II
Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa,
viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo,
tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii,
leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi.
Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa
niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois.
Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun
laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.
Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan
säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun!
Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle,
nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden.
Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta,
sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein,
sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin
niinkuin kahleissa yön nousua auringon,
sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla,
turha ja toivoton, sammuva säkene vain,
sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo
syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,
kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy,
kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö,
näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken,
onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan?
Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä,
silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais
koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran,
kuin pedot raadellen sielusi autuuden,
silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut
onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!