ELOKUUN ILTA
On elonkorjuun aika, ja hedelmäinsä runsautta uhkuu maa. Ehtoon henkäily hellänä hyväillen käy yli raskaitten kuhilain, ja kuulaan iltataivaan korkeudessa nuori pääskysparvi livertää. Uusi kelmeä kuu — kuin syksyn enne — tumman metsän ylle kohoaa, viime äänet onnellisen sorsaperheen haipuu illan haaveelliseen hämärään, ja hajaantuvain poutapilvien yllä joku vaalea, yksinäinen tähti sädehtii.
Hiljaa lipuu vene järven pintaa unelmaisen illan kuulaudessa. — On kaikki äänet iltaan vaienneet, vain karjankello kaukaa helähtää. —
Ja mun sydämeeni hiipii hiljaa
kesäöinen tähtikirkas onni,
kun katsot mua haaveksien noin
kuin illan valohämyyn hiuenneena. —
Näin jos aina onnellinen ois, suuren mailmanhengen helmaan, niinkuin suudelmaasi sun, autuaana sulautua vois!