SUOJELUSENKELI.
Jos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.
(Katoaa.)
Kirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.
PAPPI (vihkii).
Pitäkää se. —
Pari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet sukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.
MIES.
Olen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota olen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan häntä rakastamasta.
* * * * *
Huone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia. — Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy, sattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa vasten.
SULHANEN.
Miten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä tukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet sinä oleva minun lauluni.
MORSIAN.
Minä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin sydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja meluisaa.
SULHANEN.
Mene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua, niinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.
MORSIAN.
Menen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.
SULHANEN.
Tee niin, rakkaani.
(Tanssia ja soittoa.)
Pilvinen yö.
PAHA HENKI (lentää neidon haamussa).
Äsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat paholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.
(Lentää puutarhan yli.)
Kukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.
(Lentää hautausmaan yli.)
Kuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen yli leijaa, lennä minun poskilleni.
Tuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot riippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä silmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon takana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu — atlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon läpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin, eteenpäin. —
* * * * *
Makuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen, joka makaa vaimonsa vieressä.
MIES (unissaan).
Mistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa — kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena laineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen unelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.
(Herää.)
Missä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.
(Katselee vaimoaan.)
Luulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se palannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta hän…Jumalani, mitä minä näen — hereillä.
NEITO.
Olet pettänyt minut.
(Katoaa.)
MIES.
Kirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni lemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun…
VAIMO (herää).
Mikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän meidän on mentävä niin monille asioille.
MIES.
Sydänyö — nuku — nuku rauhassa.
VAIMO.
Oletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.
MIES.
Nuku.
VAIMO.
Sano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat kuumeesta turvonneet.
MIES (nousten äkkiä).
Tarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule mukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.
(Menee ulos.)
* * * * *
Kuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.
MIES.
Vihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin unta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on kuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten luona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä niin olen ajatellut imettäjääkin.
(Kello lyö kaksi kirkontornissa.)
Tulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka verhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua — ennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.
(Kulkee ja vääntää käsiään.)
Jumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko Sinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet riistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja ruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.
Taas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet harhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja nyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla sumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.
NEITO.
Seuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.
MIES.
Joka hetki olen sinun omasi.
NEITO.
Muista.
MIES.
Viivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet kaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken aatosta kauemmin.
(Läheisen talon akkuna avautuu.)
NAISEN ÄÄNI.
Armaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on yksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.
MIES.
Hyvä — heti paikalla.
Henki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja koti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.
ÄÄNI.
Tulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.
MIES.
Entä lapseni — oi Jumalani!
(Menee pois.)
* * * * *
Sali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.
— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.
VAIMO.
Olin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.
MIES.
Kiitos vaan.
VAIMO.
Leipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet kutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö Stanislawin nimikirjoituksin.
MIES.
Kiitos vaan.
VAIMO.
Jumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että Orciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee kokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on minusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.
(Menee kehdon luo.)
Nuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt peitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton — pienokaiseni, kultuni, nuku.
MIES (syrjään).
Kuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja silloin sydämeni halkeaa.
VAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää soittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)
Tänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon, kuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen nähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.
MIES (syrjään).
Hetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.
(Ääneen.)
Minusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.
VAIMO.
Sinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi pois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen olin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut muistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.
MIES.
Et ole loukannut minua.
VAIMO.
Voi Jumalani —Jumalani!
MIES.
Tunnen, että minun on sinua rakastaminen.
VAIMO.
Sinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». — Ah! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää kaikki — kaikki.
(Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)
Älä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta lastani — lastuni, Henrik.
(Polvistuu.)
MIES (nostaen häntä).
Älä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä — ikävän hetkiä.
VAIMO.
Yhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat häntä aina.
MIES.
Sekä sinua että häntä — usko minua.
(Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa jälkeen yhä hurjemmin.)
VAIMO.
Mitä se on?
(Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)
NEITO (tulee sisään).
Oi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa minua.
Armaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä olen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.
VAIMO.
Pyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut — silmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.
MIES.
Otsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.
VAIMO.
Ruumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.
MIES.
Valo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen valmis vaikka kuolemaan.
NEITO.
Hän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa — hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden lehtien lailla — mutta minä en häviä.
VAIMO.
Henrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja haudan hajua.
MIES.
Savesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise — katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit seuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —
VAIMO.
En laske sinua. —
MIES.
Oi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.
(Menee.)
VAIMO.
Henrik — Henrik.
(Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)
* * * * *
(Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi. — Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä istuu vaimo. — Perällä palvelija.)
ENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).
Merkillistä, minne kreivi on joutunut.
TOINEN VIERAS.
Jossain huvittelee tai on kirjoittamassa.
ENSIMÄINEN VIERAS.
Mutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.
KOLMAS VIERAS.
Nämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään vieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja sitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.
NELJÄS VIERAS.
Jätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta sen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.
ISÄ BENJAMIN.
Yrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?
RISTI-ISÄ JA -ÄITI.
Tahdon.
ERÄS VIERAISTA.
Katsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.
TOINEN VIERAS.
Menee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.
KOLMAS VIERAS.
Mitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —
ISÄ BENJAMIN.
Yrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?
RISTI-ISÄ JA -ÄITI.
Luovun.
ERÄS VIERAISTA.
St — kuulkaa.
VAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).
Missä on isäsi, Orcio? —
ISÄ BENJAMIN.
Pyydän ettei häiritä.
VAIMO.
Minä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi, jotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.
RISTI-ÄITI.
Mutta sallihan, Marysiani —
VAIMO.
Sinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän antaa anteeksi äidillesi.
ISÄ BENJAMIN.
Peljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.
VAIMO.
Kiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.
(Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)
VIERAAT (yhtaikaa).
Jotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme, lähtekäämme —
(Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)
RISTI-ISÄ (kehdon ääressä).
Yrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut ihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi, ja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi — muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua isänmaan puolesta…
(Kaikki lähtevät.)
* * * * *
Kaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.
MIES.
Sinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin olen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni — hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon korrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon murheesta.
NEIDON ÄÄNI.
Tänne — tänne.
(Kulkee ohi.)
Vuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.
MIES.
Mihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma synkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat kauheasti.
NEIDON ÄÄNI (etäältä).
Tule, rakkaani.
MIES.
Miten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.
ÄÄNI (läheltä).
Missä ovat siipesi?
MIES.
Paha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.
TOINEN ÄÄNI.
Sinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää taivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus rukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri sydän!
MIES.
Tulkaa näkyviin, ottakaa muoto, jonka minä voin nujertaa ja kaataa. —Jos minä teitä säikähdän, suokoon Jumala, etten häntä koskaan saisi omakseni.
NEITO (rotkon toiselta puolelta).
Ota kiinni minun kädestäni ja lennä.
MIES.
Mikä sinun on — kukat irtautuvat ohimoiltasi ja putoavat maahan, ja heti kun koskettavat sitä, luikertavat kuin sisiliskot, ryömivät kuin käärmeet.
NEITO.
Rakkaani.
MIES.
Jumalani, tuuli on riistänyt puvun olaitasi ja repinyt palasiksi.
NEITO.
Miksi viivyttelet?
MIES.
Sade tippuu hiuksistasi — paljaat luut pistävät esiin povestasi.
NEITO.
Olet luvannut — vannonut.
MIES.
Salama on syönyt hänen silmäteränsä.
PAHOJEN HENKIEN KUORO.
Sinä vanha, palaa takaisin helvettiin — olet vietellyt suuren ja korkean sydämen, ihmisten ja itsesi ihastuksen. — Suuri sydän, mene armaasi perästä.
MIES.
Jumalani, siksikö minut tuomitset, että uskoin sinun kauneutesi olevan kokonaisia taivaita korkeammalla kuin tämän maan kauneus — siksi, että tavoittelin sitä ja sen vuoksi kilvoittelin, kunnes jouduin paholaisten leikkikaluksi.
PAHA HENKI.
Kuulkaa, veljet — kuulkaa.
MIES.
Viimeinen hetki lyö. — Myrsky kiertää mustin pyörtein — meri vyöryy kallioille ja pyrkii luokseni — näkymätön voima sysää minua yhä kauemmas — yhä lähemmäs — ihmisjoukko on takaa noussut hartioilleni ja tunkee minua kuiluun.
PAHA HENKI.
Iloitkaa, veljet — iloitkaa.
MIES.
Taistelu on turha — kuilun hekuma vetää minua — sieluni on pyörteessä
—Jumalani, Sinun vihamiehesi voittaa!
SUOJELUSENKELI (meren yllä).
Rauha teille, houkkiot, vaietkaa.
Tänä hetkenä sinun lapsesi pää
valellaan pyhällä vedellä.
Palaa kotiisi äläkä enää syntiä tee.
Palaa kotiisi ja rakasta lastasi.
* * * * *
Sali ja piano. — Mies astuu sisään. — Palvelija kynttilä kädessä.
MIES.
Missä on rouva?
PALVELIJA.
Armollinen rouva on sairas.
MIES.
Kävin hänen huoneessaan — se on tyhjä.
PALVELIJA.
Armollinen herra, kun armollinen rouva ei ole täällä.
MIES.
Missä sitten?
PALVELIJA.
Veivät hänet eilen…
MIES.
Minne?
PALVELIJA.
Hulluinhuoneeseen.
(Juoksee pois huoneesta.)
MIES.
Kuule, Maria, kenties olet olevinasi vihainen ja olet piilottautunut rangaistaksesi minua, tule esiin, ole hyvä — Maria — Mariaseni.
Ei — ei kukaan vastaa—Johannes — Katarina. — Koko tämä talo on tullut kuuroksi, mykäksi.
Sen, jolle vannoin uskollisuutta ja onnea, olen itse syössyt kadotettujen joukkoon jo tässä elämässä. — Kaikki olen tuhonnut, mihin olen koskettanut, ja oman itseni tuhoan lopuksi.
— Sitäkö varten helvetti päästi minut käsistään, että vielä hetkisen olisin sen elävänä kuvana maan päällä?
Millaiselle tyynylle hän nyt painaa päänsä.
— Mitkä äänet ympäröivät häntä öisin. — Hullujen voihkeet ja laulut. Näen hänet, otsallaan aina tyyni ja tervehtivä ajatus, herttaisena ja mietiskelevänä, pää alas vaipuneena, ja hyvän ajatuksensa hän on lähettänyt tuntemattomille aavikoille, kenties minua etsimään.
ÄÄNI JOSTAIN.
Sinä sepität draamaa.
MIES.
Haa! — minun paha henkeni ääntelee.
(Juoksee ovelle, paiskaa selälleen kaksoisoven.)
Satulaan ratsu, tänne vaippani ja pistolini.
* * * * *
Hulluinhuone vuorisessa seudussa. Ympärillä puutarha.
LÄÄKÄRIN VAIMO (oven suussa, avainkimppu kädessä).
Olette kenties kreivittären sukulaisia?
MIES.
Olen hänen miehensä ystävä, hän lähetti minut tänne.
LÄÄKÄRIN VAIMO.
Tehkää hyvin — paljon toiveita ei hänestä voi antaa — mieheni on matkustanut pois, hän olisi sen paremmin selittänyt — toivat hänet eilen — hän oli saanut kouristuksen.— Miten on kuuma.
(Pyyhkii kasvojaan.)
Meillä on paljon sairaita, ei kuitenkaan yhtään niin arveluttavaa kuin hän. — Kuvitelkaa, tämä laitos maksaa meille noin kaksisataatuhatta. Katsokaas, herra, millainen näköala vuorille — mutta te näytätte kärsimättömältä — eihän ole totta, että jakobinit ryöstivät hänen miehensä yöllä? — Tehkää hyvin, herra.
* * * * *
Huone. Ristikko-akkuna. Muutamia nojatuoleja. Vuode. Vaimo matalalla sohvalla.
MIES (astuu sisään).
Tahdon olla hänen kanssaan kahden.
ÄÄNI OVEN TAKAA.
Minun mieheni suuttuisi, jos…
MIES.
Jättäkää minut rauhaan, hyvä rouva.
(Sulkee oven jälestään ja menee vaimonsa luo.)
ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.
Te olette panneet kahleisiin Jumalan. Yksi on jo kuollut ristillä. Minä olen toinen Jumala ja samoin pyövelien keskellä.
ÄÄNI LATTIAN ALTA.
Kärventymään kuningasten ja herrojen päät — minusta alkaa kansan vapaus.
ÄÄNI OIKEAN SEINÄN TAKAA.
Polvistukaa kuninkaan, teidän herranne edessä.
ÄÄNI VASEMMAN SEINÄN TAKAA.
Pyrstötähti loistaa jo taivaalla, viimeisen tuomion päivä lähenee.
MIES.
Tunnetko minut, Maria?
VAIMO.
Olen vannonut sinulle uskollisuutta hautaan asti.
MIES.
Tule, anna kätesi, menkäämme.
VAIMO.
En voi nousta. Sielu on jättänyt ruumiini ja noussut päähän.
MIES.
Salli minun kantaa sinut.
VAIMO.
Suo vielä muutama hetki, ja minä tulen sinun arvoiseksesi.
MIES.
Mitä sinä?
VAIMO.
Olen rukoillut kolme yötä, ja Jumala on kuullut minut.
MIES.
En sinua ymmärrä.
VAIMO.
Kun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja löin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein katumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän aamuna tulin runoilijaksi.
MIES.
Maria.
VAIMO.
Henrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin et enää jätä minua.
MIES.
En koskaan, en koskaan.
VAIMO.
Katso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän, käsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa. — Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain — sotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin, kääriliinat, veren, aallon, kasteen.
Ijäisyyden rannat aukee,
Ja mä linnun pienen lailla
Harhaan sinen ylhän mailla
Kunnes siipein voima raukee,
Ikimustan äänet laukee.
MIES.
Kirous — kirous!
VAIMO (syleilee häntä ja suutelee hänen huuliaan).
Henrik, oma Henrikini, miten onnellinen olen.
ÄÄNI LATTIAN ALTA.
Kolme kuningasta olen omin käsini surmannut, kymmenen on vielä jälellä — ja sata messuavaa pappia.
ÄÄNI VASEMMALTA.
Aurinko on menettänyt kolmannen osan valoaan, tähdet alkavat sattua vastakkain radoillansa — voi meitä, voi meitä.
MIES.
Minulle on tullut jo tuomionpäivä.
VAIMO.
Kirkasta otsasi, sillä muuten teet minut uudelleen surulliseksi. Mitä minulta puuttuu? Kuule, minä sanon sinulle vielä jotain.
MIES.
Sano, ja minä täytän kaikki.
VAIMO.
Sinun pojastasi tulee runoilija.
MIES.
Mitä?
VAIMO.
Kasteessa pappi antoi hänelle ensimäiseksi nimeksi runoilija, ja toiseksi, kuten tiedät, Yrjö Stanislav. Minä sen toimitin. Siunaukseen liitin kirouksen, hänestä tulee runoilija. — Ah! miten rakastan sinua, Henrik.
ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.
Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä tekevät.
VAIMO.
Tuo tuolla on kummallisesti hullu — eikö ole?
MIES.
Hyvin ihmeellisesti.
VAIMO.
Hän ei tiedä mitä puhuu, mutta minä sanon sinulle miten käy, jos Jumala menettää järkensä.
(Tarttuu miehensä käteen.)
Kaikki maailmat liitävät milloin alas, milloin ylös — jokainen ihminen, jokainen mato huutaa: »Minä ole Jumala» — ja joka hetki ne kuolevat toinen toisensa perästä — pyrstötähdet ja auringot sammuvat. — Kristus ei meitä enää pelasta — hän on ottanut molemmin käsin ristinsä ja heittänyt syvyyksiin. Kuuletko miten se risti, miljonien toivo, särkyy tähtiä vasten, murtuu, halkeaa, menee kappaleiksi, ja yhä alemmas ja alemmas — kunnes sen sirpaleista on syntynyt sakea sumu. — Pyhä Jumalan-äiti yksin vielä rukoilee, ja tähdet, hänen palvelijansa, eivät vielä ole häntä jättäneet — mutta hänkin menee sinne, minne koko maailma menee.
MIES.
Maria, ehkä tahdot nähdä poikaasi?
VAIMO.
Minä olen antanut hänelle siivet ja lähettänyt maailmojen keskeen, että hän imisi itseensä kaikkea, mikä on kaunista ja hirmuista ja ylevää. Hän palaa kerran ja tuo sinulle iloa. — Ah!
MIES.
Voitko pahoin?
VAIMO.
Joku on ripustanut lampun päähäni, ja lamppu heiluu sietämättömästi.
MIES.
Maria, kalleimpani, ole vaan tyyni kuten olet ennenkin ollut.
VAIMO.
Ken on runoilija, se ei elä kauan.
MIES.
Voi! apua, auttakaa!
(Sisään syöksyy naisia ja lääkärin rouva.)
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Pilleriä, pulveria — ei, ei mitään kiinteätä, jotain nestelääkettä vain. Greeta, juokse aptekkiin. Herra, olette itse syypää, minun mieheni toruu tästä minua.
VAIMO.
Hyvästi, Henrik.
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Te olette siis herra kreivi omassa personassanne.
MIES.
Maria, Maria.
(Pusertaa häntä itseensä.)
VAIMO.
Minun on niin hyvä, kun saan kuolla luoksesi.
(Hänen päänsä vaipuu.)
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Miten kreivitär on punainen. Veri on syössyt aivoihin.
MIES.
Eihän hänelle vain tapahdu mitään!
(Lääkäri astuu sisään ja tulee sohvan luo.)
LÄÄKÄRI.
Hän ei enää tarvitse mitään, hän on kuollut.