III
Lauluun, lauluun.
Ken sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen panssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset tornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen varjon heitän minä teidän päittenne ylle. Mutta se ei ole sitä — Sitä ei enää koskaan tule.
Ken lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää elämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi. Hävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä, välittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla sydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa ja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa syrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä kaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta — paljon verta, sanon minä.
Näetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden ja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja puujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä… Malja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu ääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii, tanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!
Näettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen, valmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima otsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä rypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat moukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla, vaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä, pajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään puristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä ja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina, kauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella repaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon ivaa… Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää kaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.
Nyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken erottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut pöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen äänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää, hänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki laulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki ovat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka kuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja ohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja; ei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät liikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen hiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne heidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat suuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän ennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!
Hän on heidän vimmansa, heidän rakkautensa, heidän sielujensa ja innostuksensa valtias: hän lupaa heille leipää ja ansiota. Huudot kajahtivat ilmoille, vyöryivät ja raikuivat joka haaralle. — »Eläköön Pankratius!… leipää meille, leipää, leipää!» Ja pöytää vasten puhujan jalkojen juureen nojautuu puhujan ystävä, kenties toveri tahi palvelija.
* * * * *
Itämaiset mustat silmät, pitkien ripsien varjostamat, riippuvat olkapäät, väärät jalat, ruumis viallisesti sivulle kallistunut. Jotain hekumallista, jotain ilkeätä on hänen huulillaan — sormissaan kultasormukset — ja hänkin huutaa kähein äänin: »eläköön Pankratius!» — Puhuja loi katseensa hetkeksi häneen. — »Kansalainen, kastettu juutalainen, anna minulle nenäliina.»
* * * * *
Sillaikaa jatkuvat huudot ja kättentaputukset: »Leipää meille, leipää.
Kuolema herroille, kuolema kauppiaille — leipää leipää.»
Kenttämaja. Muutamia lamppuja. Pöydällä auki kirja. Kastettuja juutalaisia.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Halvat veljeni, kostonhimoiset veljeni, rakkaat veljeni, imekäämme Talmudin lehtiä kuin maitoista rintaa, ruokkivaa rintaa, josta voima ja mesi vuotaa meille, heille sappi ja myrkky.
KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.
Jehova on meidän Herramme eikä kukaan muu. Hän on heittänyt meidät kaikkialle. Meidän kauttamme on hän kuin äärettömin käärmepalmikoin kietonut Ristin palvelijain maailman, meidän herrojemme, ylpeiden, tyhmäin, kirjan-oppimattomien maailman. — Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Iloitkaamme, veljet. Risti, meidän vihollisemme, on saanut iskun juureensa ja seisoo nyt lahonneena verilammikon äärellä, ja kun se kerran kaatuu niin se ei enää nouse. Vain siihen saakka herrat sitä puolustavat.
KUORO.
Täyttyy vuosisatain työ, meidän kiusallinen, tuskainen, vimmaisa työmme. Kuolema herroille! Kolmasti sylkäiskäämme heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Vapaudelle vailla järjestystä, teurastukselle, jolla ei loppua ole, riidalle ja kiukulle, heidän tyhmyydelleen ja kopeudelleen me perustamme Israelin vallan. Vain muutama noita herroja, vaan muutama vielä maahan syöskäämme — heidän ruumiinsa haudatkaamme Ristin tomuun.
KUORO.
Risti on meidän pyhä lippumme, kasteen vesi on liittänyt meidät ihmisiin — ylenkatsojat uskovat nyt ylenkatsottujen rakkauteen.
Ihmisten vapaus on lakinamme, kansan vapaus määränämme. Kristittyjen pojat uskovat nyt Kaifaan poikiin. Vuosisatoja sitten esi-isämme kiduttivat vihamiestämme. Nyt me jälleen kidutamme häntä, eikä hän nouse kuolleista enää.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Muutama hetki vielä, kyyn myrkkyä muutama tippa vielä — ja maailma on meidän, meidän, oi veljet.
KUORO.
Jehova on Israelin Herra eikä kukaan muu. Kolmasti sylkäiskäämme kansain häviöksi, kolmasti heidän kirouksekseen.
(Kuuluu koputusta.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Työhönne! Ja sinä pyhä kirja, pois täältä, ettei kirottu katse saastuttaisi lehtiäsi.
(Piiloittaa Talmudin.)
Kuka siellä?
ÄÄNI OVEN TAKAA.
Omaa väkeä. Vapauden nimessä avaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Veljet, vasarat ja köydet käteen.
(Avaa.)
LEONARD (tullen sisään).
Hyvä, kansalaiset, että olette varuillanne ja hiotte tikarejanne huomiseksi.
(Menee yhden luo.)
Mitä sinä teet täällä nurkassa?
ERÄS KASTETUISTA.
Hirttonuoria, kansalainen.
LEONARD.
Teet viisaasti. Ketä ei taistelussa kaada rauta, se kuolee hirsipuussa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Rakas kansalainen Leonard, ollaanko huomispäivän asiasta varmat?
LEONARD.
Hän, joka ajattelee ja tuntee voimakkaimmin meistä kaikista, kutsuu sinua minun kauttani keskusteluun. Hän vastaa sinulle itse siihen kysymykseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minä tulen — vaan älkää väsykö työssänne. Jankiel, pidä huolta heistä.
(Menee Leonardin kanssa.)
KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.
Köydet ja tikarit, seipäät ja sapelit, meidän kättemme työt, tulkaa heille tuhoksi. He surmaavat herransa niityille, hirttävät puutarhoihin ja kankaille, vaan sitten me tapamme ja hirtämme heidät. Ylenkatsotut nousevat vihassaan taisteluun, asestautuvat Jehovan kunniaksi; hänen sanansa, pelastus ja hänen rakkautensa on meitä varten, muille se on häviöksi. Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.
* * * * *
Teltta. Hajallaan pulloja, pikareja
PANKRATIUS.
Viisikymmentä henkeä melusi tässä äsken ja jokaiseen sanaani huusi: »eläköön»; ymmärsikö yksikään minun ajatuksiani? Ymmärsikö sen matkan päätä, jonka alussa meluaa? — oh! servile imitatorum pecus [orjamainen matkijakarja].
(Leonard ja kastettu juutalainen tulevat.)
Tunnetko kreivi Henrikin?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Suuri kansalainen, enemmän ulkonäöltä kuin sananvaihdosta. Muistan vain että hän kerran mennessään Herran ehtoolliselle huusi minulle »pois tieltä» ja katsoi valtiaan katsein — josta minä toivotin sielussani hänelle hirttonuoraa.
PANKRATIUS.
Laittaudu hänen luokseen huomis-aamuna niin varhain kuin suinkin ja ilmoita, että tahdon tavata häntä yksityisesti, salassa yöllä ylihuomenna.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Paljonko annat minulle väkeä? Sillä olisi varomatonta lähteä yksin.
PANKRATIUS.
Lähdet yksin, minun nimeni on sinun vartiasi — hirsipuu, johon toissapäivänä ripustitte paronin, on väkenäsi.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi!
PANKRATIUS.
Sano, että tulen hänen luokseen kahdentoista aikaan ylihuomista vastaan yöllä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Entä jos hän käskee pistämään minut vankeuteen tai antaa surmata minut?
PANKRATIUS.
Sinusta tulee silloin Kansan Vapauden marttyri.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kaikki, kaikki Kansan Vapauden vuoksi.
(Syrjään.)
Voi, voi!
PANKRATIUS.
Hyvää yötä, kansalainen.
(Kastettu juutalainen menee.)
LEONARD.
Miksi nuo viivyttelyt, puolinaisuudet, myönnytykset ja keskustelut, kun olen vannonut jumaloivani ja tottelevani sinua, pitäväni sinua korkeimpana sankarinani, kotkana, joka lentää suoraan päämääräänsä, miehenä, joka uskaltaa panna itsensä ja kaiken kerrallaan peliin.
PANKRATIUS.
Vaikene, lapsi.
LEONARD.
Kaikki ovat valmiina, kastetut juutalaiset ovat takoneet aseet ja punoneet köydet. Joukot meluavat ja huutavat käskyä. Anna käsky, ja se kulkee kuin kipuna, kuin ukonnuoli ja muuttuu liekiksi ja jyrinäksi.
PANKRATIUS.
Veri on noussut päähäsi — se johtuu ijästäsi — et kykene sitä vastaan taistelemaan, ja sitä sinä sanot innostukseksi.
LEONARD.
Punnitse mitä teet. Ylimystö on voimatonna sulkeutunut Pyhän
Kolminaisuuden linnaan ja odottaa tuloamme kuin gillotinin terää.
Eteenpäin, mestari, viipymättä eteenpäin, heidän niskaansa.
PANKRATIUS.
Samantekevä. He ovat menettäneet ruumiinvoimansa nautinnoissa, hengenvoimansa toimettomuudessa. Huomenna tai ylihuomenna täytyy heidän murtua.
LEONARD.
Ketä pelkäät — kuka sinua pidättää?
PANKRATIUS.
Ei kukaan. Vain oma tahtoni.
LEONARD.
Ja onko minun sitä sokeasti uskominen?
PANKRATIUS.
Sokeasti, totisesti sanon sinulle.
LEONARD.
Sinä petät meidät.
PANKRATIUS.
Kuin jälkisäe laulussa on kavallus aina puheesi päätöksenä. Älä huuda, sillä jos joku kuuntelisi meitä salaa…
LEONARD.
Täällä ei ole vakoilijoita, ja mitä sitten?…
PANKRATIUS.
Ei mitään — vain viisi kuulaa rintaasi siitä että olet uskaltanut korottaa äänesi yhtä ääniaskelta ylemmäksi minun läsnäollessani!
(Menee hänen luokseen.)
Usko minuun ja rauhoitu.
LEONARD.
Myönnän innostuneeni liiaksi, vaan en pelkää rangaistusta. Jos kuolemani kelpaa esimerkiksi ja voi lisätä asiamme ryhtiä ja voimaa, niin käske.
PANKRATIUS.
Sinä elät täynnä toivoa ja uskot syvästi — onnellisin ihmisistä, en tahdo riistää sinulta elämää.
LEONARD.
Mitä puhut?
PANKRATIUS.
Ajattele enemmän, puhu vähemmin ja kerran olet minut ymmärtävä. —
Oletko lähettänyt varastohuoneeseen kaksituhatta latinkia?
LEONARD.
Olen lähettänyt Dejecin osastoineen.
PANKRATIUS.
Onko suutarien keräys lisätty meidän kassaamme?
LEONARD.
Mitä vilpittömimmin liittyivät he kaikki ja toivat sata tuhatta.
PANKRATIUS.
Huomenna kutsun heidät illalliselle. — Oletko kuullut mitään uutta kreivi Henrikistä?
LEONARD.
Halveksin liiaksi herroja uskoakseni mitä heistä kerrotaan.
Rappeutuneilla ihmisroduilla ei ole työkykyä, ei saa olla, ei voi olla.
PANKRATIUS.
Hän kokoaa kuitenkin talonpoikiaan ja heidän uskollisuudestaan varmana valmistautuu katkaisemaan Pyhän Kolminaisuuden linnan piiritystä.
LEONARD.
Kuka voi meitä vastustaa, meissähän on aikakautemme aate ruumiillistuneena.
PANKRATIUS.
Minä tahdon nähdä hänet, katsoa silmiin, tunkeutua sydämen syvimpään, vetää meidän puolellemme.
LEONARD.
Pinttynyt ylimys.
PANKRATIUS.
Mutta runoilija samalla. — Jätä minut nyt yksikseni.
LEONARD.
Annatko minulle anteeksi, kansalainen?
PANKRATIUS.
Nuku rauhassa. Jollen olisi antanut sinulle anteeksi, olisit jo vaipunut ijäiseen uneen.
LEONARD.
Huomenna ei siis tule mitään?
PANKRATIUS.
Hyvää yötä ja suloisia unia.
(Leonard lähtee.)
Hei, Leonard!
LEONARD (palaten takaisin).
Mitä, johtaja-kansalainen?
PANKRATIUS.
Ensi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.
LEONARD.
Tottelen.
(Menee.)
PANKRATIUS.
Miksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa ovat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti uskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset kotieläimet… Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi niin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa ja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla, se on kukistettava, ja sitten… Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi kuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä olet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto ja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille, tuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta puuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden maailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä olet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.
(Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)
* * * * *
Kuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä hirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.
MIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä, tulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).
Muista!
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).
Jalosukuinen herra, minä ohjaan teidät, en anna ilmi, kunniani kautta.
MIES.
Jos väräytät silmääsikään tai nostat sormeasi, niin ammun otsaasi. Saat ymmärtää, etten välitä sinun elämästäsi, kun olen kerran pannut omanikin alttiiksi.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi, sinä puristat kämmentäni kuin rautapihdeillä. Mitä minun pitää tehdä?
MIES.
Puhu kanssani kuin tuttavan, äsken saapuneen ystävän kanssa. — Mitä tanssia tuo on?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Vapaiden ihmisten tanssia.
(Miehet ja naiset tanssivat ja laulavat hirsipuun ympärillä.)
KUORO.
Leipää, ansiota, polttopuita talvisin, lepoa kesäisin — hurraa, hurraa!
Jumala ei ole säälinyt meitä, hurraa, hurraa!
Kuninkaat eivät ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!
Herrat ne ei ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!
Jumalaa ja kuninkaita ja herroja nyt kiitämme palveluksestansa, hurraa, hurraa!
MIES (tytölle).
Minua ilahduttaa että olet niin punakka ja iloinen.
TYTTÖ.
Jo sitä ollaan kyllin kauan varrottu tällaista päivää. Olen saanut ikäni lautasia pestä, haarukoita kiillottaa rievulla, ystävällistä sanaa en ole ikänäni kuullut. Vaan onpas se tullut aika minun itseni syödä, itseni tanssia, hurraa!
MIES.
Tanssi, kansalaisetar.
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).
Varjelkoon teitä, jalosukuinen herra. Joku voisi tuntea, lähtekäämme.
MIES.
Jos joku minut, tuntee niin olet sinä hukassa. Menkäämme eteenpäin.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tuon tammen alla istuu lakeijain klubi.
MIES.
Käykäämme lähemmäksi.
ERÄS LAKEIJA.
Minä olen jo tappanut entisen herrani.
TOINEN LAKEIJA.
Minä etsin yhä paroniani. — Terveydeksesi.
KAMARIPALVELIJA.
Kansalaiset, työtaakan alla, otsa hiessä ja nöyryytyksessä, kiillottaen kenkiä ja leikaten hiuksia tulimme me tuntemaan oikeutemme. Koko klubin malja!
LAKEIJAIN KUORO.
Eläköön puheenjohtajamme. Hän johdattaa meitä kunnian tietä.
KAMARIPALVELIJA.
Kiitos, kansalainen.
PALVELIJAIN KUORO.
Eteisistä, vankiloistamme, syöksyimme kaikki yhtenä miehenä. — Eläköön!
— Me tunnemme salonkien narrimaisuudet ja irstaudet. — Eläköön! —
Eläköön!
MIES.
Mitä ovat nuo kaikkein kovimmat ja hurjimmat äänet, jotka tulevat tuolta vasemmalla olevasta viidakosta.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Se on teurastajain kuoro, jalosukuinen herra.
TEURASTAJAIN KUORO.
Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme. Sama meille, karjaako vai herroja teurastamme.
Me voiman ja veren lapset katselemme välinpitämättöminä toisia heikompia ja valkeampia. Ken meidät kutsuu, hänen me olemme — herroille härkiä, kansalle herroja teurastamme.
Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme, teurastus, teurastus, teurastus.
MIES.
Noista pidän — he eivät ainakaan puhu mitään kunniasta eikä filosofiasta. — Hyvää iltaa, rouva.
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaa).
Jalosukuinen herra, sanokaa »kansalaisettareksi» tai »vapaaksi naiseksi».
NAINEN.
Mitä tuo arvonimi merkitsee, mistä se pääsi — hyi, hyi — sinä haiset menneisyydeltä.
MIES.
Kieleni sekaantui.
NAINEN.
Olen yhtä vapaa kuin sinäkin, olen riippumaton vaimo, ja annan yhteiskunnalle rakkauteni siksi, että se on tunnustanut oikeuteni.
MIES.
Yhteiskunta puolestaan on siksi antanut sinulle nuo sormukset ja nuo ametistivitjat. Oi, kaksinkerroin antelias hyvä yhteiskunta!
NAINEN.
Ei, nämä rihkamat riistin ennen vapautustani — mieheltäni, viholliseltani, vapauden viholliselta, joka piti minua vankeudessa.
MIES.
Toivon kansalaisettarelle hauskaa kävelyä!
(Jatkaa matkaansa.)
Ken on tuo kummallinen sotamies, joka nojaa kaksiteräiseen miekkaan, joka pitää poikkihakattua ihmisen päätä lakkinsa päällä, toista vyöllään, kolmatta rinnallaan? Eikö se ole kuuluisa Blanchetti, samanlainen kansan kondottieri nykyään kuin olivat ruhtinasten ja hallitusten kondottierit ennen?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Juuri hän, jalosukuinen herra — vasta viikon on hän ollut luonamme.
MIES.
Miksi kenraali on niin ajatuksiinsa vaipunut?
BLANCHETTI.
Te näette, kansalaiset, tuon aukeaman vaahterain välissä — katsokaa tarkoin — eroitatte tuolla vuorella linnan — näen selvästi kiikarillani muurit, vallihaudat ja neljä tornia.
MIES.
Se on vaikea valloittaa.
BLANCHETTI.
Tuhat tulimaista! — voithan kiertää hautoja myöten, kaivaa alle räjäytysjohdot ja…
KASTETTU JUUTALAINEN (vilkuttaen silmiään).
Kenraali, kansalainen.
MIES (hiljaa).
Tunnetko viritetyn hanan viittani alla?
KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).
Voi! voi!
(Ääneen.)
Kuinka olet siis päättänyt, kansalaisemme, kenraali?
BLANCHETTI (miettiväisenä).
Vaikkakin olette veljiäni vapaudessa, ette ole minun veljiäni nerokkuudessa — voittomme jälkeen saa jokainen kuulla suunnitelmistani.
(Menee pois.)
MIES (kastetulle).
Annan teille neuvon: surmatkaa hänet, sillä niin alkaa kaikki ylimyksellisyys.
KÄSITYÖLÄINEN.
Kirous, kirous.
MIES.
Mitä teet, mies raukka, sen puun alla. Miksi näytät niin hurjistuneelta ja nääntyneeltä?
KÄSITYÖLÄINEN.
Kirotut kauppiaat ja tehtaiden hoitajat! Parhaat vuodet, jolloin muut rakastavat tyttöjä, tappelevat avaralla kentällä, purjehtivat merien selillä, kituutin minä ahtaassa komerossa silkkiä kutoen.
MIES.
Tyhjennä pikari, jota pidät kädessäsi.
KÄSITYÖLÄINEN.
Voimani ovat lopussa, en jaksa nostaa huulilleni, töin tuskin sain tänne ryömityksi. Minulle ei enää koita vapauden päivä. Kirotut kauppiaat, jotka silkkiä myövät, ja herrat, joilla on silkkiä päällään, kirotut, kirotut.
(Kuolee.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Miten inhoittava ruumis.
MIES.
Vapauden pelkurilapsi, juutalaisuudesta kastettu kansalainen, katso tuota elotonta päätä, joka kelluu laskevan auringon verisessä rusossa.
Minne joutuvat nyt teidän komeat sananne, tasa-arvo, ihmissuvun täydellisyys ja onni?
KASTETTU JUUTALAINEN (sivulle).
Jospa sinäkin ajoissa kuolisit ja koirat raatelisivat ruumiisi palasiksi.
(Ääneen.)
Päästä minut — minun täytyy tehdä tiliä lähettilästoimestani.
MIES.
Sano, että pidin sinua vakoojana ja siksi otin kiinni.
(Katselee ympärilleen.)
Ihmisäänet vaikenevat takanamme. Edessämme on enää vain mäntyjä ja kuusia, joissa illan säteet välkähtelevät.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Puiden ylle keräytyy pilviä. Sinun olisi parempi palata oman väkesi luo, joka jo muutenkin on kauan odottanut sinua pyhän Ignatiuksen rotkossa.
MIES.
Kiitos huolenpidostasi, arvoisa juutalainen. Takaisin — tahdon nähdä kansalaiset vielä kerran illan hämärässä.
ÄÄNI PUIDEN VÄLISTÄ.
Hamin poika toivottaa hyvää yötä vanhalle auringolle.
ÄÄNI OIKEALTA.
Maljasi, sinä vanha vihollisemme, joka olet ajanut meidät työhön ja helteeseen. Kun huomenna nouset, tapaat orjasi lihapatojen ja kannujen ääressä — ja nyt, lasini, joudat helvettiin.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Joukko talonpoikia tulee tänne päin.
MIES.
Et saa hievahtaa. Seiso tuon puun takana ja ole vaiti.
TALONPOIKIEN KUORO.
Menkäämme, menkäämme telttojen suojaan, veljiemme luo — menkäämme, menkäämme vaahterain varjoon, uinumaan, hupaisasti tarinoimaan illalla — siellä tytöt odottavat meitä — siellä ovat tapetut härät, entiset auranvetäjät odottavat meitä.
ERÄS ÄÄNI.
Minä vedän häntä ja laahaan, se kyyristelee ja vastustelee — mars rekryytiksi, mars!
HERRAN ÄÄNI.
Hyvät lapsukaiseni, armoa, armoa.
TOINEN ÄÄNI.
Anna minulle takaisin kaikki verotyöhön menneet päiväni.
KOLMAS ÄÄNI.
Herätäppäs eloon, herra, kasakkaruoskan iskuihin nääntynyt poikani.
NELJÄS ÄÄNI.
Moukat juovat sinun maljasi, herra, pyytävät sinulta anteeksi, herra.
TALONPOIKIEN KUORO (ohikulkien).
Vampyyri on imenyt veremme ja hikemme. Nyt se on vankinamme, emme päästä vampyyriä. Hitto vieköön, hitto vieköön, sinä saat korkean lopun, — herra kun olet ja suuri herra, niin sinut vedetään meitä kaikkia korkeammalle. Surma tyranniherroille. Meille köyhille, meille nälkäisille ja uupuneille, syömistä, lepoa ja juomaa meille. — Heidän ruumiitaan on oleva kuin lyhteitä pelloilla. Kuin akanoita puimakoneesta, jää tuhkaa heidän linnoistaan. Viikatteittemme, kirveittemme ja puintivarstaimme nimessä, eteenpäin, veljet.
MIES.
En voinut eroittaa hänen kasvojaan joukon keskeltä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kenties on siellä joku jalosukuisen herran tuttava tai sukulainen.
MIES.
Häntä minä halveksin ja teitä minä vihaan — runous kultaa vielä joskus sen kaiken. — Menkäämme, juutalainen, menkäämme.
(Laskeutuu pensaikkoon.)
* * * * *
Toinen kohta havumetsää. Kunnaita, joilla leimuaa nuotioita. Kansaa koolla tulisoihtujen valossa.
MIES (sukeltaen esiin alhaalta puiden takaa kastetun juutalaisen kanssa).
Oksat ovat repineet riekaleiksi vapaudenlakkini. — Mikä punertavain loimujen helvetti nousee tuolta kahden metsänseinämän keskeltä, kahden pimeysröykkiön lomasta.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Olemme eksyneet etsiessämme pyhän Ignatiuksen rotkoa. Takaisin pensaikkoon, sillä täällä toimittaa Leonard uuden uskon juhlamenoja.
MIES (tullen esiin).
Jumalan nimessä, menkäämme — sitä juuri olen halunnut. Älä pelkää, ei kukaan tunne meitä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Varovasti, hitaasti!
MIES.
Kaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää vuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja, kappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita kierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti juuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat hetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso, on kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko — ylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu keskellä hautaa — opas, missä olen?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Väkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt he vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä tasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.
MIES.
Teidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia ihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot kulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.
OHIKULKIJA.
Vapauden nimessä onnittelen teitä molempia.
TOINEN.
Herrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.
KOLMAS.
Miksi ette kiiruhda, tuolla laulavat vapauden papit.
KASTETTU JUUTALAINEN.
On mahdotonta panna vastaan. Kaikkialta sysivät meitä.
MIES.
Kuka on tuo nuori mies, joka seisoo rakennuksen raunioilla? Kolme roviota palaa hänen allaan, keskellä savua ja hiillosta hän seisoo, kasvot hehkuvat ja äänessä on mielettömyyden kaiku.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Se on Leonard, vapauden intomielinen profetta. Ympärillä seisovat meidän uhripappimme, filosofimme, runoilijamme, taiteilijamme, heidän tyttärensä ja lemmittynsä.
MIES.
Haa! teidän ylimystönne. Näytä minulle hänet, joka sinut lähetti.
KASTETTU JUUTALAINEN.
En näe häntä täällä.
LEONARD.
Antakaa hänet minun suudeltavakseni, rintaani vasten puristaakseni, syleilykseni häntä kaunokaistani, riippumatonta, vapautunutta, verhoista ja ennakkoluuloista paljastunutta vapauden valittua tytärtä, kihlattuani.
NEIDON ÄÄNI.
Minä riennän sinun luoksesi, rakkaani!
TOINEN NAIS-ÄÄNI.
Katso, minä ojennan sinulle käteni — olen vaipunut maahan uupumuksesta — olen tahrautunut kulkiessani pitkin suitsuavia raunioita, armaani.
KOLMAS NAIS-ÄÄNI.
Olen päässyt heidän edelleen. Läpi tuhkan ja helteen, läpi tulen ja sauhun tulen luoksesi, armaani.
MIES.
Hiukset hajallaan, läähättävin rinnoin kapuaa hän raunioille intohimoisin liikkein.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tällaista on joka yö.
LEONARD.
Tule luokseni, tule, oi hekumani, vapauden tytär. Sinä vapiset jumalaisessa tulessa — pyhä innostus, ota valtaasi minun sieluni. Kuulkaa kaikki, nyt minä ennustan teille.
MIES.
Naisen pää vaipui, hän menee tainnoksiin.
LEONARD.
Katsokaa, me seisomme molemmat vapautetun, ylösnousseen ihmissuvun kuvana vanhojen muotojen, vanhan Jumalan raunioilla. Kunnia meille että olemme Hänen jäsenensä repineet, nyt ovat ne tomuna ja tuhkana. Ja Hänen henkensä me olemme voittaneet omalla hengellämme, hänen henkensä on suistunut tyhjyyteen.
NAISTEN KUORO.
Onnellinen, onnellinen on profetan kihlattu. Me seisomme alhaalla ja kadehdimme hänen kunniaansa.
LEONARD.
Minä julistan uuden maailman, uudelle jumalalle luovutan taivaat. Vapauden ja hekuman Herra, rahvaan Jumala, jokainen koston uhri, jokainen tyrannin ruumis olkoon sinun alttarinasi. Verimeriin hukkukoot ihmissuvun vanhat kyyneleet ja kärsimykset — sen elämänä olkoon tästä lähtien onni — sen oikeutena tasa-arvoisuus — ja joka muuta luo, sille hirttonuora ja kirous.
MIESTEN KUORO.
Romahtanut on sorron ja ylpeyden rakennus. Ken siitä yhden kivenkään korjaa, sille kuolema ja kirous.
KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).
Jehovan häpäisijät, kolmasti syljen teidän perikadoksenne.
MIES.
Kotka, pidä lupauksesi, niin minä nostatan tähän heidän niskoilleen uuden kirkon Kristukselle.
ÄÄNIÄ SEKAISIN.
Vapaus — onni — hurraa — hei — hellerei — hurraa — hurraa.
PAPPIEN KUORO.
Missä ovat herrat, missä kuninkaat, jotka vielä äsken kuljeskelivat maan päällä valtikkoineen ja kruunuineen, korskeina ja tuikeina.
MURHAMIES.
Minä olen tappanut kuningas Aleksanterin.
TOINEN.
Minä kuningas Henrikin.
KOLMAS.
Minä kuningas Emanuelin.
LEONARD.
Kulkekaa pelottomina ja murhatkaa ilman tunnonvaivaa, sillä te olette valituista valitut, pyhistä pyhimmät, sillä te olette vapauden marttyrejä, vapauden sankareja.
MURHAMIESTEN KUORO.
Lähtekäämme yön pimeyteen pusertaen tikareja kourissamme, lähtekäämme, lähtekäämme.
LEONARD.
Herää, sulottareni.
(Kuuluu ukkonen.)
No, antakaa vastaus elävälle Jumalalle. Kohottakaa laulunne, tulkaa jälestäni kaikki, kaikki. Vielä kerran kierrämme ja tallaamme maahan kuolleen Jumalan temppelin.
Ja sinä, nosta pääsi, nouse ja herää.
NEITO.
Palan rakkautta sinuun ja Jumalaasi, koko maailmalle jaan rakkauteni — palan — palan.
MIES.
Joku on juossut hänen luokseen, vaipunut polvilleen, ponnistaa voimiaan, sopertaa jotain ja voihkii.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minä näen, minä näen, se on kuuluisan filosofin poika.
LEONARD.
Mitä tahdot, Herman?
HERMAN.
Ylipappi, anna minulle pyhä voitelu murhatöihin.
LEONARD (uhripapeille).
Antakaa minulle öljy, tikari ja myrkky.
(Hermanille.)
Öljyllä, jolla ennen on voideltu kuninkaita, voitelen nyt sinut kuninkaita surmaamaan — entisten ritarien ja herrojen aseet panen herrojen hävittämiseksi sinun käsiisi — rintaasi ripustan medaljongin, myrkkyä täyden — minne ei rautasi ylety, siellä jäytäköön ja polttakoon myrkky tyrannien sisuksia. — Mene ja hävitä vanhat sukupolvet kaikista maan ääristä.
MIES.
Hän läksi liikkeelle ja nousee joukon etunenässä mäelle.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Väistykäämme tieltä.
MIES.
Ei, minä tahdon nähdä loppuun tämän unen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kolmasti sylkäisen sinua.
(Miehelle.)
Leonard saattaa tuntea minut, jalosukuinen herra. Katso miten suuri puukko riippuu hänen ryntäisillään.
MIES.
Peitä itsesi minun vaipallani — Mitä naisia ne ovat, jotka tanssivat edessämme.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kreivittäriä ja ruhtinattaria, jotka ovat jättäneet miehensä ja siirtyneet meidän uskoomme.
MIES.
Muinoin ne olivat enkeleitäni. — Joukko on tulvinut kaikkialta hänen ympärilleen — hän on nyt hävinnyt näkyvistäni tungokseen, vain soitosta arvaan, että hän etenee meistä. Tule jälestäni, tuolta on meidän helpompi nähdä.
(Vetäytyy muurin jätteelle.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi, voi, kuka hyvänsä voi huomata meidät täältä.
MIES.
Minä näen hänet taas. Toiset naiset tunkeilevat hänen jälestään kalpeina, mielettöminä, kouristuksissaan. Filosofin poika suu vaahdossa pudistelee tikaria. — He tulevat nyt pohjoisen tornin raunioille.
He pysähtyivät — tanssivat soraläjässä — repivät maahan pystyynjääneitä holvikaaria — heittävät kipunoita kaatuneille alttareille ja risteille. Liekit nousevat ja ajavat savupatsaita edellään. Voi teitä, voi teitä.
LEONARD.
Voi ihmisiä, jotka vielä kumartavat kuollutta Jumalaa.
MIES.
Mustat peikot kääntyvät tänne ja tulevat kiireesti meitä kohti.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi Abraham!
MIES.
Kotka, eihän toki hetkeni liene vielä tullut?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Me olemme hukassa.
LEONARD (pysähtyy kulkiessaan ohi).
Mikä mies sinä olet, veli, jolla on kasvot noin korskeina? Miksi et liity seuraamme?
MIES.
Olen kiiruhtanut kaukaa kuultuani teidän kumousliikkeenne herätyshuudon. Olen espanjalaisen klubin murhaaja ja vastikään saapunut.
LEONARD.
Entä tuo toinen, miksi hän on piilottanut päänsä viittasi poimuihin?
MIES.
Hän on nuorempi veljeni. Hän on antanut sanan, ettei näytä kasvojaan ihmisille ennenkuin on surmannut vähintään jonkin paronin.
LEONARD.
Kenen kuolemasta voit sinä itse ylpeillä?
MIES.
Vasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä antoivat vanhemmat veljeni minulle pyhän voitelun.
LEONARD.
Kuka sinulla sitten on mielessä?
MIES.
Sinä ensimäisenä, jos olet meille uskoton.
LEONARD.
Veli, sitä varten saat tästä tikarini.
(Vetää tikarin vyönsä alta.)
MIES (ottaa esiin oman tikarinsa).
Veli, siihen työhön omanikin riittää.
VÄKIJOUKON ÄÄNI.
Eläköön Leonard. Eläköön espanjalainen murhamies.
LEONARD.
Saavu huomenna johtaja-kansalaisen teltan luo.
PAPPIEN KUORO.
Tervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi on osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa arkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.
(Menevät ohi.)
FILOSOFIEN KUORO.
Me olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet totuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja kaadu.
(Menevät ohi.)
FILOSOFIN POIKA.
Toveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi.
Näkemiin.
(Heittää vadin menemään.)
TYTTÖ (tanssien).
Murhaa minulle ruhtinas Juhana.
TOINEN.
Minulle kreivi Henrik.
LAPSET.
Me pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.
TOISET.
Onnea ja menestystä tikarillesi.
TAITEILIJAIN KUORO.
Tähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin. Siinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista, pylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin hiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi merkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!
TOISET.
Eteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Hirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?
MIES.
Vaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää katsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran ajatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden helmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat, epätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.
Jumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt, ja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka ei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden runoudeksi.
ÄÄNI ILMASTA.
Sinä sepität draamaa.
MIES.
Kiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille
sukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. —
Kotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän
Ignatiuksen linnahautaan.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Päivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.
MIES.
Näytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa?
Armahda minua, armahda.
MIES.
Eteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset laulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu. Näetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä menneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Usva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.
HENKIEN KUORO METSÄSTÄ.
Itkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden.
Missä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?
MIES.
Pian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille takaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.
HENKIEN KUORO.
Me vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun kannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän äänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa, pyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme. Minne me nyt painamme päämme.
MIES.
Päivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon säteissä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.
MIES.
Hoi! — Jesus ja sapelini.
(Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)
Ota muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Olethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille, joka tänään puoliyön aikaan…
MIES.
Vanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.
ÄÄNI PENSAIKOSTA.
Maria ja sapelimme. — Eläköön herramme.
MIES.
Usko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.
Usko, tule minuun! —Jesus ja Maria.
* * * * *
Yö. Pensaikko. Puita.
PANKRATIUS (väelleen).
Asettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista, ei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle avuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.
LEONARD.
Kansalainen, vannotan sinua vielä kerran.
PANKRATIUS.
Pysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.
LEONARD.
Ota ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.
PANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).
Vanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.
* * * * *
Pitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä. Perällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen marmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja kello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.
MIES.
Muinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja samallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.
Ja minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo edessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies, joka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen minä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.
Esi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät maailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani, ohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja maan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun päälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan sukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne ja paheittenne viimeinen perijä.
(Kello lyö kaksitoista.)
Nyt olen valmis.
(Nousee.)
ASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).
Jalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.
MIES.
Tulkoon sisään.
(Palvelija poistuu.)
PANKRATIUS (käyden sisään).
Tervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta kurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja luo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)
MIES.
Kiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan juon maljasi.
(Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani,
ota vastaan.
PANKRATIUS.
Jollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään vaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan pinnalta.
(Juo.)
MIES.
Jumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.
PANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).
Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä, itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa, ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä — sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat, jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat, jotka ovat taivaasta laskeutuneet.
(Juo.)
MIES.
Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin sinulta jotain uutta.
PANKRATIUS.
Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.
(Juo ja heittää pikarin.)
MIES.
Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.
PANKRATIUS.
Ja koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.
Muuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen ammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.
MIES.
Mitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä kansalais-jumala?
PANKRATIUS.
Olen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni sinut.
MIES.
Edellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.
PANKRATIUS.
Sapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut tuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on teille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne. Kahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne, panssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?…
Jos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.
MIES.
Minä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.
PANKRATIUS.
Niin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle:
Hyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän
Kolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja
omaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.
Kuinka vanha olet, kreivi?
MIES.
Kolmekymmentäkuusi, kansalainen.
PANKRATIUS.
Vielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset eivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi poikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi näillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa, käske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja noita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien kelvottomain yli.
(Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.
MIES.
Sinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko tehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi palkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.
PANKRATIUS.
Pyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo lakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän sinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin, sillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin isänmaa ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että veljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.
MIES.
Ja sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?
PANKRATIUS.
Voitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan niskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille radoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni kautta:
»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä nuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»
Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.
MIES.
Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin sinä olet halveksiva omaa itseäsi.
Älä kiusaa minua kauempaa.
(Istuutuu vaakunansa alle.)
PANKRATIUS.
Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja mukavuutta, — mutta tulee aika —
(Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)
Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään: »Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin vastata: »Minä olen.»
MIES.
Entä sitten?
PANKRATIUS.
Sukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo, viimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia miehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko maa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena kotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.
MIES.
Sanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne eivät jaksa näytellä innostusta.
PANKRATIUS.
Älä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta näitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.
Siellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain työllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet taivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan päälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden. Ihmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.
MIES.
Vaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo lunastettu.
PANKRATIUS.
Iloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta, jota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.
MIES.
Olen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan makasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi jumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen puoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja länteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet maailman Herraksi.
PANKRATIUS.
Vanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.
(Lyö kilpeen.)
Mutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä osaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä vilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä lellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen hetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää jälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit olevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.
MIES.
Sinä olet perkeleen nuorempi veli.
(Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)
Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa paratiisiin.
PANKRATIUS (syrjään).
Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden hermon.
MIES.
Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä olen, ottakaa pääni, kun vaan… Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä… mutta nyt, olen siitä varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä vain sukukunnan vaihtumisesta.
PANKRATIUS.
Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän kansamme.
MIES.
Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut, tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin, ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.
PANKRATIUS.
Älä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä rauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja mitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.
(Kello lyö.)
Aika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin säästä ainakin oma poikasi.
MIES.
Hänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa häntä isänsä kohtalo.
(Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)
PANKRATiUS.
Olet siis hylännyt?
(Hetken äänettömyys.)
Sinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan partaalla.
MIES.
Olet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa saapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota sitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja pois, pois minun luotani.
PANKRATIUS.
Pelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä sinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.
MIES.
Hyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi on haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä ihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.
(Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)
Katsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo sinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja mikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä, mies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon raunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin. Tähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä ennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa isillemme».
PANKRATIUS.
Niin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä kannattaa todellakin ajatella.
Tuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. — Tuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on kansleri, väärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä joudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi. — Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta ystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen rautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen rouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee rakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa, koira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne lähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän tuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä kanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko maakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja voimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan teille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä kerskaustanne.
MIES.
Erehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei sitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He antoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät sairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi, pystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan jättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.
Sanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet heidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne häviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee kunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä talostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.
PANKRATIUS.
Näkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit ja ruuti…
MIES.
Niin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.
PANKRATIUS.
Me olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.
(Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)
Astuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on vuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.
MIES.
Hoi, Jakob!
(Jakob tulee.)
Opasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.
JAKOB.
Siihen Herra minua auttakoon.
(Menee.)