LAINE
Sua siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun ma turhaan hain yli maailmain.
Olen laine ma vain, elon hetkisen sain; meren synnyin ahdosta aaltoamaan, sen syöksyin tahdosta taistelemaan: ja eespäin vaan yhä kiista se käy, vaan milloinkaan ei määrää näy.
Niin etsin ma rientäen, ponnistain sua keskeltä kuohujen vaahtoavain. Jo valkean rinnan yli riehuvan pinnan ma hohtavan luulen, jo äänesi kuulen ja syöksyn päin sinut yllättäin — vaan turha on työ ja taisto ja kiista, taas poissa on riista, ja vastaan lyö meren valtava vyö! — —
Tää kilvotus parhaan kai määrämme lie, ei tietämme harhaan se taistelu vie. Ken uupuu, ken taipuu, sen tallaa muut, se armotta vaipuu, sen katkee kaipuu, sen taittuu tie. — Niin siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun mun kulkee tie — mun kunnes uupumus unhoon vie.