I
Valjennut taas kesä on, sinitaivaalla pääskyjen parvi
säihkeessä auringon laulaen leikkiä lyö.
Välkehtii valohohteessaan väretyynenä järvi,
kukkaisloistossaan maa kuni morsian on.
Lämpöä hohkaa maanpovi, paahtaa kuumana päivä,
kuumina suonet maan luomisen hehkussa lyö.
Oh, nämä hehkuvan helteiset, nämä polttavat päivät,
aamut raikkahat nää, valkeat, lämpimät yöt!
Oh, tämä kukkeus maan, kesä korkea elämän nuoren,
suuri on kauneutes, suuri sun onnesi on!
Suuri on armo sun riemuusi syttyä sydämin täysin,
kirkkaus otsallaan juhlien rakkauttaan!
Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun
kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun!
Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, —
pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on.
Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran,
salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa.
Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille,
voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!
Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen
kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään
sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman
liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. —
Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin:
niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein!
Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden
lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.