PAKO
Hyväile vilvoittavin sormin mun otsaani polttavaa, suutele hiljaa pois tuskan kalvava kuume ja riemua, riemua lemmen luo rintani tulvilleen!
Ah! miten kiitää vaunu läpi öisen kaupungin — kuin pyrstötähti halki maailmoiden. Jää jälkeen kaikki, mi kallista meille. On kiire, on kiire, yhä vinhemmin vaan! Pako ainoa turva! Joka hetki on kallis: yö, kuolema jäljessä kiidättää!
Sa kiedot kuin viiniköynnös sulosi nuoren mun syömellein. Ja hempeän ruumiisi lemmenhuuma kuin viininhehku mun päihdyttää. Ja suudelmas hellä on kiihkeän kuuma, kun sulaa syömesi kyyneliin. — Mitä itket, armas? Onneenko hellyt? Vai kuolemantuskaako värjyy syömes, kun kuiskaat kuumasti korvahain? — — Ja se sana soi ja polttaa sielussain kuin elämän pyhimmän salaisuuden aavistus. —
Vaikka iäti mua syleilisit, vaikka rakastaisit mua palavammin, kuin yks'kään ihminen voi rakastaa, minä sittekin taakkani alle näännyn.
Niin kiireellä kiitää elämä pois kuin tie tämän vaunun alta, haihtuu kuin suloinen humala pois, — taittuu kohdallas kerran: — yön astut hiljaisuuteen. — —
Mitä itket, armas?
Onneenko hellyt?
Vai kuolemantuskaako värjyy syömes?
Vai pakenevain hetkien ihanuuttako itket? —
Katso, kuinka hohtaa kuu ja säihkyy tähdet, katso, kuin on kaunis taivaan tumma sini, katso, kuinka aukee ikuisuus, tuo outo katse yön, suureen hiljaisuuteen mailman sulkien! — Ah, miten loistaa katsees kyyneleisnä, ja vieno, surullinen hymy kuin elo uusi herää huulilles, — ruusuhuulillesi, joille kerran painaa kolkko kuolo kalvaan suudelman! —
Hyväile vilvoittavin sormin mun otsaani polttavaa, suutele hiljaa pois tuskan kalvava kuume, — ja vaunu vinhasti kiitäköön läpi öisen kaupungin, paetkoot huimasti elämän hetket pois, ja levittäköön hiljaisuutensa kuolemanyö tämän nukkuvan kaupungin ylle — elämän ylle, nyt on katoavain hetkien nautinto meidän!