III
Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta!
Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! —
Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa
sointuja sielujen kuullossa valkean yön,
kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan,
sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun,
silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret,
täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!
Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan
noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin,
tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa,
tanssista hyttysten vaiheilla varjoston
näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle,
elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.
Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees
hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!