KUUTAMO MERELLÄ
Meri tyynnä päilyy, meri aava, rannaton, rauhaton. Meren jättiläinen nukkuu, vain rinta hiljallensa huokaa.
Kuu äänetönnä katsoo nukkujaa kuin vaimo päihtynyttä miestä: sen uni on koiranunta, se hetkessä herätä voi ja ärtyä hurjaan raivoon ja hulluna temmeltää ja ärjyä, myrskytä, piestä — voi häntä, ken tielle jää! — sen kunnes uupumus valtaa ja kaataa uudelleen, ja uni riehunnalta voiton vie.
Nyt on nukkunut ukko, nyt on vaimokin rauhan saanut, ja lapsetkin, pienet tähdet, emon suojasta kurkistaa, kun isä nukkuu. —
Vai vertaisiko sua neitoseen, joka lempeen voitettu on, joka turhaan taisteli kauan, joka uhmasi, hylkäsi, ilkkui ja riehui, itki ja vaikeroi, vaan viimein heltyi ja vaipui sylinantoon lempeään ja iäisyydenpitkiin suudelmiin, — joka äänetönnä lepää onnessaan povi hiljallensa kohoillen ja laskein.
— Vaan leikki pois! Nyt herää jättiläinen. Sen myrskynpuuska nostaa vuoteeltaan. Jo soittaa tuuli touveissa kuin huilu, ja kuohupäiset, raivostuneet aallot ne purtta paiskelee kuin lastua. Niin olet, meri, niinkuin elämä, niin vaihteleva, myrskyävä, tyly, vain joskus hellä, lempeä kuin onni. —
Nyt kuohujen kanssa karkeloon kuun kalvaat immet käy. — Varo, purjehtija ulapan, ne vielä vievät sun, ne taikoo, valtaa tanssillaan, sun kietoo syleilyynsä, sun tempaa karkeloon — kuolontanssiin kuohujen yllä — vajottavaan, pettävähän leikkiin niinkuin vain elämä itse.