta pilveä loistavien tähtien joukkoon![4] Jos jokin kyllin kaunistaa Foloëta,[5] se sama ei kaunista sinua, oi Khloris! Suuremmalla syyllä anastaa tyttäresi nuorukaisten asunnot,[6] kuten käsirumpun lyönnistä kiihtynyt Thyias.[7] Rakkaus Nothukseen[8] pakoittaa häntä[9] kiimaisen vuohen tavalla leikkimään; sinua, oi akka, miellyttävät kuulun Lucerian[10] läheisyydessä kerityt villat;[11] mutta eivät kitarat, eikä ruusunpurpurainen kukka, eivätkä sakoon asti[12] tyhjennetyt maljat.
16 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Vaskitorni,[2] rautatammiset ovet ja valpasten koirain huolellinen vartioiminen olisivat kyllin suojelleet salvatun Danaën[3] öisiltä ihailijoilta, joll'eivät Jupiter[4] ja Venus[5] olisi nauraneet Akrisiusta, kätketyn tytön pelokasta[6] vartijaa: tie olisi nimittäin turvallinen ja avoin, jos vaan jumala muuttuisi kullaksi. Kulta haluaa kulkea henkivartijain[7] keskitse ja halkoa kalliotkin,[8] paljoa voimakkaammin kuin ukonnuoli. Argolaisen ennustajan[9] huone[10] kukistui, voiton vuoksi perikatoon vaipuneena; lahjoin aukasi Makedonialainen[11] kaupunkien portit ja kukisti kilpailevat kuninkaat;[12] lahjat kietovat laivain julmat johtajat.[13] — Kasvavaa rahasummaa seuraa huoli ja himo suurempiin. Syystä, oi Maecenas, sinä ritarein kaunistus,[14] syystä olen kauhistunut kohoittaa laajalle-näkyvää päälakeani. Mitä enemmän kukin itseltänsä kieltää, sitä enemmän hän on jumalilta saava. Varatonna etsin minä niiden leiriä, jotka eivät mitään ahnehdi, ja karkurina taas haluan jättää rikasten roikat, koska silloin olen vähä-arvoisen[15] omaisuuden loistavampana isäntänä, kuin jos minun sanottaisiin varastohuoneissani säilyttävän kaiken sen, mitä ahkera Apulialainen[16] maanviljelyksellänsä saaneekin — varatonna suurien varain keskellä. Kirkasvesinen puro,[17] harvain auranmaiden metsä ja varma luottamus laihooni ovat minun onnellisempi osani, vaikk'ei sitä huomaa se, joka loistaa viljavan Afrikan[18] vallasta. Vaikk'eivät Kalabrian[19] mehiläiset kokoa minulle mettä, eikä viini mietone laestrygonilaisessa[20] kaksikorva-astiassa, eivätkä tuuheat villat kasva minua varten gallialaisilla[21] laitumilla; niin ahdistava köyhyys on kuitenkin kaukana, etkä sinäkään kieltäyisi antamasta lisää, jos sitä vaan haluaisin. Supistamalla himojani, lisään paremmin pieniä tulojani, kuin jos yhdistäisin Alyatteen[22] valtakunnan Mygdonilaisten[23] tantereihin. Niiltä, jotka paljo pyytävät, puuttuu paljo. Onnellinen[24] on se, jolle jumala säästävällä kädellänsä lahjoittaa sen, mitä hän tarvitsee.
17 Laulu.
Aelius Lamialle.[1]
Oi Aelius! Sinä vanhan Lamuksen[2] jalo jälkeläinen — koska kerrotaan sekä muinaisten Lamiain että koko heidän jälkeläistensä suvunkin aina siihen aikaan asti, johon muistorikkaat aikakirjat kestävät, tästä[3] saaneen nimensä; tuosta esi-isästä[4] johtaa alkunsa sekin, jonka sanotaan ensimmäiseksi, lavealti-hallitsevana kuninkaana, pitäneen hallussansa Formian[5] muureja ja tuota Marikan[6] rantoja[7] huuhtelevaa Liristä — huomenna on Euruksen[8] lähettämä myrsky siroittava lehtoon moninaisia lehtiä ja merenrannalle hyödyttömiä merikasveja, joll'ei sateen ennustajatar, vuosikas[9] varis, erehdy. Niin kauan kun ehdit,[10] kokoile kuivia puita:[11] huomenna pitää sinun palvelijoinesi, jotka ovat vapaina toimistansa, uhraaman Geniukselle[12] viiniä ja kahden kuukauden vanha[13] porsas.
18 Laulu.
Faunukselle.[1]
Oi Faunus,[2] sinä vauhkojen Nymfain[3] ihailija! Kulje suopeana alueeni ja päivänkämmenessä-olevain vainioitteni keskitse; mene menojasi, suosien nuorta karjaani,[4] jos vaan vuoden lopulla[5] sinun kunniaksesi teurastetaan pieni kauris, eikä runsasta viiniä puutu maljasta, joka on Venuksen ylin ystävä, ja vanha alttarisi suuresti savuaa hyvänhajuisesta suitsutusaineesta. Kaikki karja leikkii ruohoisella kentällä, kun Nonae-Decembres[6] jälleen palaa sinun kunniaksesi; koko kyläkunta[7] viettää juhlallisesti joutohetkensä niityillänsä ikeestä-irroitettuine härkinensä; susi kiertelee edestakaisin rohkeiden vuonain keskellä;[8] metsä varistaa viljelemättä-kasvavat lehtensä sinun kunniaksesi[9] ja maanmies[10] iloitsee, saadessansa kolmitahdissa[11] jaloin poljeskella[12] vihattavaa[13] maata.[14]
19 Laulu.
Telefukselle.[1]
Paljonko lienee[2] Inakhuksen[3] ja Kodruksen[4] väliä, hänen, joka ei kauhistunut kuolla isänmaansa puolesta; sekä Aeakuksen suvusta[5] ja pyhän Iliumin juurella[6] tapahtuneista taisteluista, näistä kaikista sinä kerrot; mutta millä hinnalla ostamme astian Khioksen[7] viiniä, kuka kuumentaa vettä tulella,[8] kenen suojaan[9] ja millä hetkellä pääsen tuosta peligniläisestä[10] pakkasesta, näistä kaikista sinä et hiisku sanaakaan. — Oi poika! Tarjoa nopeasti uudenkuun, tarjoa sydänyön, tarjoa auguri[11] Murenan menestykseksi! Maljat sekoitettakoon kolmeen tahi yhdeksään asianmukaiseen[12] mittaan. Runoilija, joka rakastaa Musain[13] erilaista lukua,[14] anoo innostuksissansa kolme kertaa kolme mittaa; kolmea[15] enempää kieltää tuo riitoja-kaihtava, alastomista sisaristansa eroittamaton Gratia[16] koskettamasta. Minua huvittaa mellastaa: miksi berekyntilaisen[17] huilun säveleet hidastelevat? Miksi paimenpilli ynnä lyyry riippuvat ääntelemättä? Minä vihaan kitsaita käsiä: siraittele[18] ruusunkukkia! Kateena kuunelkoon Lykus mieletöntä meluamme, samoin tuo vanhalle Lykukselle vallan soveltumaton naapurittaremme![19] Sinun, joka loistat tuuheilta kiharoiltasi ja olet Vesperin[20] kaltainen, sinun perääsi, oi Telefus, pyörii mieskuntainen Rhode; minua taas kalvaa aikava rakkaus omaan Glykeraani.[21]
20 Laulu.
Pyrrhukselle.[1]
Oi Pyrrhus! Etkö näe, millaisella vaaralla koskettelet[2] gaetulilaisen emäjalopeuran[3] penttuja? Ennen pitkää olet sinä pelkurin rosvon tavoin pakeneva kovia taisteluja, kun hän[4] syöksyy vastustelevain nuorukaislaumain[5] keskitse, perien kaunista Nearkhustansa: tulinen taistelu,[6] tokkopa suurempi saalis sattuu sinun vai hänen osallensa! Sillä välin, kun otat esille[7] nopeat nuolesi ja tämä teroittaa hirveät hampaansa, sanotaan riidanratkaisijan[8] polkeneen paljasten käpäläinsä alle palmun ja vienossa tuulenhengessä virkistävän lemahtavain kiharainsa[9] verhoamia hartioitansa, ollen yhtä ihana kuin Nireus[10] tahi se, joka ryöstettiin vesirikkaalta Idalta.[11]
21 Laulu.
Viini-astialle.[1]
Oi uskollinen viini-astiani! Sinä, joka olet ilmaantunut maailmaan samaan aikaan, kuin minäkin, Manliuksen konsulina ollessa;[2] sinä tuot[3] seurassasi joko valituksia tahi leikkipuheita tahi riitaa tahi mieletöntä rakkautta tahi keveää unta, ja mikä nimi tahansa lieneekin[4] tuolla oivalla Massikus-viinillä,[5] sen säilytät sinä, joka ansaitset ilmaistaa[6] ilopäivänä; astuppa alas,[7] kun Korvinus[8] käskee tuomaan esille lauheampaa viiniä! Hänpä ei jyreänä halveksi sinua, vaikka hän onkin varustettu Sokrateen puhelahjoilla.[9] Myöskin vanhan Katon[10] urheuden sanotaan usein kiihtyneen viininmehusta. — Sinä tavallisesti saatat hienoa pinnistystä kovaankin mielenlaatuun; sinä ilmaiset viisasten huolet ja salaiset tuumat tuolle leikilliselle Lyaeukselle;[11] sinä saatat toivoa ja voimia surullisiin sydämiin jälleen ja kohotat sarven[12] köyhälle, joka sinun seurassasi[13] ei kauhistu närkästyttäviä kuningasruunuja,[14] eikä sotilasten aseita. — Sinua sekä Liber[15] että Venus,[16] jos hän iloisena lähestyy, ynnä nuot solmua irroittamaan hitaat Gnatiat[17] ja palavat lamput viivyttävät aina siihen asti, kunnes Foebus[18] palaa ja karkoittaa tähdet.
22 Laulu.
Dianalle.[1]
Sinä vuorien ja lehtojen suojelijatar, oi Neitsy, sinä, joka, kolmesti avuksi huudettuna, kuulet synnytystuskissa hikoilevia nuoria naisia[2] ja pelastat heidät surman suusta,[3] sinä kolmimuotoinen jumalatar![4] Sinulle olkoon pyhitetty tuo maataloani[5] varjostava petäjä; tätä[6] tahdon minä iloisena joka vuoden lopulla höystyttää sivu-iskuun valmistaivan[7] karjun verellä.
23 Laulu.
Fidylelle.[1]
Jos sinä, oi maalainen Fidyle, kuun alussa[2] rukoillen[3] kohoitat kämmenesi taivasta kohden, jos suitsutusaineilla ja vuoden hedelmillä sekä ahvatulla porsaalla lepytät Larit;[4] silloin ei satoisa viiniköynnös ole kärsivä rutonsekaisesta Afrikuksesta,[5] eikä vilja hedelmää-tuhoavasta ruosteesta, eivätkä rehevät kasvit[6] ankarasta säästä syksyllä.[7] Sillä tuo jumalille luvattu uhri-eläin, joka eleskelee lumisella Algiduksella,[8] tammien ja rautatammien keskellä, tahi kasvaa Alban[9] ruohistossa, on niskallansa punaava ylipappien teurastustapparat.[10] Ei missään suhteessa hyödytä sinua suositella pieniä jumalia[11] suurella lammasuhrilla, jos vaan seppelöitset ne rosmarinikasvilla ja murtuvalla myrtillä. Jos puhdas käsi on koskettanut alttaria, ei se suotteliaammin ole kallisarvoisella uhri-eläimellä lepyttänyt suuttuneita Penatia, kuin pyhillä uhrijauhoilla ja suolanrakeellakaan.[12]
24 Laulu.
Ahnaille.[1]
Vaikka olisit Arabialaisten kajoamattomia aarteita[2] ja Indian rikkauksia[3] suuremman omaisuuden herra ja vaikka kivimöhkäleilläsi täyttäisit koko Tyrrhenian ja Apulian meren,[4] niin et sittenkään voi pelastaa sieluasi pelosta,[5] etkä päätäsi kuoleman pauloista, jos vaan julma Necessitas[6] on kiinnittänyt teräksiset naulansa palatsisi harjalle.[7] Paremmin elävät nuot kentällä-asuskelevat Skythalaiset,[8] jotka tapansa mukaan[9] kuljettavat vaunuillansa liikkuvaisia asunnoitansa; paremmin jäykät Getalaiset,[10] joille jakamattomat peltovainiot tuottavat yhteisiä[11] maanhedelmiä sekä jyviä ja joita ei miellytä vuotta pidempi viljelys; vaan sille, joka on toimistansa uupunut, suo virkistystä yhtä-oikeutettu[12] sijainen. Siellä[13] nuhteeton vaimo hoitaa äidittömiä lapsipuoliansa; siellä ei myötäjäisvarainen[14] puoliso hallitse miestänsä, eikä luota siroon rakastelijaan. Suuret myötäjäiset ovat siellä vanhempain hyve,[15] samoin kuin tuo lujaliittoinen puhtaus, joka kammoksuu toista[16] miestä; erhettyminen taas pidetään[17] syntinä ja kuolema sen rankaistuksena.[18] — Oi! kukapa tahtoo juuria nuot kauheat murhat ja tuon kansalaisraivon,[19] hän uskaltakoon, jos tahtoo patsaisiin piirrettää isänmaan isäksi[20] ja tulla kuuluisaksi jälkimaailmassa,[21] hillitä tuota vallatonta itsevaltaisuutta; mihin määrään — voi kauheaa! - vihaamme eloisaa hyvettä,[22] mutta kateellisina taas kaipaamme sitä, kun se on kadonnut silmistämme. Mitä hyödyttävät kurjat valitukset, joll'ei rikosta juurita rankaistuksella; mitä tyhjät lait ilman tapoja, joll'ei tuo polttavan kuumuuden käsittämä maailmanosa,[23] joll'ei Boreaan läheinen seutu,[24] joll'eivät sen tantereeksi[25] kovettuneet kinokset karkoita kauppijasta; jos taitavat merimiehet selkiävät riehuvilta meriltä ja jos köyhyys, joka on muka suuri häpeä,[26] pakoittaa tekemään ja kärsimään mitätahansa sekä hylkäämään tuon korkean[27] hyveen suunnan. — Heittäkäämme joko Kapitoliumiin,[28] johon suosivan joukon huuto[29] meitä kutsuu, tahi likeiseen mereen nuot jalokivemme, helmemme ja hyödytön[30] kultamme, tuo suurimman onnettomuutemme alku, jos nimittäin meitä kaduttaa rikoksiamme. Pahan himon[31] juuret ovat hävitettävät[32] ja liiaksi hennot mielemme ovat muodostettavat vakaisemmilla harrastuksilla. Vapasukuinen nuorukainen, harjaantumaton kun hän on, ei taida istua hevosen[33] selässä ja pelkää metsästystä; mutta harjaantuneempi on hän huvitteleimaan, joko käskenet kreikkalaisella[34] kiekolla[35] tahi mieluummin la'eissa kielletyllä[36] noppapelillä, sillä välin kun isä valapattoisilla lupauksillansa[37] pettää osatoverinsa[38] ja kesti-ystävänsä, pikaisesti hankkiaksensa rahaa kelvottomalle perilliselle. Kyllähän väärät rikkaudet karttuvat; mutta aina, tietääkseni, puuttuu niukasta omaisuudesta[39] jotakin.
25 Laulu.
Bakkhukselle.[1]
Oi Bakkhus![2] Mihin sinä kaamaiset minut, nesteestäsi täyteläisenä?[3] Mihin lehtoihin tahi mihin luoliin[4] minä, uudessa hengessä,[5] äkisti askellan? Missä luolissa[6] kuullaan minun laulavan jalon Caesarin ikuisesta kunniasta ja yrittävän kohoittaa sitä aina tähtiin ja Jupiterin neuvostoon asti? Minä tahdon säestää oivallisen, vereksen laulun, jota ei mistään muusta suusta tähän asti ole kuultu. Samalla lailla seisoo vuorten huipuilla[7] uneton Evias,[8] ällistyneenä, kun hän katselee Hebrusta[9] ja lumesta kimaltelevaa Thrakiaa sekä muukalaisen jalan polkemaa Rhodopeta,[10] kuin minuakin viehättää[11] etäällä ihmetellä joen rantoja ja autiota lehtoa. Oi sinä, joka hallitset Najadeja[12] ja Bakkhatinnoja, jotka kykenevät[13] käsin kaatamaan korkeat saarnipuutkin kumoon! Minä en laula mitään vähänarvoista, enkä alhaisella tavalla, enkä mitään katoavaa. Suloinen on vaara, oi Lenaeus,[14] seurata sitä jumalaa, joka ympäröi[15] ohimonsa viheriällä viiniköynnöksellä.
26 Laulu.
Venukselle.[1]
Äskettäin elin vielä tyttöjen mielen mukaan ja tein sotapalvelusta suurella kunnialla:[2] nyt ovat tällä seinällä,[3] joka verhoaa merestä-syntyneen Venuksen vasenta kylkeä,[4] riippuvat aseeni ja tuo sodassa-palvellut lyyryni. Tänne, tänne tuokaa loistavat tulisoitot ja kanget[6] sekä nuot suljettuja ovia uhkaavat joutset![7] Oi jumalatar! Sinä, joka hallitset onnellista[8] Kyprusta[9] ja sithonilaisesta[10] lumesta vapaata Memfistä,[11] sinä, oi kuninkatar, iske kerran kohoitetulla piiskallasi röyhkeää Khloëta![12]
27 Laulu.
Galatealle.[1]
Jumalattomia johtakoot tuon ääntelevän parra-linnun[2] ennustus ja kohtuinen koira tahi Lanuviumin[3] maalta juosta löllöttävä, harmaankellertävä naarttususi ja tiine kettu! Käärme keskeyttäköön taas heidän aletun matkansa, jos se nimittäin, nuolen nopeudella, viteesen[4] on säikähyttänyt hevoset![5] Minä, ennalta-arvaava ennustaja, tahdon rukouksellani manailla hänen nähtäväksensä, jonka etua huolehdin, auringon noususta[6] koikkuvan[7] korpin, ennenkun tuo uhkaavia sateita ennustava lintu[8] laskeuu jälleen rauhallisille lätäköille. Oi Galatea! Ole onnellinen, missä vaan mieluummin tahdot, ja elä, muistaen aina minua! Älköön tuo onnettomuutta-ennustava[9] tikka tahi ympärinsä-lentelevä varis kieltäkö sinua kulkemasta! — Sinä näet toki, millaisella myrskyllä Orion[10] kiiruhtaa laskemaan. Minä itse olen oppinut tuntemaan, mitä Hadrian meren musta lahti merkitsee[11] ja mitä selkeä Japyx[12] vehkeilee. Vihollistemme vaimot ja lapset oppikoot tuntemaan nousevan Austerin[13] sokeita liikkeitä ja synkän meren riehuntaa sekä aaltojen pieksennästä täriseviä rantoja! — Siten Europekin[14] uskoi lumivalkean ruumiinsa petolliselle härälle ja rohkeasti vaaleni pedoista-kihisevää mertä ja ympäröiviä petoksia. Hänpä vielä äskettäin niityillä kukkia poimiessansa ja Nymfeille[15] luvattua seppelettä sitoessansa, kirkkaana tähti-yönä, ei nähnyt muuta, kuin tähtiä[16] ja aaltoja. Kun hän vihdoin oli saapunut tuohon sadasta kaupungista mahtavaan Kretaan,[17] lausui hän: "Oi isäni! Voi tyttären menetettyä[18] nimeä! Voi raivon valtaamaa lapsenrakkautta! Mistä ja mihin olen tullut? Yksi kuolema on liian helppo[19] neidon rikokseen katsoen! Valveillaniko valitan häpeällistä rikostani, vai pilkkaako minua viatonta haahmu, joka, paetessansa norsunluuportista,[20] tuottaa unta? Oliko parempi kulkea pitkin laveita laineita, vai poimia vereksiä kukkia? Jospa nyt joku antaisi minun, joka olen vihoissani, käsiini sen häpeällisen härän, niin koettaisin miekalla silpoa ja murskata tuon äsken niin kovin rakkaan hirviön sarvet. Häpeällä jätin isäin Penatit,[21] häpeällä viivytän Orkusta![22] Oi jospa jumalista sinä, joka kuulet tämän, sallisit minun alastonna harhailla jalopeurain keskellä! Ennenkun häpeällinen laihuus anastaa kauniit poskeni ja elonmehu häviää nuoresta saaliista,[23] tahdon, vieläkin pulskana, syöttää tiikerejä. 'Kurja Europe!' ahdistaa etäällä-oleva isäni, 'miksi viivyt kuolemasta? Sinä voit tuolla vyöllä, joka onneksi[24] on seurannut sinua, tässä saarnipuussa riippuen hirttäytyä[25] tahi jos sinua viehättävät kallionkatkelmat ja nuot kuolemaa varten terävät[26] kivimöhkäleet; noh hyvä, uskon nopean myrskytuulen haltuun, joll'et mieluummin tahdo[27] ryhtyä emännän tehtävään, vaikka oletkin kuninkaallista perua, sekä jalkavaimona heittäytyä muukalaisen herrattaren huostaan.'" — Kun hän parhaillansa näin vaikeroitsi, lähestyi häntä Venus, viekkaasti nauraen, sekä hänen poikansa,[28] jännittämättömin joutsin. Heti, kun oli kyllin ilveillyt,[29] sanoi hän: "Karta vihaa ja tulista toraa, kun tuo vihaamasi härkä antaa jälleen[30] sarvensa katkottaviksi. Sinä et ymmärrä olevasi[31] voittamattoman Jupiterin puoliso; lakkaa nyyskyttämästä, opi oikein käyttämään suurta onneasi! Puoli maailmaa[32] on saava nimesi."
28 Laulu.
Lydelle.[1]
Mitä mieluummin tahtoisin tehdä Neptunuksen juhlapäivänä?[2] Tuoppa nopeasti esille, oi Lyde, säilyttämääsi Caekubus-viiniä[3] ja käytä väkivaltaa lujaa järkevyyttäsi vastaan![4] Sinä näet puolipäivän olevan illastumaisillansa ja kuitenkin, ikäänkuin katoava päivä seisahtuisi, vitkastelet noutaa varastohuoneesta[5] kaksikorva-astian, joka on ollut talletettuna aina konsuli Bibuluksen[6] ajoista asti. Me olemme vuorotellen[7] laulavat Neptunuksesta ja vihreäkiharaisista Nereideistä;[8] sinä taas olet käyrällä lyyrylläsi ylistelevä Latonaa[9] ja nopean Kynthian[10] nuolia sekä laulusi lopulla[11] myöskin tuota, joka hallitsee Knidusta[12] ja kimaltelevia Kykladeja[13] ja joka joutsenvaljakoilla ajaa Pafuksessa.[14] Myöskin Yötä[15] ylistellään asianmukaisella laululla.
29 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
oi Maecenas, sinä Tyrrhenian[2] kuningasten jälkeläinen! Jo kauan aikaa on minulla ollut sinun varaksesi mietoa[3] viiniä ennen-alkamattomassa ruusun kukilla[4] kaunistetussa astiassa sekä puserrettua terhovoidetta[5] kiharoitasi varten. Irtau kaikista esteistä; älä alituisesti tähystele vesirikasta Tiburia,[6] älä Aesulan[7] viertäviä vainioita, äläkä isänmurhaaja Telegonuksen[8] harjanteita! Jätä tuo inhoittava ylellisyys sekä tuo korkealla-olevia pilviä tavoitteleva palatsisi;[9] herkeä ihailemasta äveriään Roman savupylväitä, sen loistoa ja melskettä! Tavallisesti ovat vaihtelevaisuudet rikasten mieleen; köyhäin siistit atriat taas, vaikka katalan katon suojassa sekä katteitta ja purpurapeitteittä, ovat silittäneet[10] heidän huolien rypistämän otsansa. — Jo Andromedan[11] loistava isä on ilmaissut salatun valonsa; jo Prokyon[12] ja raivon Jalopeurantähti[13] riehuvat, kun aurinko palauttaa jälleen poutaiset päivänsä. Jo uupunut paimen lanttuneine laumoinensa etsii siimeksiä ja puroja sekä tuon pörröisen Silvanuksen[14] tappuristoja, ja hiljainen ranta[15] kaipaa häilyviä tuulia. — Mutta sinä pidät huolta siitä, mikä kanta paraiten sopii valtiolle ja, valvoen kaupunkisi etuja, hätäilet siitä, mitä Seriläiset[16] ja Kyruksen hallitsema Baktra[17] sekä Tanais-joen[18] eripuraiset rantalaiset[19] puuhailevat.[20] — Mutta jumala on viisaasti verhonnut synkkään yöhön koko tulevan ajan kohtalon; hän myös hymyilee, jos kuolevainen ylinmäärin häliköitsee.[21] Muistappa tyynesti järjestellä käsillä-olevat seikat;[22] kaikki muu menee menoansa, niinkuin tuo virta,[23] joka milloin pitkin keskiväyläänsä hiljaisesti[24] laskee Etrurian mereen,[25] milloin taas vierittelee mukanansa[26] noita liikkeesen-hivuttamiansa[27] kivimöhkäleitä ja irralle-nihuttamiansa karankoja[28] sekä karjaa ja kartanoitakin, vuorten ja läheisen metsän kaikuessa rymäkästä ryskeestä,[29] kun hirveä tulva paisuttaa hiljaiset virrat. — Se on oma herransa ja viettää aikansa iloisesti, joka kunkin päivän lopulla[30] voi sanoa: "Minä olen elänyt.[31]" Huomenna Yli-isä[32] täyttäköön taivaslaen joko synkillä pilvillä tahi kirkkaalla päivänpaisteella; hän[33] ei kuitenkaan voi kumota[34] sitä, mitä kerran on tapahtunut,[35] eikä muuttaa tahi peruuttaa[36] sitä, mitä haihtuva hetki kerran on mukanansa vienyt. — Onnetar, joka iloitsee julmista teoistansa ja itsepäisesti lyö liiallista leikkiä, muuttelee epävakaisesti[37] kunnianosoituksia, suosien milloin minua, milloin jotakin toista. Jos hän[38] viipyy luonani, kiitän häntä; jos hän räpyttää siipiänsä,[39] annan takaisin sen, mitä hän on antanut, ja verhoun omaan hyveeseni[40] sekä etsin itselleni kunniallista köyhyyttä ilman hänen lahjojansa.[41] Jos purjepuu ruskaa lounaistuulten käsissä, ei suinkaan ole minun luonteeni mukaista[42] turvautua akkamaisiin rukouksiin ja lupauksilla tinkiä, ett'eivät Kypruksesta[43] ja Tyruksesta[44] tulevat tavarani enentäisi ahnaan meren rikkautta. Silloin myötätuuli ja Pollux[45] kaksoisveljinensä ovat kuljettavat minun, turvallisena kaksisoutuni suojassa, halki Aegaean meren mylläkkäin.
30 Laulu.
Melpomenelle.[1]
Minä olen pystyttänyt[2] vaskea vahvemman ja kuninkaallista pyramiidirakennusta[3] korkeamman muistopatsaan, jota ei ruhjova rankkasade, eikä riehuva[4] pohjatuuli voi hävittää, ei myöskään ääretön vuosijono, eikä aikain vaihe. Minä en kuole kokonani, vaan suuri osa "minua"[5] on välttävä Libitinaa.[6] Yhä olen minä kasvava jälkimaailman maineessa, iäti nuorena, niin kauan kun[7] ylipappi hiljaisen Virgon[8] seurassa nousee Kapitoliumiin.[9] Minun, alhaisen suvun mahtavan jälkeläisen, kerrotaan siellä, missä raivokas Aufidus[10] kohisee ja missä vähävesinen Daunus[11] on hallinnut maalaiskansoja, ensiksi saattaneen aeolialaisen laulun[12] italialaisiin runomittoihin. Omista, oi Melpomene, tuo omanarvosi tunto, jonka ansiosi ovat sinulle hankkineet, ja sido leppeästi kiharani delfiläisellä[13] laakerilla!