II
Miksi lapsonen, et ratsasta keppihevolla, et leiki nukeilla, et tapa kärpäsiä, et seivästä perhosia, et kieriskele nurmella, et varasta makeisia, et tahraa kyynelin joka kirjainta A:sta Ö:hön? Kärpästen ja perhosten kuningas, ilveilijän ystävä, pikku pirunpoika, miksi olet niin enkelin näköinen? Mitä sanovat sinun siniset silmäsi, mietteiset silmäsi, joskin eloisat, ja niin muistojen täyttämät, vaikka vasta muutama kevät on vaeltanut pääsi yli? Miksi nojaat otsasi valkeita kätösiäsi vasten ja näytät haaveilevan, ja niinkuin kukkaa kastehelmi painavat ajatukset ohimoitasi.
Ja kun punehdut hehkuen kuin satateräinen ruusu, ja kutrisi taaksepäin valahuttaen singahutat taivaisiin nuoren katseesi, kerro mitä kuulet, mitä näet, kenen kanssa puhelet silloin? Sillä otsallesi nousee ryppyjä, näkymättömästä kerästä ohuitten lankojen tavoin valuen, — sillä silmissäsi säteilee kipuna, jota ei kukaan ymmärrä, ja imettäjäsi itkee ja huutaa sinulle ja luulee, ettet häntä rakasta, ja tuttavat ja sukulaiset huutavat sinulle ja luulevat, ettet heitä tunne. Vain isäsi on vaiti ja katsoo alakuloisena, kunnes kyynel valahtaa hänen silmäänsä ja jälleen katoo.
* * * * *
Lääkäri tarttui valtimoosi, laski lyönnit, ja sanoi että sinulla on hermot. Kummi-isäsi toi sinulle leivoksia, taputti olkapäälle ja ennusti, että sinusta tulee kansalainen suuren kansan pariin. Professori tuli luoksesi ja tutki päätäsi ja lausui, että sinulla on taipumusta täsmällisiin tieteisiin. Köyhä, jolle annoit hattuun lantin ohikulkeissasi, lupasi sinulle kauniin vaimon maan päällä ja kruunun taivaassa. Sotilas ehätti luoksesi, sieppasi syliinsä, heitti ilmaan ja huusi: »Sinusta tulee eversti.» Mustalaisakka luki kauan oikeata ja vasenta kämmentäsi, ei saanut mitään selvää, meni voivotellen matkaansa eikä tahtonut ottaa dukattia. Magnetisoija viuhtoi sormillaan silmiisi, veti kasvojesi ympäri pitkillä sormillaan ja pelästyi, sillä tunsi itse vaipuvansa uneen. Pappi valmisti sinut ensi kerran ripille ja oli vähällä polvistua eteesi kuten pyhänkuvan eteen polvistutaan. Taiteilija tuli kun sinä olit vihainen ja poljit jalkaasi ja piirsi sinusta pienen paholaisen ja asetti sinut tuomiopäivän kuvaan kadotettujen henkien joukkoon.
* * * * *
Samalla sinä kasvat ja kaunistut. Ei ole sinulla sitä maidon ja mansikan tuoksuvaa tuoreutta, joka on nuoruudelle ominaista, vaan sen sijaan ihmeellisten, käsittämättömien ajatusten kauneus, joka varmaankin vuotaa sinulle toisesta maailmasta, sillä vaikka silmäsi usein ovat riutuneet, poskesi kalpeat ja rintasi painunut, pysähtyy jokainen, joka sinuun katsoo, ja sanoo: »Miten ihana lapsi.» Jos kukalla, joka kuihtuu, olisi tulesta sielu ja taivaasta hengen pyhä lento, jos sen jokaisella maata kohti nuokkuvalla lehdellä olisi enkelin ajatus kastepisaran sijasta, niin se kukka olisi sinun näköisesi, oi lapseni — kenties ne olivatkin sellaisia ennen Aadamin lankeemusta.
Hautausmaa. Mies ja Orcio goottilaisten pilarien ja tornien peittämän haudan ääressä.
MIES.
Ota hattu päästäsi ja rukoile äidin sielun puolesta.
ORCIO.
Siunattu Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, taivaitten Kuningatar ja haltijatar kaiken, mikä kukoistaa maassa, pelloilla ja virtojen äyräillä…
MIES.
Miksi muutat rukouksen sanoja? Rukoile niinkuin sinua on opetettu, äitisi puolesta, joka kymmenen vuotta sitten juuri tällä samalla hetkellä kuoli.
ORCIO.
Ylistetty Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, Herra olkoon kanssasi, siunattu sinä enkelien seassa, ja jokainen heistä, kun sinä kuljet ohitse, tempaa sateenkaaren siivistään ja heittää jatkaisi alle. Sinä kävelet niiden päällä kuin laineilla…
MIES.
Orcio!
ORCIO.
Kun nuo sanat kiertelevät ja kirvelevät päässäni niin, että minun, isä rakas, täytyy sanoa ne.
MIES.
Nouse, semmoinen rukous ei tule Jumalan luo. Sinä et muista äitiäsi etkä voi rakastaa häntä.
ORCIO.
Näen äidin hyvin usein.
MIES.
Missä, pienokaiseni?
ORCIO.
Unissani, tahi oikeastaan ei kokonaan unessa, vaan silloin kun vaivun uneen, esimerkiksi eilen.
MIES.
Lapseni, mitä sinä puhut!
ORCIO.
Hän oli hyvin kalpea ja kuihtunut.
MIES.
Puhuiko hän sinulle mitään?
ORCIO.
Minusta tuntui, kuin hän olisi kulkenut suuressa ja avarassa pimeydessä, aivan valkoisena itse, ja sanonut:
Mä kauaksi harhaan,
Yön tähtien tarhaan,
Ja sielt' ihanuudet,
Tuon hohtoisat, uudet,
Sun niill' leikkiellä,
Oi lapseni hellä!
Ja lauluja viritellä.
Ja korkehimmilta
Ja alhaisimmilta
Hengiltä noudan
Varjot ja poudan;
Sointujen taikavuon
Sulle, oi lapsi, tuon.
Ett' oisit lapseni
Niin kuni enkeli.
Että sun taattosi
Sua rakastaisi —
Näet isä, että muistan sanasta sanaan. Uskothan, rakas isä, minä en valehtele. —
MIES (nojaten hautapylvääseen).
Maria, tahdotko oman lapsesi surmata ja panna minun hartioilleni kaksi kuolemaa… Mitä minä puhun? Hän on jossain taivaassa hiljaisena ja tyynenä, kuten eläessään maan päällä — poika-raukka näkee vain näkyjä.
ORCIO.
Nytkin kuulen hänen äänensä, vaikk'en mitään näe.
MIES.
Mistä, mistä päin?
ORCIO.
Aivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo lankee.
Kaadan huulillesi
Sointuin voiman lauhan,
Sidon otsallesi
Kirkkauden nauhan,
Loihdin äidinlemmelläni
Sinuun kaiken, kaiken sen,
Minkä nimin kauneuden
Kutsuu taivas sekä maa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Seuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu taivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut samalla kertaa?
ORCIO.
Äidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, — tuolta, tuolta se vielä toistaa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Jumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen mielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä omilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi rakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä hornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään ajatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle olet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri ajatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!
Kymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet lähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle onnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja haihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi on tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani rauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani, siunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.
(Menevät.)
* * * * *
Naisia ja herroja kävelemässä. Filosofi. Mies.
FILOSOFI.
Toistan, että minun oma ja järkkymätön itsenäinen uskoni on, että naisten ja neekerien vapautuksen aika lähestyy.
MIES.
Te olette oikeassa.
FILOSOFI.
Jäsen edellä suuret muutokset inhimillisessä yhteiskunnassa yksityisesti ja yhteisesti — josta johdan ihmissuvun uudestisyntymisen veren kautta ja vanhojen muotojen häviön.
MIES.
Niinkö teistä näyttää?
FILOSOFI.
Samoin kuin maapallomme oikenee tai kallistuu akselissaan äkkinäisten vallankumousten kautta.
MIES.
Näettekö tuota lahonnutta puuta?
FILOSOFI.
Jonka alaoksilla on nuoria lehtiä?
MIES.
Niin. Mitä luulette, vieläkö se voi seistä monta vuotta?
FILOSOFI.
En tiedä. Vuoden, pari.
MIES.
Ja kuitenkin on siihen tänään puhjennut muutamia tuoreita pikku lehtiä, vaikka juuret mätänemistään mätänevät.
FILOSOFI.
Entä sitten?
MIES.
Ei mitään. Se vain kaatuu ja joutuu hiiliksi ja tuhaksi, sillä se on kelvoton puusepällekin.
FILOSOFI.
Vaan eihän siitä ole puhe.
MIES.
Mutta se on sinun kuvasi ja kaikkien hengenheimolaistesi kuva, sinun aikasi ja teoriasi kuva.
(Kulkevat ohi.)
* * * * *
Rotko vuorten välissä.
MIES.
Olen tehnyt työtä monta vuotta löytääkseni kaiken tiedon, riemujen ja ajatusten loppulangan ja olen löytänyt haudantyhjyyden sydämessäni. Tunnen kaikki tunteet nimeltään, vaan ei mitään halua, ei mitään uskoa eikä rakkautta ole minussa; vain muutamia aavistuksia kiertelee siinä tyhjyydessä: aavistuksia pojastani, että hän menettää näkönsä, yhteiskunnasta, jossa olen kasvanut, että se hajoaa. Ja minä kärsin yhtä paljon kuin Jumala on onnellinen omassa itsessään, omaa itseään varten.
SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.
Sairaita, nälkäisiä ja murtuneita rakasta, rakasta lähimäisiäsi, köyhiä lähimäisiäsi, ja sinä saat pelastuksen.
MIES.
Kenen ääni?
MEFISTO (mennen ohi).
Nöyrin palvelijanne, välistä pysäytän matkustavia taidolla, jonka luonto on minuun pannut. Olen vatsastapuhuja.
MIES (kohottaen kätensä hattuun).
Jossain vaskipiirroksessa olen nähnyt samallaiset kasvot.
MEFISTO (sivulle).
Kreivillä on hyvä muisti.
(Ääneen.)
Ylistetty olkoon.
MIES.
Iankaikkisesta iankaikkiseen — amen.
MEFISTO (mennen kallioiden väliin).
Sinä ja sinun tyhmyytesi.
MIES.
Lapsi-raukka, isäsi syitten, äitisi heikkopäisyyden tähden ikuiseen sokeuteen tuomittu, keskeneräinen, intohimoton, vain haaveilusta elävä, ohilentävän enkelin varjo, joka on maahan heitetty ja harhailee häviäväisyydessään. — Jokin tavattoman suuri kotka nousi ilmaan siitä paikasta, jonne se mies katosi.
KOTKA.
Terve sinulle, terve.
MIES.
Se lentää minua kohti sysimustana, sen siipien viuhke on kuin tuhannen luodin vingunta taistelussa.
KOTKA.
Isiesi sapelilla taistele heidän kunniansa ja valtansa puolesta.
MIES.
Se on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun silmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.
KOTKA.
Älä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista vihollisistani on jäävä vain tuhka.
MIES.
Jää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe vai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen sanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on palannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon minuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.
(Heittää käärmeen menemään.)
Mene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi luonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän jälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan katsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.
Ensin he. Sitten minä.
Ääretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja itkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit ijäisyyden merta.
Luonto-emo, jää hyvästi — minä menen muuttumaan ihmiseksi, menen taistelemaan veljieni kanssa.
* * * * *
Huone. Mies. Lääkäri. Orcio.
MIES.
Ei mikään ole häntä auttanut. Teissä on viimeinen toivo.
LÄÄKÄRI.
Sangen kunniakasta minulle…
MIES.
Sano tälle herralle mitä tunnet.
ORCIO.
En voi enää erottaa sinua, isä, ja tätä herraa. Kipunoita ja mustia lankoja lentelee silmäini edessä, joskus niistä muodostuu kapean käärmeen näköinen, ja nyt tulee keltainen pilvi — se pilvi liitää ylös, putoaa alas, siitä pirskahtaa sateenkaari, eikä se minuun yhtään koske.
LÄÄKÄRI.
Asettukaa, Yrjö-herra, varjoon. Kuinka vanha olette?
(Katsoo häntä silmiin.)
MIES.
Hän on täyttänyt neljätoista.
LÄÄKÄRI.
Kääntykää nyt ikkunaan päin.
MIES.
Entä nyt?
LÄÄKÄRI.
Silmänluomet ovat mitä kauneimmat, valkuainen mitä puhtain, suonet kaikki kunnossa, jänteet voimissaan.
(Orciolle.)
Olkaa ihan huoletta, te tulette yhtä terveeksi kuin minä.
(Miehelle.)
Toivotonta. Tarkastakaa itse, herra kreivi, silmäterää. Aivan tunnoton valolle. Täydellinen näköhermon surkastuminen.
ORCIO.
Pimeä peittää minulta kaiken, kaiken.
MIES.
Niin on: avoin, harmaa, eloton.
ORCIO.
Kun ummistan silmänluomen näen enemmän kuin silmät auki.
LÄÄKÄRI.
Ajattelu on turmellut hänen ruumiinsa. Häntä uhkaa katalepsis.
MIES (vieden lääkärin sivulle).
Kaikki mitä haluatte — puolet omaisuudestani.
LÄÄKÄRI.
Desorganisatsiota ei voi reorganisoida.
(Ottaa kepin ja hatun.)
Teidän nöyrin palvelijanne, herra kreivi, minun täytyy lähteä puhkaisemaan kaihi erään rouvan silmästä.
MIES.
Olkaa armollinen, älkää jättäkö meitä vielä.
LÄÄKÄRI.
Ehkä olette utelias tietämään tämän taudin nimen.
MIES.
Eikö mitään, mitään toivoa siis?
LÄÄKÄRI.
Kreikaksi sen nimi on amavrosis.
(Menee.)
MIES (pusertaen poikaansa rintaansa vasten).
Mutta sinä näet vielä jotain?
ORCIO.
Minä kuulen sinun äänesi, isä.
MIES.
Katso ikkunaan, sieltä näkyy aurinko, päivänpaiste.
ORCIO.
Kiertelee laumoittain olentoja silmäterän ja silmänluomen välillä. Näen näkemiäni kasvoja, tuttuja paikkoja, lukemieni kirjojen lehtiä.
MIES.
Näet siis vielä?
ORCIO.
Näen, sielun silmillä näen, mutta nämä ovat sammuneet.
MIES (vaipuen polvilleen).
(Hetken äänettömyys.)
Kenen eteen olen polvistunut — missä voin minä muistella lapseni kärsimää vääryyttä.
(Nousten.)
Parempi olla vaiti. Jumala nauraa rukouksille, saatana kirouksille.
ÄÄNI JOSTAIN.
Poikasi on runoilija — mitä toivot vielä?
* * * * *
Lääkäri. Risti-isä.
RISTI-ISÄ.
Varmaan on sokeana oleminen suuri onnettomuus.
LÄÄKÄRI.
Ja sangen harvinaista niin nuorella iällä.
RISTI-ISÄ. Hän on ollut aina heikkorakenteinen, ja hänen äitinsä kuoli jotenkin… noin…
LÄÄKÄRI.
Miten?
RISTI-ISÄ.
Jotenkin noin… Ymmärrättehän, armollinen herra, — ruuvit hiukan hataralla.
MIES.
Pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät näin myöhäiseen aikaan — mutta jo useina päivinä on poika-raukkani herännyt aina noin kahdentoista aikaan, noussut ja unissaan puhunut, — pyydän tulemaan perästäni.
LÄÄKÄRI.
Menkäämme. Olen sangen utelias tämän ilmiön suhteen.
* * * * *
Makuuhuone. Palvelija. Sukulaisia. Risti-isä. Lääkäri. Mies.
SUKULAINEN.
Hiljaa.
TOISET.
On herännyt vaan ei kuule meitä.
LÄÄKÄRI.
Pyydän herrasväkeä olemaan aivan puhumatta.
RISTI-ISÄ.
Tämä on ylen ihmeellinen asia.
ORCIO. (nousten).
Jumalani, Jumalani.
SUKULAINEN.
Miten astuu hitaasti.
TOINEN.
Miten pitää käsiä ristissä rinnallaan.
KOLMAS.
Ei rävähytä silmiään, tuskin avaa huuliaan, ja kuitenkin lähtee niistä terävä, kimeä ääni.
PALVELIJA.
Jesus Natsarealainen!
ORCIO.
Pois luotani pimeydet. Olen syntynyt valon ja laulun lapseksi. Mitä tahdotte minusta, mitä pyydätte minulta?
En antaudu valtaanne, vaikka näköni on mennyt tuulten mukana ja ajelehtii jossain aavikoilla — vaan se palaa kerran rikkaana, tähtien säteissä, ja sytyttää silmäni leimuun.
RISTI-ISÄ.
Kuten äiti-vainajansa, hupertaa mitä sattuu. Järkyttävä näky.
LÄÄKÄRI.
Olen samaa mieltä kuin te, kunnioitettava herra.
IMETTÄJÄ.
Pyhä Tšenstohovan Neitsyt, ota minun silmäni ja anna hänelle.
ORCIO.
Äitini, minä pyydän — äitini rakas, lähetä nyt minulle kuvia ja ajatuksia elääkseni sisäisesti, luodakseni toisen maailman itseeni, yhtä hyvän kuin se, jonka olen kadottanut.
SUKULAINEN.
Mitä arvelet, veli, tämä vaatii perheneuvottelua?
TOINEN.
Odota — hiljaa!
ORCIO.
Sinä et vastaa minulle — voi äiti! älä jätä minua.
LÄÄKÄRI (miehelle).
Velvollisuuteni on sanoa totuus.
RISTI-ISÄ.
Niin on, se on velvollisuus — ja kunnia, herra tohtori.
LÄÄKÄRI.
Teidän pojallanne on ajatusten sekaannus, johon liittyy äärimmilleen kehittynyt hermojen ärtyisyys, joka aiheuttaa joskus niin sanoakseni uni- ja valvontatilan yhtaikaa, senkaltaisen tilan, jonka selvästi tässä havaitsemme.
MIES (sivulle).
Herra, katso, hän selittää minulle Sinun tuomiosi.
LÄÄKÄRI.
Haluaisin kynää ja mustetta. — Ceraris laurei, laakeritippoja, kaksi granumia j.n.e. j.n.e.
MIES.
Tuosta huoneesta löydätte kaikki. Pyydän kaikkia käymään sinne.
ÄÄNIÄ ERI TAHOILTA.
Hyvää yötä, hyvää yötä, huomiseksi.
(Menevät.)
ORCIO (heräten).
Hyvää yötä toivottavat minulle. Puhukaa pitkästä yöstä, ikuisesta kenties, vaan ei hyvästä ja onnellisesta.
MIES.
Nojaa minuun, minä vien sinut vuoteeseen.
ORCIO.
Isä, mitä tämä on?
MIES.
Peitä itsesi hyvin ja nuku rauhallisesti, sillä lääkäri sanoo, että saat takaisin näkösi.
ORCIO.
Minun on niin paha olla—jotkin äänet ovat häirinneet untani.
(Vaipuu uneen.)
MIES.
Levätköön siunaukseni sinun päälläsi — mitään enempää en voi sinulle antaa, en onnea, valoa enkä kunniata, ja tulee hetki, jolloin minun on taisteleminen, muutamien harvojen avulla vastustaminen kokonaisia kansanjoukkoja. Mistä löydät sinä suojan ypö-yksin ja sadan kuilun keskellä, sokea heikko lapsukainen ja runoilija yhtaikaa, laulaja-raukka ilman kuulijoita, joka elät sielullasi maan äären tuolla puolen ja ruumiillasi olet maahan kahlehdittu. Voi sinua poloinen, onnettomin enkeleistä, minun oma poikani.
IMETTÄJÄ (ovella).
Herra tohtori käskee pyytämään jalosukuista herraa.
MIES.
Hyvä Katarina, jää lapsen luo.
(Menee.)