NELJÄS KIRJA.
1 Laulu.
Venukselle.[1]
Oi Venus! Herätätkö noita kauan sitten keskeytyneitä sotia vireillensä jälleen?[2] Säästä[3] minua, sitä rukoilen, sitä rukoilen! Minä en enää ole sellainen,[4] jommoinen olin hyvän Cinaran[5] hallitessa. Herkeä, oi herttaisten Kupidoin[6] julma äiti,[7] taivuttamasta enää sitä, joka on noin kymmenen lustrumia[8] vanha sekä jo kovettunut[9] liian hellään hallitukseesi.[10] Mene sinne, mihin nuorukaisten mairittelevat rukoukset sinua kutsuvat! Ajanmukaisemminpa[11] saavut, loistavain joutsentesi lennättämänä,[12] vieraspitoihin Paullus Maximuksen[13] taloon, jos etsit hehuttaaksesi maksaa, joka on siihen sopiva.[14] Sillä hän, joka on sekä suurisukuinen että kaunis, eikä jää mykäksi[15] kovanonnen kohtauksissakaan, vaan on jos sadankin keinon keksivä[16] nuorukainen, hän on kuljettava sotalippusi[17] laajalle; ja kun hän tehokkaammin, kuin runsasantoisen[18] kilpakosijan lahjat, kerran on voittanut[19] hänet,[20] on hän pystyttävä marmorisen kuvasi[21] Albanus-järven[22] läheisyyteen Kypruksen[23] puusta tehdyn katon[24] suojaan. Siellä olet runsaammin vetävä sieramiisi suitsutussavua ja iloitseva lyyryllä ja berekyntiläisellä[25] huilulla ynnä paimenpillillä[26] säestetyistä sävelistä; siellä ovat kahdesti päivässä[27] pojat hentojen tyttöjen seurassa, ylistäen jumaluusvoimaasi, vahanvalkealla jalallansa, Salilaisten[28] tapaan, kolmesti polkevat maata. — Minua ei enää ilahuta tyttö, eikä poika, eikä tuo keskinäistä rakkautta uskomaan hetas toivo; minua ei ilahuta kilpailla viininjuonnissa, eikä seppelöitä ohimojani tuoreilla[29] kukilla. Mutta miksi — voi! — oi Ligurinus,[30] miksi valuu kyynel silloin-tällöin pitkin poskiani? Miksi kaunopuheinen[31] kieleni, keskellä puhettani, tyrmehtyy yksitoikkoiseen hiljaisuuteen? — Öisin unissani pitelen sinua,[32] oi armoton, milloin syliini suljettuna, milloin taas seuraan sinua, kiitäessäsi pitkin Mars-kentän ruohistoa, pitkin läikkyviä laineita.[33]
2 Laulu.
Julus Antoniukselle.[1]
Kukapa vaan yrittää kilpailemaan Pindaruksen[2] rinnalla, hän, oi Julus, luottaa Daedaluksen[3] tavoin vahattuihin siipiin, antaaksensa nimen kimaltelevalle[4] merelle. Kuten tuo vuorelta vyöryvä virta, jonka rankkasateet ovat paisuttaneet yli tavallisten[5] törmiensä, siten kuohuu ja tulvailee Pindaruskin äärettömästi puuttumattomin lauserunsauksin;[6] hän, joka palkinnoksensa ansaitsee Apollon laakerin,[7] joko hän vierittelee uusia[8] sanoja rohkeissa dithyrambeissa[9] ja liikkuu säännöttömin[10] runomitoin tahi laulaa jumalista tahi kuninkaista,[11] jumalain jälkeläisistä, joiden käsiin Kentaurit[12] ansaitulla kuolemalla sortuivat ja kauhean Khimaeran[13] liekki tukehtui; tahi hän ylistää niitä, jotka Eliksen palmuseppele[14] saattaa jumaloittuina kotiinsa takaisin, tahi nyrkkitaistelijaa tahi kilpahevosta, ja lahjoittaa heille kilpapalkinnon, joka on kalliimpi, kuin sata muistopatsasta;[15] tahi hän voivottelee nuorukaista,[16] joka riistettiin itkevältä immeltänsä, ja ylistelee aina tähtiin asti sekä miehuutta että urhollisuutta ynnä kultaisia tapoja, eikä salli niiden haihtuvan mustaan Manalaan.[17] Oi Antonius! Tarmokas tuulenhengähdys kohoittaa keveästi Dirken joutsenen,[18] niin usein kun se pyrkii pilvien ylhäisiin piireihin; minä taas, Matinuksen[19] mehiläisen tavoin ja keinoin, joka ahkeraan imeskelee suosimaansa ajuruohoa, minä mitätön taas sepittelen runoni suurella vaivalla tuon vesirikkaan Tiburin metsän ja rantain[20] tienoilla. — Koska olet lahjakkaampi[21] runoilija, niin laulappa Caesarista, kun hän, seppelöittynä ansaitsemallansa laakerilla, juhlasaatossa kuljettaa noita sotaisia Sygambrilaisia[22] pyhälle vuorelle;[23] sillä Kohtalo ja hyvät jumalat eivät ole lahjoittaneet maanpiirille mitään tätä[24] suurempaa tahi jalompaa, eivätkä lahjoitakaan,[25] vaikka ajat palaisivat entiseen kultaiseen aikakauteensa jälleen. Laula sekä kaupungin[26] juhlapäivistä että julkisista leikeistä, joita vietämme jalon Augustuksen sallitun[27] paluumatkan johdosta, sekä torista, joka on tyhjänä riita-asiain käytännöstä.[28] Silloinpa on hyvä osa äänestäni,[29] jos nimittäin kykenen laulamaan jotakin sellaista, joka ansaitsee kuulemista, yhtyvä siihen ja, iloissani Caesarin paluumatkasta, olen huudahtava: "Oi armas päivä, oi ylistettävä!" Ja kun sinä saatossasi[30] kuljet, me, koko kaupunki, huudamme tuon-tuostakin: "Io triumfe, io triumfe![31]" ja toimitamme suitsutusuhreja hyvänsuoville jumalille. — Kymmenen härkää ja yhtämonta lehmää vapauttaa sinut,[32] minut taas nuori vasikka, joka, vieroitettuna emästänsä, varttuu rehevillä ruohikoilla[33] lupaukseni täyttämistä varten, mukaillen otsallansa noita kaarimaisia tulia kuussa, joka tekee kolmatta nousuansa,[34] lumivalkea katsoa[35] siitä kohden, missä[36] se kantaa[37] pilkkua, mutta muuten[38] punakellertävä.
3 Laulu.
Melpomenelle.[1]
Ketä sinä, oi Melpomene, olet kerran silmäillyt ystävällisellä katseellasi, hänen syntymähetkellänsä, häntä ei Isthmuksen puuha[2] ole tekevä kuuluisaksi nyrkkitaistelijaksi, eikä uljas hevonen kuljettava voittajana Akhajan[3] vaunuissa, eikä sotakunto osoittava delolaisilla lehdillä[4] seppelöittynä päällikkönä Kapitoliumissa, syystä, että hän on masentanut kuningasten ylpeät uhkaukset; vaan ne vedet, jotka juoksevat viljavan Tiburin[5] sivuitse, ja tiiheät vehmasten suojat ovat tekevät hänen kuuluisaksi aeolialaisen laulun[6] kautta. — Roman, kaupunkien kaupungin, jälkisuku on velvollinen lukemaan minut runoilijain rakastettuun joukkoon, ja väleen vioittaa minua jotenkin vähän[7] tuo pahansuovan hammas. Oi Pierialainen![8] Sinä, joka kultalyyrystäsi virittelet[9] sulosäveliä; sinä, joka mykille kaloillekin voit lahjoittaa[10] joutsenen äänen, jos niin tahdot: tämä on kokonaan sinun lahjaasi, että minua ohitsemeneväin sormilla osoitellaan romalaisen lyyryn isäksi; tämä on kokonaan sinun vaikutustasi, että minä elän ja olen mieleen, jos nimittäin olen.
4 Laulu
Klaudius Drusus Nerolle.[1]
Millaisena salaman siivekkään palvelijan,[2] jolle jumalain kuningas, Jupiter, huomattuansa hänet uskolliseksi keltakiharaisen Ganymedeen ryöstämisessä,[3] uskoi vallan lenteleväin lintujen suhteen, milloin[4] nuoruuden innostus ja syntyperäinen tarmo, vaivoista[5] tietämättä, pakoittavat pesästänsä, milloin taas kevätuulet, usvan haihduttua, opettavat arastelevalle[6] äkkinäisiä lento-yrityksiä, milloin vilkas taipumuksensa vihollisena syöksee lammaslaumoihin, milloin ruoan- ja taistelunhalu yllyttää taistelevain lohikäärmetten[7] kimppuun; tahi millaisena tuo kellertävän emänsä utareista reheviin ruokamaihin mielistynyt metsäkauris[8] keksii äskettäin emänsä maidosta vieroitetun jalopeuran, jonka nuoresta hampaasta se pelkää surman saavansa; sellaisena Vindelikialaiset[9] ovat nähneet Drusuksen,[10] kun hän kävi sotaa Raetialais-Alppien[11] juurella — mistä näille[12] tuo ammoisista ajoista totuttu tapa, joka asestaa heidän oikean kätensä Amazonien[13] tapparalla, sen olen jättänyt tutkiskelematta, eikä ole mahdollistakaan tietää kaikkia — mutta heidän aikaa ja laajalti voittoisat laumansa,[14] lannistettuina vuorostansa[15] nuorukaisen neuvokkaisuudella, ovat saaneet kokea, mitä mieli, mitä oikealla tavalla ja onnellisen perheen[16] keskuudessa kasvatettu luonne ja mitä Augustuksen isällinen sydän nuoria[17] Neroja kohtaan ovat mahtaneet. Sankarit polveutuvat sankareista[18] ja kunnon miehistä. Mulleissa ja varsoissakin ilmaantuu siittäjäinsä kyky; villit kotkat eivät synnytä vauhkoja kyyhkysiä. Mutta opetus kehittää syntyperäistä kykyä, ja kelvollinen kasvatus karkaisee sydämen. Milloin tahansa tavat ovat rappioilla, pahuus turmelee[19] hyvätkin luonnonlahjat. — Oi Roma! Mitä olet velkaa Neroille, siitä todistavat Metaurus-joki[20] ja Hastrubalin löylytys sekä tuo Latiumille herttainen päivä, joka hälvensi kaiken synkkyyden ja jona ensiksi sulo voitonkunnia hymyili meille,[21] aina niistä ajoin, kun julma Afrikalainen[22] riehui pitkin Italian kaupunkeja, kuten tuli pihkapetäjissä tahi Eurus[23] Sicilian aalloilla. Tästä alkain on Roman nuoriso yhä kasvanut[24] onnellisissa yrityksissänsä ja nuot Punilaisten[25] jumalattomassa[26] sotamelskeessä hävitetyt temppelit ovat saaneet jumalainsa kuvat uudellensa pystytetyiksi sekä vihdoin[27] täytyi tuon uskottoman Hannibalin lausua: "Kuten hirvet, syöläisten susien saalis, me ahdistelemme ehdoin-tahdoin niitä, joista pettämällä ja pakenemalla saisimme loistavamman voiton. Tämä kansa, joka, urhistuneena Trojan hävityksestä, on tuonut Ausonian[28] kaupunkeihin Tuscian[29] merellä ajelehtineet pyhät esineensä[30] ja lapsensa sekä iäkkäät isänsä,[31] tämä kansa saa, kuten kaksiterätapparoilla karsittu rautatammi tuolla tummista lehdistä[32] rikkaalla Algiduksella,[33] tappioiden ja verilöylyjen keskelläkin voimaa ja urhollisuutta itse miekaltakin. Eipä tullut vesikäärmekään,[34] sen ruumista katkomalla, väkevämmäksi Herkulesta vastaan, jonka sydäntä kirvelteli joutua tappiolle; eivätkä Kolkhilaiset,[35] eikä Ekhionin[36] Theba ole synnyttäneet suurempaa hirviötä.[37] Syökse se meren syvyyteen, niin yhä upeampana sukeltaa se sieltä; käyppä sen kimppuun, niin suurella kunnialla paiskaa se maahan voimakkaankin vastustajansa ja harjoittaa taisteluja, joista puolisotkin[38] pakisevat. Minä en lähetä enää Karthagoon kopeita sanansaattajia;[39] haihtunut on koko toivomme,[40] haihtunut tuo nimeemme kiintynyt onni, Hastrubalin kuoltua. Klaudiusten kädet ovat kaikkea[41] toimittavat: näitä Jupiter suojelee armollisella jumaluusvoimallansa, ja tarkka varovaisuus pelastaa heidät sodan vaaroista."
5 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Oi sinä, hyväin jumalain jälkeläinen, Roman[2] kansan suurin suojelija! Liian kauan[3] olet jo poissa keskuudestamme; palaa heti, koska olet Isäin pyhälle neuvostolle[4] luvannut pikaiseen palata! Tuo, oi jalo johtaja, ilo[5] isänmaallesi jälleen; sillä kun kasvosi, kevään lailla,[6] loistavat kansalle, kuluu päivä hupaisemmin ja aurinko paistaa kirkkaammin. Kuten äiti, kääntämättä kasvojansa mutkikkaalta rannalta, lupauksin ja aavistuksin sekä rukouksin kutsuu kotiin poikaansa, jota Notus[7] vastaisella[8] puuskallansa viivyttelee Karpathus-meren[9] toisella puolella ja enemmän kuin vuoden aikaa pidättää rakkaasta kodistansa; siten isänmaakin, uskollisten kaipauksen tunteiden valtaamana, kaipaa Caesariansa. — Sillä härkä käyskentelee pelotta laitumella, Ceres[10] ja armas Faustitas[11] höystyttävät vainioita, merimiehet purjehtivat rauhassa[12] pitkin mertä, Fides[13] pelkää moittimista, mikään häpeä[14] ei tahraa puhdasta perhe-elämää, tapa ja laki ovat peräti poistaneet kauheat rikokset, synnyttäjättäriä kiitetään samanmuotoisista[15] sikiöistä ja rankaistus seuraa heti rikoksen kiintereillä.[16] — Kukapa pelkäisi Parthialaista,[17] kuka kylmäkiskoista Skythalaista,[18] kuka niitä sikiöitä, joita villi Germania[19] synnyttää, niin kauan kun Caesar on asiain etunenässä? Kukapa välittäisi villin Iberian[20] sodasta? — Jokainen päättää[21] päivänsä omilla kummuillansa[22] ja johtelee viiniköynnöksiänsä yksinäisiin[23] puihin; sitten palaa[24] hän iloisena maljansa ääreen ja kunnioittaa päättäjäisissä[25] sinua jumalanansa. Sinua kunnioittaa hän hartaalla rukouksella, sinua maljoista[26] vuodatetulla viinillä ja hämmentää sinun jumaluutesi Lareihinsa,[27] kuten Kreikka,[28] muistellen Kastoria[29] ja suurta Herkulesta.[30] "Oi jalo johtaja, jospa soisit pitkällistä rauhaa[31] Hesperialle![32]" sitä me rukoilemme kuivin suin aamulla päivän koittaessa,[33] sitä päihtyneinä, kun aurinko laskee Okeanukseen.
6 Laulu.
Apollolle.[1]
Oi Jumala! Sinä, jonka ovat tulleet tuntemaan kerskailevan kielen kostajaksi sekä Nioben[2] suku että rosvo Tityos[3] ynnä tuo fthialainen[4] Akhilles, joka oli kukistamaisillansa[5] kopean Trojan; hän, joka oli kaikkia muita etevämpi soturi, mutta kehnompi kuin sinä, vaikka hän, ollen merenjumalatar Thetiksen poika, taistelun halusta täristeli peljättävällä keihäällänsä Dardanuksen[6] torneja. Kuten terävällä kirveellä kaadettu petäjä tahi itätuulen rouhima kypressi, siten hänkin[7] kaatua romahti[8] ja mökkäsi päänsä teukrialaiseen[9] hiekkaan. Hän ei olisi sulkeutunut Minervan hevoseen,[10] joka valheellisesti kuvaili hänelle pyhitettyä uhria, eikä pettänyt[11] ajattomalla ajalla[12] juhlailevia Trojalaisia, eikä Priamuksen tansseista iloitsevaa hovia;[13] vaan — voi, voi kauheata! — hän olisi ollut säälimätön kaikkia julkisessa taistelussa[14] voitettuja kohtaan ja polttanut akhajalaisissa[15] liekeissä pienet puhumattomat lapset, vieläpä äitinsä kohdussa piilevätkin, joll'ei jumalain isä, sinun[16] ja sulon Venuksen[17] rukouksista heltyneenä, olisi sallinut Aeneaalle[18] muureja, jotka rakennettiin onnellisemmalla enteellä. — Oi Foebus, sinä heleä-äänisen[19] Thalian[20] runollinen[21] opettaja, sinä, joka kostutat kiharasi Xanthus-virrassa,[22] sinä sulo Agyieus,[23] suojele Daunian Kamenan[24] kunniaa! Foebus on antanut minulle runo-innon ja runolahjan sekä runoilijan nimen. Oi te, ensimmäiset[25] tyttöjen joukossa, ja te pojat, jalojen vanhempain jälkeläiset, te Deloksen jumalattaren[26] turvatit, hänen, joka joutsellansa kaataa[27] vauhkoja ilveksiä ja hirviä, noudattakaa lesbolaista runomittaa[28] ja peukaloni näppäystä[29] ylistäkää totutulla tavalla Latonan poikaa,[30] samoin tuota valoltansa vaurastuvaa Noktilukaa,[31] joka edistää hedelmällisyyttä[32] ja on vireä vierimään nopeasti-kuluvat kuukaudet päästä päähän. Tuota pikaa olet naituna sanova: "Minäkin, joka olen sievä oppimaan runoilija Horatiuksen säveliä, minäkin lauloin jumalille[33] otollisen laulun, kun vuosisata jälleen toi meille juhlalliset päivät.[34]"
7 Laulu.
Torkvatukselle.[1]
Lumikinokset[2] ovat rauenneet,[3] ruoho virkistyy jälleen kedoilla ja lehdet[4] puhkeavat puihin; maa muuttaa muotonsa[5] ja vähenevät[6] virrat juoksevat parrastensa sivuitse;[7] jopa Gratiakin[8] Nymfien[9] ja molempain sisartensa seurassa alastonna rohkenee johtaa piirihyppyjä. Mutta ett'et toivoisi kuolemattomuutta, siitä muistuttaa sinua vuodenkulu ja Aika,[10] joka riistää sinulta tuon herttaisen päivän. Pakkaset lauhtuvat länsituulien henkäyksistä, kevään karkoittaa kesä, joka itsekin vuorostansa väistyy, kun vaan hedelmiä-tuottava syksy on jaellut antimiansa, ja kohta tulee kolkko talvi jälleen. Kuitenkin tasoittavat nopeat kuunvaiheet aikain kulun;[11] me taas, kun olemme tulleet sinne, mihin isä Aeneas, mihin rikas Tullus[12] ja Ankus, olemme tomu[13] ja varjo.[14] — Kukapa tietää, tokko taivaan jumalat lisäävät huomispäivän hetket tämän päivän lukuun? Mutta kaikki, mitä nyt omaksi huviksesi[15] olet puuhaillut, kaikki on väistyvä perillisten ahnaista käsistä. Kun elämäsi lanka on kerran katkennut ja Minos[16] on sinusta julistanut juhlallisen tuomionsa; sitten, oi Torkvatus, ei enää sukusi,[17] ei kaunopuheliaisuutesi,[18] eikä hurskautesi voi asettaa sinua entiseen asemaasi. Sillä eipä Dianakaan[19] voi pelastaa siveellistä Hippolytusta[20] Manalan pimeydestä, eikä Theseus[21] kykene palauttamaan rakasta Pirithoustansa[22] Tuonelasta elämään.[23]
8 Laulu.
K. Marcius Censorinukselle.[1]
Minä tahtoisin mielelläni, oi Censorinus, lahjoittaa tovereilleni Maljoja[2] ja komeita vaski-astioita;[3] minä tahtoisin lahjoittaa kolmijalkoja, noita urhollisten Kreikkalaisten kunniapalkintoja; etkä sinäkään saisi[4] kaikkein kehnompia lahjoja, jos vaan olisin rikas sellaisista taideteoksista,[5] joita joko Parrhasius[6] tahi Skopas[7] ovat luoneet; näistä jälkimmäinen on taitava veistämään kivestä, edellinen taas juoksevin värin kuvailemaan milloin ihmistä, milloin jumalaa. Mutta tätä varaa minulla ei ole, eivätkä sinunkaan asemasi tahi yksilösi sellaisten kalleuksien[8] tarpeessa. Sinua huvittaa laulu: minä voin lahjoittaa lauluja ja määrätä antimeni arvon. Nuot julkisilla piirroksilla kaiverretut marmoripatsaat,[9] joiden kautta henki ja elämä palaavat urhollisiin päällikköihin jälleen vielä kuolemankin jälkeen, nuot Hannibalin ripeät pakoilemiset[10] ja perin masennetut uhkaukset[11] — sekä jumalattoman Karthagon palo[12] — ne eivät kalabrialaisia Pieriä[13] loistavammin ikuisuuta sen sankarin[14] mainetta, joka palasi kotiin, perittyänsä nimen Afrikan valloittamisesta. Etkä sinäkään, jos vaan aikakirjat[15] ovat vaiti, nauti mitään palkintoa siitä, mitä jalomielisesti ole toiminut. Mitä olisi Ilian ja Marsin poika,[16] jos kateellinen hiljaisuus[17] hämmentäisi Romuluksen ansioita? Eteväin runoilijain taito, suosio ja kieli ovat pelastaneet Aeakuksen[18] stygiläisistä[19] aalloista ja vihkivät hänet autuasten saarten[20] omaksi. Musa[21] ei salli mainehikkaan miehen kuolla; Musa koroittaa hänet taivaasen. Näin reipas Herkules[22] ottaa osaa Jupiterin[23] suotuisiin[24] atrioihin; näin kuulu Tyndarideen tähtiryhmä[25] pelastaa vuotavat laivat meren pohjasta; näin tuo ohimoiltansa vihreällä viiniköynnöksellä seppelöitty Liber[26] saattaa toivomukset hyvään päätökseen.
9 Laulu.
M. Lolliukselle.[1]
Älä usko sattumaltakaan niiden laulujen häviävän, mitkä minä, joka olen syntynyt tuon kovasti[2] kohisevan Aufidus-joen[3] läheisyydessä, ennen tuntemattomin[4] keinoin[5] sepittelen, soittimilla säestettäviksi.[6] Jos maeonialaisella Homeruksella[7] onkin etusija, niin Pindaruksen,[8] keolaisen runoilijan,[9] Alcaeuksen[10] uhkaavat[11] ja Stesikhoruksen[12] mahtavat laulutkaan eivät ole unhoituksissa; aika ei ole voinut haihduttaa sitä, mitä Anakreon[13] muinoin huviksensa sepitteli; vielä uhkuu rakkaus, vielä elävät nuot hehkuvat tunteet, jotka uskottiin aeolialaisen tytön[14] kitaran huostaan. Lakedaemonilainen Helena[15] ei ollut ainoa, joka hehkui,[16] ihaillessansa rakastelijansa[17] koristeltuja kiharoja ja kullalla kirjaeltuja vaatteita sekä kuninkaallista komeutta ja seuruetta. Teuker[18] ei ollut ensimmäinen, joka ampui nuolia kydonialaisella[19] joutsella; Ilios ei ole vaan kerran ollut ahdinko-tilassa; mahtava Idomeneus[20] ja Sthenelus[21] eivät ole ainoat, jotka taistelivat sellaisia taisteluja, joista Musainkin[22] täytyy laulaa; uljas Hektor[23] ja tuima Deifobus[24] eivät olleet ensimmäiset, jotka saivat ankaria iskuja kainojen puolisoinsa ja lastensa puolustuksen tähden. Monta urosta on elänyt ennen Agamemnonia,[25] mutta he kaikki lepäävät itkemättä ja tuntematta kuolon pitkässä pimeydessä, koska heiltä puuttuu pyhä runoilija.[26] — Vähän on siis unhoittuneen ansion ja toimettoman kunnottomuuden[27] väliä. Minä en ole ilman kiitosta sinusta, oi Lollius, lauluissani mainitsematta, enkä salli tuon kateellisen[28] unhoituksen rankaisematta halvennella useita urotöitäsi. Sinulla on mieli, joka on älykäs elämänkokemuksissa ja vakava sekä myötä- että vastoinkäymisissä[29]; ahneuden ja petoksen kostaja[30] sekä tuon kaikkivoivan rahan halveksija;[31] eikä ainoastaan yhden vuoden konsuli,[32] vaan niin usean kuin se, rehellisenä ja uskollisena tuomarina,[33] on pitänyt hyveen hyötyä parempana ja kopein silmäyksin halveksinut rikollisten lahjoja sekä voittajana levittänyt[34] aseitansa vastustelevien joukkojen keskitse. — Sitä, jolla on paljo, ei voida kutsua oikein onnelliseksi; suuremmalla syyllä ansaitsee onnellisen nimen se, joka osaa viisaasti käyttää jumalain lahjoja sekä kestää kovaa köyhyyttä ja joka pelkää virhettä kuolemaa pahemmin; hän[35] ei kammoksu[36] kuolla rakasten ystäväin tahi isänmaan puolesta.
10 Laulu.
Ligurinukselle.[1]
Oi sinä, joka yhä vielä olet julma ja Venuksen lahjoista mahtava! Kun kerran utuparta odottamattasi kasvaa leukasi pöyhkeydeksi[2] ja nuot kiharasi, jotka nyt liehuvat olkapäilläsi, ovat lähteneet[3] ja tuo muotosi, joka nyt on purpuraista ruusunkukkaa[4] kauniimpi, on lakastunut ja muuttunut karheaksi laadultansa;[5] silloin sinä, oi Ligurinus, joka kerta kun näet kuvasi peilissä[6] toisenlaisena,[7] olet sanova: "Voi, voi! Miks'ei tämä ajatus, joka minulla on tänäpänä, ollut jo poikana? Miks'eivät tällaisessa mielenlaadussa nuot entiset terveennäköiset[8] poskeni tule entisellensä?"
11 Laulu.
Fyllikselle.[1]
Oi Fyllis! Minulla on astia täynnä Alban viiniä,[2] joka pian täyttää yhdeksän vuotta; minulla on puutarhassani persilja, seppelein sitomista varten; minulla on suuri paljous[3] muratteja, joista sinä, sidotuin suortuvin,[4] olet loistava; talo hohtaa hopeasta; alttari, pyhillä kasveilla kaunisteltuna,[5] haluaa pirskoitettaa[6] uhrivuonan verellä. Jokainen käsi on kiiruissansa, sinne-tänne juoksevat tytöt poikien joukossa;[7] tulet leimuavat, tupruttaen sakeaa savua katonharjalta.[8] — Mutta että kuitenkin tietäisit, mihin huvituksiin sinua kutsutaan:[9] sinun pitää juhlallisesti viettää Idusta,[10] sitä päivää, joka jakaa kahtia Huhtikuun,[11] tuon merestä-syntyneen Venuksen[12] kuukauden; tämä on syystä minulle juhlapäivä ja milt'ei pyhempi, kuin oma syntymäpäiväni, koska juuri tästä päivästä[13] Maecenaani laskee kasvavat vuotensa. — Telefuksen, jota sinä koetat lähestyä, tuon nuorukaisen, joka ei ole sinun "ettääsi" myöden, valtasi rikas ja irstas tyttö sekä pitää lemmenpauloihin kiedottuna. Ukonnuolen iskemä Faëton[14] pelkää liian rohkeita[15] toiveita; tärkeän esimerkin taas tarjoaa siivekäs Pegasus,[16] joka ylenmielin kantoi selässänsä[17] kuolevaista ratsastajaa Bellerofonia,[18] jotta aina puuhailisit ainoastaan sitä, joka sinulle sopii, sekä, pitäen sopimattomana toivoa enempää, kuin on luvallista, välttäisit sitä, joka ei ole vertaisesi. — Hyvä siis! Sinä, oi rakkauteni päämäärä[19] — sillä täst'edes en rakastu[20] enää kehenkään muuhun naiseen - opetteleppa[21] säveliä, joita sitten armaalla[22] äänelläsi laulelet;[23] mustat huolet ovat haihtuvat laulun avulla.
12 Laulu.
Vergiliukselle.[1]
Pian kevään seuralaiset, nuo Thrakiasta puhaltavat tuulet,[2] jotka asettavat meren, pullistavat purjeet; niityt eivät enää ole kankeina kylmästä; joet eivät kohise, talven lumesta paisuneina. Surkeasti vaikeroiten Itystänsä,[3] tekee pesäänsä tuo onneton lintu,[4] kekropialaisen talon[5] ikuinen häpeä, koska hän[6] on kehnosti kostanut kuninkaan[7] raa'at himot. Istuen[8] nuorella ruohikolla, laulelevat lihavain lammasten paimenet laulujansa, paimenpillillä säestäen, ja ilahuttavat sitä jumalaa,[9] jota karjalauma ja Arkadian[10] varjoisat kummut viehättävät. — Vuodenaika on tehnyt janon, oi Vergilius; mutta jos sinua, oi jalosukuisten nuorukaisten[11] turvatti, haluttaa juoda Kaleessa[12] puserrettua viiniä, pitää sinun ostaa sitä nardus-öljyllä. Pieni pullo nardus-öljyä voi houkutella esille astian, joka nykyään on Sulpiciuksen[13] varastohuoneessa,[14] astian, joka on aulis lahjoittamaan uusia toiveita ja tehokas poistamaan katkeria huolia.[15] Jos kiiruhdat näihin huvituksiin, niin tule pian tavaroinesi! Minä en aijo juottaa sinua maksutta omista pokaaleistani, kuten rikas varakkaassa talossansa. — Mutta herkeä todellakin hidastelemasta ja voitonhimosta! Ajattele mustaa tulta[16] ja sekoita, koska se sinulle on vielä luvallista,[17] tuo lyhytaikainen tyhmyys viisaudellasi:[18] suloista on kohdallansa[19] tyhmystelläkin.
13 Laulu.
Lycelle.[1]
Oi Lyce! Jumalat ovat kuulleet rukoukseni; jumalat ovat kuulleet ne, oi Lyce: sinä tulet akaksi, mutta kuitenkin tahdot näyttää kauniilta, sinä riehut ja juot ujostelematta sekä tahdot vapisevalla laulullasi humalapäissäsi ärsytellä hidasta[2] Kupidoa.[3] Hän[4] väijyilee kukoistavan ja kitaraa-taitavan Khian[5] kauniilla poskilla. Sillä vastenmielisesti lentää hän kuivettuneiden tammien ylitse ja siten pakenee sinua, koska kellertävät hampaasi, koska kurtut kasvoillasi ja lumi päälaellasi[6] rumentavat sinut. Ko'oksen[7] purpura ja loistavat jalokivet eivät enää tuo takaisin niitä aikoja, jotka katoava päivä kerran on kirjoittanut noihin tunnettuihin aika-kirjoihin säilytettäviksi.[8] — Voi! Mihin Venus[9] on paennut, mihin värisi, mihin sievä liikkeesi? Mitä sinulla on enää tuosta, tuosta,[10] joka uhkui rakkaudesta, joka minutkin valtasi omalta itseltäni, oi sinä Cinaran jälkeen[11] onnellinen, kaunis ja lemmenseikoista viehättävä olento? Mutta Cinaralle Onnetar[12] on suonut lyhyen elinajan, säilyttääksensä kauan Lyceä, jotta tämä tulisi iässä vanhan variksen vertaiseksi,[13] niin että tuliset nuorukaiset hymyillen voisivat silmäillä tuota tuhaksi rauennutta tulisoittoa.
14 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Mikä senaatin tahi mikä kansan toimi[2] voisi täydellisillä kunnianosoituksilla, kirjoituksien[3] ja muistoja-säilyttävien aikakirjain avulla, ikuisuuttaa iäksi päiviksi ansioitasi, oi Augustus, sinä ruhtinasten ruhtinas, niin laajalti kuin aurinko valaisee asuttavia[4] seutuja;[5] sinä, jonka Latinalais-la'ista[6] riippumattomat Vindelikialaiset[7] nykyään ovat tulleet tuntemaan, mitä mahdat sodassa?[8] Sillä sinun sotilastesi[9] avulla on Drusus useammin kuin yhden erän urhollisesti kukistanut Genaunit,[10] tuon rauhattoman kansakunnan, ja reippaat Breunit[11] sekä heidän noille kauhistuttaville Alppituntureille rakentamansa linnoitukset; heti sen jälkeen vanhempi Neroista[12] ryhtyi tuliseen taisteluun ja voitti onnellisesti[13] villit Raetialaiset;[14] hän, jota olisi pitänyt nähdä tuossa tuimassa tappelussa, kummoisellako miestapolla hän uuvutti heidän vapaehtoisesti kuolemaan vihityt rintansa;[15] melkein niinkuin Auster[16] mylleröi masentamattomia aaltoja, kun Plejadein[17] joukko halkoo pilviä, niin hänkin oli innokas ahdistelemaan vihollisten laumoja ja kannustelemaan korskuvaa hevostansa tulien keskitse. Siten vyöryy sonninmuotoinen Aufidus,[18] joka juoksee apulialaisen Daunuksen[19] valtakunnan sivuitse, kun se kuohuen valmistaa hirveää tulvaa viljelysvainioille, kuten Klaudius hirveän suurella hyökkäyksellä syöksi hajalle muukalaisten rautavaruiset laumat, sekä, tuhoamalla ensimmäiset ja viimeiset, peitti kentän kaatuneilla, voittaen saamatta mieshukkaa, kun sinä annoit hänelle sotaväkeäsi, neuvoasi ja jumalasi.[20] Sillä samana päivänä, jona Alexandria[21] nöyrästi avasi sinulle satamansa ja tyhjän[22] kuningaslinnansa, samana päivänä, kolmantena lustrumina[23] sen jälkeen, on Fortuna[24] suotuisasti tehnyt onnellisen lopun sodasta sekä hankkinut sinulle mainetta ja lopetetuille sotatoimillesi toivottua kunniaa. — Sekä tuo ennen masentamaton Kantabrialainen[25] että Medialainen[26] että Indialainen[27] että kuljeskeleva Skythalainen[28] kunnioittavat sinua, oi Italian ja ruhtinatar Roman tehokas turva. Niilinvirta,[29] joka salaa alkulähteensä, Ister,[30] vuolas Tigris,[31] elävikäs Okeanus,[32] joka pauhaa etäisen Britannian[33] rannoilla, nuot Gallian[34] kuolemaa-kammomattomat ja Iberian[35] niskoittelevat asukkaat,[36] ne kaikki kuulevat sinua; nuot murhaa-rakastavat Sygambrilaiset[37] laskettuansa aseensa maahan,[38] kunnioittavat sinua.
15 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Foebus[2] on lyyryllänsä varoittanut minua, kun tahdoin laulaa taisteluista ja kaupunkien valloituksista, ett'en pienillä purjeillani lähtisi Tyrrhenian[3] merelle. Sinun aikakautesi, oi Caesar, on sekä pelloille saattanut. niiden runsaan hedelmällisyyden entisellensä[4] että Jupiterillemme hankkinut takaisin sotalippumme, jotka riistettiin Parthialaisten muhkeista pihtipielistä;[5] sulkenut sodista vapaana tuon Kvirinus-Januksen temppelin;[6] hillinnyt mielivaltaisuutta, joka hylkää kaiken hyvän järjestyksen; tukahuttanut virheet ja virkistänyt vanhat hyveet, joiden kautta Latinalaisten nimi ja Italian voima ovat kohonneet ja Romalaisvallan maine ja mahtavuus ovat levinneet auringon laskusta sen nousuun asti. — Niin kauan kun Caesar on asiain etunenässä ei kansalaisraivo, eikä väkivalta häiritse rauhaa, eikä puoluevihakaan, joka teroittaa miekkoja ja saattaa eripuraisuutta onnettomiin kaupunkeihin. Nekään, jotka sammuttavat janonsa syvästä Danubius-virrasta,[7] eivät voi kumota Julialais-säädöksiä,[8] samoin Getalaiset,[9] Seriläiset,[10] epäluotettavat Persialaiset[11] tahi ne, jotka ovat syntyneet Tanais-joen[12] läheisyydessä.[13] — Mutta me olemme sekä arki- että juhlapäivinä, nauttiessamme leikillisen Liberin[14] lahjoja, lapsinemme ja vaimoinemme velvollisuutemme mukaan, jumalia rukoiltuamme, esi-isäin tavoin lydialaisten huilujen[15] säestämällä laululla ylistävät noita urheista urotöistänsä uupuneita sankareja ynnä Trojaa ja Ankhisesta[16] sekä armaan Venuksen jälkeläistä.[17]